Kuva: Ami Lindholm

Itsensätyöllistäjät elokuva-alalla

Itsensätyöllistäjä, freelancer, silpputyöläinen. Elokuva-alalla työskenteleville tuttuja nimityksiä. Mutta mitä nuo termit oikeastaan tarkoittavat? Tilastokeskus teki vuonna 2013 tutkimuksen itsensätyöllistäjistä ja määritteli siinä tuon käsitteen kokoavana terminä neljälle alaryhmälle. Teksti:Maria Lappalainen Kuvitus: Ami Lindholm

Päättäjien ja viranomaisten olisi tärkeää ymmärtää, että aidon yrittäjyyden ja palkkatyöläisyyden väliin mahtuu monenlaisia ­tapoja tehdä työtä. Tällä hetkellä on sosiaaliturvan väliinputoajia ja olisi tärkeää, että myös heidän oikeudestaan työttömyysturvaan ja eläkkeeseen huolehditaan.

1. Yksinyrittäjät ovat henkilöitä, jotka työskentelevät yksinään ilman ulkopuolisia työntekijöitä, mutta joilla voi olla osakekumppaneita.

2. Ammatinharjoittajat työskentelevät toiminimellä ilman palkattua työvoimaa ja kiinteää toimipistettä, omaa osaamistaan myyden.

3. Freelancerit voivat toimia eri tavoin; joko palkkiota tai palkkaa vastaan työsuhteessa tai oman yrityksen tai toiminimen kautta. Freelancerit harjoittavat toimintaansa freelancer-verokortilla ja lähtökohtaisesti heillä on useita toimeksiantajia.

4. Apurahansaajat ovat saaneet apurahaa taiteen ja tieteen tekemiseen. Apurahatutkijalla voi esimerkiksi olla työtilat yliopistolla, mutta hän ei ole työsuhteessa yliopistoon.

Maatalousyrittäjiä ei katsottu itsensätyöllistäjiksi ja heidät jätettiin tutkimuksen ulkopuolelle.

Elokuva-alalla tyypillinen on myös kolmen viimeisimmän alaryhmän sekamuoto: henkilö harjoittaa koko ajan omaa ammattiaan, mutta työtä tehdään milloin työsuhteessa, milloin laskutetaan, välillä ollaan apurahalla. Monet freelancerit laskuttavat myös ilman yritystä tai toiminimeä. Joskus itsensätyöllistäjä omistaa myös kalustoa ja vuok-raa sitä yhdessä työpanoksensa kanssa työnantajalleen. Itsensätyöllistäjyys on useimmille käytännössä ammatinvalintakysymys. Elokuva-alalla on vain vähän vakituisia työpaikkoja tai edes pitkiä määräaikaisuuksia, kuten joillakin toisilla aloilla.

Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan itsensätyöllistäjien määrä on Suomessa kasvanut tasaisesti ja johdonmukaisesti koko 2000-luvun ajan. Silti heitä oli vuonna 2016 vain n. 6,8 % koko työvoimasta eli 163 000 henkeä. Kulttuuri-ja käsityöammateissa toimivien osuus oli tutkimuksen tekoaikaan (vuonna 2013) n. 17 % kaikista itsensätyöllistäjistä. Vuoden 2016 määrästä 17 % tarkoittaisi n. 11 000 henkilöä. Kun kulttuuri- ja taidealoilla työskenteli Tilastokeskuksen tekemän ”Kulttuuritilasto 2011” mukaan hiukan alle 90 000 henkilöä, voi päätellä, että jopa kulttuurialoilla työtä tehdään pääasiassa perinteisesti vakituisessa työsuhteessa.

Koska elokuvan tekeminen on lähtökohtaisesti projektityötä, on luontevaa, että alalla työskentelee paljon itsensätyöllistäjiä. Esimerkiksi SETin 700 jäsenestä yli 80 % on freelancereitä. Tarkkoja tilastoja alalla työskentelevistä ei ole, mutta vertailun vuoksi riippumattomat av-tuotantoyhtiöt työllistävät Suomessa reilut 2 000 henkeä, josta siis vain osa työskentelee elokuva-alalla. Suurin osa heistä tekee työtään eripituisissa pätkätyösuhteissa. Näin on ollut jo vuosikymmeniä. Kun itsensätyöllistäjyys tuntuu monilla muilla aloilla olevan uusi ilmiö, voisi elokuva-alalta saada pitkän aikavälin tietoa itsensätyöllistäjien asemasta, sen hyvistä puolista sekä ongelmakohdista.

Elokuvatyön kaltaista keikkatyötä ei voi aikatauluttaa täyttämään kunkin työntekijän kalenteria. Joskus työt menevät päällekkäin, joskus niiden väliin jää työttömyysjaksoja. Tämä kuuluu toimialan luonteeseen, eikä siis johdu yksittäisen työntekijän ominaisuuksista. Huolimatta siitä, että useimmat elokuvatyöntekijät ovat moniosaajia, jotka pystyisivät tekemään monenlaisia töitä, on vaikea ajatella, että työtä olisi laajasti tarjolla jollakin muulla alalla niin joustavasti, että he voisivat siellä työllistyä keikkojen välissä. Poikkeuksiakin löytyy kuten edempänä löytyvä elokuvajärjestäjä Klaus Klemolan haastattelu osoittaa.

