Lavastaja Sattva-Hanna Toiviainen

Lavastussuunnittelija Sattva-Hanna Toiviainen lavastaa työkseen lähinnä pitkiä elokuvia, jonkin verran myös tv-sarjoja. Koulutukseltaan hän on Kuvataideakatemiasta valmistunut kuvataiteilija ja opiskellut myös videokuvausta Turun Taiteen-ja viestinnän oppilaitoksella sekä tehnyt vuoden verran sivuaineopintoja Taideteollisen korkeakoulun lavastustaiteen osastolla. Elokuviin hän ajautui opiskelijaelokuvien kautta kisällimetodilla. Nyt takana on jo 20 vuotta elokuvalavastajana, tunnetuimpien töiden joukkoon mahtuvat elokuvat: Tyttö nimeltä Varpu, Musta jää ja Vuosaari. Sattva-Hanna on ollut useita kertoja Jussi-ehdokkaana parhaasta lavastuksesta.

Haastattelu kuuluu Maria Lappalaisen juttuun Itsensätyöllistäjät elokuva-alalla

Miksi olet itsensätyöllistäjä?

On oikeastaan mahdotonta tehdä elokuvalavastajan töitä ilman, että olisi itsensätyöllistäjä. Vakituisia työpaikkoja lavastajille on vain teattereissa ja Yleisradiolla. Kun työ on raskaimmillaan, haaveilen, että olisin kirjastossa töissä vakinaisena ja saisin järjestellä kirjoja aakkosjärjestykseen. Saatan olla kateellinen ihmisille, jotka istuvat terasseilla, että miten heillä voi olla aikaa tai rahaa siihen. Mutta sitten kuitenkin aina palaan siihen, miten paljon rakastan tätä työtä ja kun se tuottaa minulle haasteita jotka pitää ratkaista, se tuottaa minulle iloa omasta osaamisestani ja tekemisestäni.

Olen kyllä tehnyt työkeikkaa teatteriin. Hakeuduin sinne kun ajattelin, että se olisi vähän rauhallisempaa, mutta koin sen liiankin rauhallisena. Laitosteatterissa jää saavuttamatta sellainen työryhmätunne, kun yhdessä syötellään ideoita ja yhdessä rakennetaan. Sellainen tekemisen ilo pahimmillaan saattaa hävitä sinne käytäville. Olen tietysti tehnyt vain vierailijana, ja suuri osa sitä prosessia on yksinoloa, ilman yhteistä kehittelyä. Pidän siitä, että elokuvateossa tekeminen on kiihkeää, se humahtaa vähän niin kuin nuotio ja sitten sammuu. Jälkeenpäin voi sitten käydä katsomassa tuloksen ja se tulos on myös muiden katsottavana pitkänkin ajan jälkeen.

Monet elokuva-alan ihmiset päätyvät opettamaan saadakseen tienestiä, silloin kun ei ole niitä varsinaisia töitä. Itse olen pitänyt lähinnä yksittäisiä luentoja. Järjestelmällinen opettaminen vaatii niin paljon opetussuunnittelua, ettei se ole realistista. Mieluummin tekisin sitten ihan muuta, jotain, jossa voisin auttaa ihmisiä, lapsia, vanhuksia tai pakolaisia.

Eroaako itse työ freelancerlavastajalla ja vakituisessa työsuhteessa YLEssä tai teatterissa olevalla?

On se erilaista. Varmasti on samojakin ongelmia, mutta niitä ratkaisemassa on ihmisiä eri tavalla. Minulla esimerkiksi ei ole graafikkoa töissä ellen erikseen pyydä tai vaikka valokuvaajaa. Usein rekvisiittaan tarvitaan esimerkiksi jokin kuva puhelimen näytölle tai tietokoneen ruudulle, tai seinälle juliste tai valokuvia roolihenkilöiden menneisyydestä, lapsuudesta tai nuoruudesta tai joku kohtaaminen jonkun tärkeän henkilön kanssa. Usein ne ovat valokuvaupotuksia. Nämä ovat kaikki lavastusosaston töitä. Yhden julisteen tekeminen voi olla todella vaativa prosessi, joka vaatii pukusuunnittelijan, maskeeraajan, valosuunnittelijan, kuvaajan ja graafikon, ja tietysti ohjaajan mielipiteet. Tarvitaan suunnitelma siitä, mitä siinä ollaan tekemässä. Ja vaikka se juliste näkyy valmiissa elokuvassa vain hetken, jos se on huonosti tehty, se herättää huomiota. Elokuvatuotannossa freelancerin täytyy erikseen peräänkuuluttaa, että tälle tarvitaan tapaaminen ja budjetti, tarvitaan ihmisiä jotka tekevät tämän. Se on paljon hankalampaa kuin jos on työsuhteessa YLEllä tai jossain teatterissa, jossa on valmiina ne kaikki fasiliteetit ja ihmiset, jotka pitää vain saada saman pöydän ääreen. Tai näin oletan.