Vaikka itsensätyöllistäjät joskus kantavatkin yrittäjäriskin kaltaista taakkaa, eivät he ole aidosti yrittäjiä, joilla on markkinoiden vetäessä ja kysynnän kasvaessa mahdollisuus laajentaa toimintaansa ja tehdä voittoa. Itsensätyöllistäjän menestyessä hänen palkkionsa saattavat toki joskus nousta korkeiksikin, mutta silti hän lähtökohtaisesti myy omaa työpanostaan, jota ei voi määrättömästi kasvattaa. Palkkiosta neuvoteltaessa itsensätyöllistäjä on työntekijän asemassa suhteessa työnantajiin.

Itsensätyöllistäjyys saattaakin olla työnantajille usein edullisempi vaihtoehto kuin se, että sama työ tilattaisiin toiselta yritykseltä. Yrittäjän tulee kattaa kaikki yritystoiminnasta aiheutuvat kulut, saadun katteen on riitettävä yrityksen pyörittämiseen hiljaisinakin aikoina sekä tuotettava voittoa. Jos kaikki itsensätyöllistäjät ryhtyisivät jollain ihmeen tavalla aidosti yrittäjiksi, työn hinta saattaisi nousta. Se tarkoittaisi, että julkisesta tuesta täysin riippuvaisen elokuvatuotannon kustannukset kasvaisivat.

Erityisesti taiteellisesti vastaavien, HODien (hod = head of the department) työmäärät ovat yleensä selkeästi suurempia kuin mitä on budjetoitu ja mistä työantaja pystyy maksamaan. Tästä seuraa se, että käytännössä työtä tehdään alalla myös työttömyyskorvauksella. Työnantajat maksavat siis vain osasta työtä, lopun työntekijä tekee ikään kuin omaan piikkinsä ja koska toimeentulo tällaisena aikana usein on työttömyyskorvauksen varassa, tarkoittaa se sitä, että osa alalla tehtävästä työstä kustantaa joko työttömyyskassa tai sosiaaliturva. Tähän asiaan ei yksittäinen työntekijä myöskään pysty vaikuttamaan.

Sosiaaliturvan suhteen itsensätyöllistäjät ovat hankalassa asemassa. Työsuhteista työtä tekeville kertyy työssäoloehto sekä muu sosiaaliturva. Laskulla työskentelevät ovat velvollisia hoitamaan itse oman sosiaaliturvansa ottamalla YEL-yrittäjäeläkevakuutuksen kun vuosityötulo ylittää YEL-velvollisuuden alarajan (vuonna 2017 se on 7 645,25 euroa) riippumatta siitä onko heillä yritystä vai ei. Apurahansaajien asema riippuu siitä, miten pitkä apurahatyöskentely on: yli neljän kuukauden työskentely oikeuttaa eläkevakuutukseen Maatalousyrittäjien eläkevakuutuslaitoksessa MELAssa, mutta tehty työ ei kerrytä työssäoloehtoa. Viranomaisten pasmat menevät sekaisin siinä vaiheessa kun silpputyöläisen toimeentulo koostuu monen muotoisesta työstä. Verottaja, KELA ja TE-keskus eivät aina tiedä, mihin kategoriaan henkilö kuuluu ja pyytävät jatkuvasti erilaisia selvityksiä. Usein samaa asiaa joutuu selvittämään moneen kertaan.

Päättäjien ja viranomaisten olisi tärkeää ymmärtää, että aidon yrittäjyyden ja palkkatyöläisyyden väliin mahtuu monenlaisia tapoja tehdä työtä. Tällä hetkellä on sosiaaliturvan väliinputoajia ja olisi tärkeää, että myös heidän oikeudestaan työttömyysturvaan ja eläkkeeseen huolehditaan.

Kysyimme muutamilta elokuva-alan ammattilaisilta ­millainen suhde heillä on ­työhönsä ja ­millaisia kokemuksia heillä on ­itsensätyöllistäjänä olemisesta.

Käsikirojittaja Jari Olavi Rantala

”Tulen toimeen palkkioillani, mutta se edellyttää sitä, että otan vastaan lähes kaiken, mitä minulle tarjotaan ja teen yleensä kolmeakin juttua ­samaan aikaan. Minulla ei ole varaa juuri taiteilla, ­kirjoittaminen on minulle elinkeino.”

Lue koko haastattelu

Lavastaja Sattva-Hanna Toiviainen

”Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että lavastajan lahjakkuus on sitä, että osaa olla mahdollisimman kustannustehokas ja ratkaisee asioita niin, että elokuva on näyttävä, mutta toteutetaan minimibudjetilla.”

Lue koko haastattelu

Elokuvajärjestäjä Kalus Klemola

”Ihan oikeasti rakastan tätä työtäni. Se on kuin lääkettä.”

Lue koko haastattelu

Maria Lappalainen

Kirjoittaja on ohjaaja ja käsikirjoittaja ja SETin hallituksen pitkäaikainen jäsen.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..