Sattva-Hanna tekee työsuhteista työtä, mutta jos tavallisessa työsuhteessa työtehtävät määrittää ja aikatauluttaa työnantaja, niin freelancer lavastussuunnittelija tekee käytännössä sen itse.

Onko itsensätyöllistäjän työsuhde erilainen kuin tavallisen palkansaajan?

Työni koostuu paitsi siitä itse lavastussuunnittelusta myös työryhmän johtamisesta, ohjeistuksesta, aikatauluttamisesta ja työnvalvomisesta. Meillehän tarjotaan könttäsopimuksia eli yhtä kiinteää summaa koko työstä, ja jotta selkeyttäisin työmäärän itselleni, jaan summan SETin minimipalkkataulukon mukaisiksi työpäiviksi ja pyydän kirjaamaan työsopimukseen, että tämä summa tarkoittaa työpäivissä tätä. Siinä vaiheessa minun pitäisi tietysti ymmärtää pitäisikö päiviä olla enemmän, mutta on todella vaikea arvioida työn määrää, ennen kuin on päätetty mitä halutaan tehdä ja millaisia valitut lokaatiot ovat.

Osa työpäivistä on kuvauspäiviä, osa valmistelua. Sopimuksetonta suunnittelua tapahtuu paljon. Kun saan sen könttäsopimuksen, niin lasken suunnittelun yhdeksi blokiksi päiviä. Suunnittelun alussa on tapaamisia yksi siellä toinen täällä, ehkä kerran viikossa tai jotain sähköpostityötä. Pidän tarkkaa kirjaa työtunneistani. Minulla on kännykässä semmoinen simppeli timesheet-aplikaatio, johon kirjaan työtunnit, se poistaa sieltä ruokatunnit ja sen mukaan tarkistan, että pysyn siitä sovitussa työpäivien määrässä. Tuottajille annan työtuntilistani, vaikka ilmeisesti ne eivät heitä kauheasti kiinnosta. Heitä kiinnostaa vain se, että työ tulee tehdyksi, mikä on hassua, koska pitäisihän heidän tietää, mistä työaika koostuu. Sen perusteella he osaisivat ennakoida seuraavan elokuvan työryhmän kaikkia työtunteja, ei pelkästään kuvauspaikalla tehtyjä tunteja. En ole kertaakaan tehnyt jaksotyösopimusta, mutta käytännössähän lasken yksi yhteen tunnit. Eli jos tulee pidempi päivä, korvaan sen tekemällä jonain toisena päivänä vähemmän tunteja. Se tulee työnantajalle edullisemmaksi kuin jos hänen pitäisi aina maksaa kahdeksan tunnin yli menneiltä päiviltä korotettua palkkaa.

Minulla on 9-vuotias lapsi ja ihan sen takia yritän tehdä 8-tuntisia työpäiviä. Yleensä pyrin pitämään kuvauspäivät sen pituisina, paitsi jos on lokaatio tai studiolavaste, jossa on järkevää olla 10-tuntinen kuvauspäivä. Mutta silloin kun on lokaatioita, joissa voin käydä etukäteen tekemässä ja sitten ohjeistaa oman lavastusryhmäni, niin en koe tarpeelliseksi päivystää, vaan valmistelen seuraavaa tai puran edellistä kuvauspaikkaa. Minulla on oma työryhmä, tällä hetkellä esimerkiksi kaksi rekvisitööriä (kuvausrekvisitööri ja hankkiva rekvisitööri) ja lisäksi harjoittelijoita. Työhön liittyy paljon ei-taiteellista työtä, niin kuin varmaan elokuva-alalla kaikissa taiteellisesti vastaavissa ammateissa. HODeilla on ihan hirveästi logistiikkaa, omaa ja koko työryhmän aikataulutusta. Siihen pitäisi oikeastaan olla apulaislavastaja, koska muuten keskittyminen tärkeimpään eli taiteelliseen työhön vahingoittuu.

Sattva-Hanna kertoo, että viime aikoina budjetit ovat kiristyneet ja se heijastuu aina puku-, lavastus- ja maskeerausosastoihin.

Pääsetkö vaikuttamaan budjettiin?

Se on harvinaista. Yleensä budjetit ovat aina ylhäältä annettuja. Usein kysytään, että riittääkö tämä. On toki kiva, että kysytään ja siihen voi sanoa, että kaikki on aina mahdollista, mutta siinä pitäisi kaikkien olla saman pöydän ääressä keskustelemassa siitä, mihin se raha laitetaan ja mitä sillä on mahdollista saada. Kun tällaista keskustelua ei käydä, ja sitten ohjaaja ja kuvaaja esittävät toiveita, on usein pakko sanoa, ettei onnistu tällä budjetilla. Poikkeuksiakin on. Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu -elokuvassa sain vaikuttaa budjettiin. Kuvaaja Tuomo Hutrin kanssa olimme vahvasti sitä mieltä, että päälokaatiot kannattaisi tehdä studiossa. Tuottaja Kai Nordberg ymmärsi tarpeen ja pääsimme rakentamaan interiöörit studioon. Se oli hieno juttu ja kantoi hedelmää elokuvan sisältöön.

Useimmiten kuitenkin lavastus-, puku- ja maski-osastojen tarpeista tuntuu olevan helpompi tinkiä. Kamerakalusto tai valokalusto ovat konkreettisempia, ehkä helpompia hahmottaa, koska kalustovuokraajilla on lista, josta voi katsoa, että nämä tarvitaan ja tämä on hinta. Lavastus on aina kiinni siitä, mitä lavastajan mielestä sinne on järkevää tuoda ja mitä ohjaaja ja kuvaaja pyytävät. Ja sitten se onkin tasapainoilua budjetin kanssa. Koen kaikkein raskaimmaksi, kun joudun tekemään budjetillisia päätöksiä lavastuksen taiteellisesta sisällöstä ja toteutuksesta yksin. Olen kuullut, että joissain tuotannoissa ratkaistaan yhdessä, mihin se raha laitetaan, mutta kun tehdään nopeasti, liian vähäisellä ennakkosuunnittelulla, niin ei ehditä. Suunnittelu olisi tärkeintä tehdä hyvin, mutta jotenkin siihen ei osata budjetoida järkevästi. Kuvaushan on vaan sen kaiken suunnitellun toteuttamista. Jos ei ennakkoon suunniteltu kunnolla niin kuvausvaiheesta tulee kaiken korjaamista.

Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että lavastajan lahjakkuus on sitä, että osaa olla mahdollisimman kustannustehokas ja ratkaisee asioita niin, että elokuva on näyttävä, mutta toteutetaan minimibudjetilla. Rajat ovat tietysti kiinnostavia, pistävät miettimään. En iloitsisi sellaisesta, että taivas on rajana, silloin alkaisivat painamaan muut asiat, huoli ilmastonmuutoksesta ja sellaisesta.

Onko sinulla ollut työttömyysjaksoja?

Nyt on erittäin hyvä työtilanne, mutta välillä on useiden kuukausien, on ollut jopa puolen vuoden mittaisia, työttömyyspätkiä. Viime vuonnakin ajattelin, että minulla oli ihan mukavasti töitä, tein yhden pitkän elokuvan ja yhden ison teatteriesityksen, mutta kun katsoin kuinka kauan olin yhteensä vuoden aikana työttömänä, niin usean kuukauden kuitenkin. Vaikka ne olivat isoja ja merkittäviä projekteja niin eivät ne sitten niin paljon tuloa tuoneet. Jos olisi jotain pikku mainoksia tai muuta siinä välissä niin toimeentulo olisi parempi, mutta kiitos ansiosidonnaisen työttömyysturvan, olen pärjännyt. Ongelma on siinä, että välillä joutuu kieltäytymään töistä, kun on jo lupautunut johonkin toiseen. On myös tilanteita, joissa ei ole varmuutta siitä kumpi niistä tarjotuista projekteista toteutuu ja sitten sitä arpoo, kumman ottaa. Ottaa toisen ja sitten se ei toteudukaan. Minulla meni kerran iso tv-sarja sivu suun kun olin lupautunut taideprojektin kuvataiteilijan kanssa ja sitten se ei toteutunutkaan siinä aikataulussa. Se oli aika järkyttävä tilanne.

Pystytkö tekemään useita projekteja päällekkäin?

Siinä palaa kyllä nopeasti loppuun. Joskus pystyy limittämään asioita. Paavo Westerbergin ohjaaman Viulistin kuvausjakso on nyt lopuillaan. Tammikuusta alkaen olen työsopimuksella kiinni siinä, mutta jo ennen joulua aloitettiin keskustelut ja tapaamiset. Siinä välissä tein Marja Pyykön elokuvan Yösyöttö talvikuvausjakson, elokuva siis kuvattiin suurimmaksi osaksi loppukesällä ja syksyllä. Tammikuussa oli vähän yli viikon kuvaus, jossa oli muutamia uusia lokaatioita. Pääosin kuvattiin samassa lokaatiossa kuin syksyllä, silloin se purettiin ja asukkaat toivat omat tavaransa asuntoon. Nyt se rakennettiin uudestaan. Yösyötön viimeiset kuvaukset olivat siis kesken Viulistin suunnitteluprosessin, ja se meni ihan hyvin, mutta mun mielestä ei olis mitenkään mahdollista, että kuvaukset olisivat päällekkäin.

Pystytkö suunnittelemaan elämääsi, vaikkapa lomia?

No lomat on pidettävä silloin kun ei ole töitä. Jos on niin onnekas, että saa töitä, niin ei siinä kannata lomia pitää.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..