Työmarkkinoilla on viime vuosikymmenet käynyt kova kuhina. Kaikenlainen prekaari on tullut jäädäkseen, se on vakiintunut osaksi työmarkkinoita. Brittiläisen taloustieteen professori Guy Standingin mukaan prekariaattiin saapuu väkeä eniten maahanmuuttajien, akateemisten ja vanhan työväenluokan parista. Prekaarisuus työmarkkinoilla tarkoittaa huokoista, epävarmaa työllistymistä, sitä mitä Suomessa on tavattu nimitettävän pätkä- ja osa-aikatyöksi sekä erilaisiksi itsensätyöllistämiseksi.
Suomessa noin 800 000 ihmistä tekee työtä prekaaristi, muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa.
Temeläisillä kulttuuri- ja käsityöaloilla prekaarin, epävarman työn piirteet ovat tuttuja. Useat ihmiset joutuvat toistuvasti etsimään työtä ja työnantajaa ja sopimaan työn hinnasta ja ehdoista. Temen aloilla tehdään paljon työtä, jonne työehtosopimuksilla sovittu hinnoittelu ei ulotu.
Työnantaja tarvitsee työntekijän ja hänen ammattitaitonsa
Työkeikan saaminen on itse kullekin onnen hetki. Tässä työelämän tinderissä, kuten professori Juha Siltala on tilannetta nimittänyt, hämärtyy usein yksi perustavanlaatuinen asia: Työn ostaja tarvitsee työn tekijän. Jatkuvassa työn etsinnässä työn saatuaan saattaa unohtua se, että kyseessä on kahden kauppa. Kumpikin osapuoli, työnantaja ja työntekijä tarvitsevat toisiaan. Ilman työntekijää työnantaja ei saa valmista ”tuotetta”, vaikkapa puvustusta, oppituntia, valosuunnittelua tai dramaturgiaa. Työnantaja tarvitsee työntekijän ja hänen ammattitaitonsa. Ja työstä on maksettava asianmukaisesti. Työnantaja, nimestään huolimatta ei siis ole antaja. Eikä työntekijä ole työnsaaja, vaan työsuoritteen myyjä ja tekijä.
Työmarkkinoiden muutos prekaariin on johtanut toistuviin työn osto- ja myyntitilanteisiin. Prekaarin työn markkinat poikkeavat teollistumisen aikakaudella rakennetusta ideaalista, jossa koulujen jälkeen astuttiin työhön, ja jossa viivyttiin useassa tapauksessa koko työura. Omaa työtä ja sen arvoa ei tarvinnut jatkuvasti mittauttaa ja perustella. Nyt mittaillaan ja sen kanssa on oltava tarkkana, eikä koskaan kannatta jäädä pohtimaan työn hintaa yksin. Hintajulkisuus on yksi tae siitä, ettei hintoja poljeta.
Alihinnoittelussa työn hinta alenee kerta kerralta
Kulttuuri- ja käsityöaloilla kaikki tilanteet eivät tietysti ole selvärajaisia, ja erityisesti kollektiivisesti hankituissa rahoituksissa raja ostajan ja myyjän rooleista on veteenpiirretty. Tällöinkin on kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kyse on työstä ja ammattitaitoa vastaavasta hinnoittelusta. Jatkuva työn alihinnoittelu johtaa pitkällä aikavälillä alaspäin kiertyvään spiraaliin. Jos aina hinnasta joustetaan ja joku tekee aina halvemmalla, niin työn hinta alenee kerta kerralta. Räikeän alihinnoittelun välttämiseksi työn hintaa kannattaa peilata jo hankkeiden suunnitteluvaiheessa alalla maksettuihin palkkoihin ja liiton suosituksiin.
Tärkeä tsekkauspiste työn osto ja myyntitilanteessa on sovittavan työn muoto. Ensisijaisesti kannattaa aina pyrkiä hankkimaan palkkatyömuodossa lyhytkin, vaikkapa vain päivän tai tunninkin keikka. Kun työ on palkkatyömuodossa maksaa työnantaja sosiaaliturva- ja eläkevakuutusmaksut. Eläkkeen voi ajatella siirrettynä palkkana, se ei ole rahaa omalla tilillä nyt, mutta tulevaisuudessa on.
Mikäli työnantaja tarjoaa muodoksi palkkatyösuhteen ulkopuolella olevaa työtä, esim. työkorvausta tai palkkiota on ymmärrettävä, että työnantaja pyrkii ostamaan työtä halvemmalla, koska työnantajan voi näin välttää palkan sivukulujen maksua.
Jos neuvottelu palkkamuodosta ei ota tulta on palkkion ja työkorvauksen päälle laskettava sivukulut ja esitettävä ne osana työn hinnasta neuvottelua. Ilman sivukuluja työtä ja sen tekijää halvennetaan.
Alustatyössä vastuu työn hinnasta on kuluttajalla
Uusimpina työmarkkinoille ovat tulleet sähäkästi, hetkellisiä työkeikkoja välittävät alustat. Alustat ovat uusinta uutta ja työn oikein hinnoittelun kannalta entistä hankalampia. Alustoilla työnantaja hävittää itsensä osapuolena. Ei synny työsuhdetta, vaan kauppasuhde ja sekin välitysalustan kautta. Alustojen peruspiirre on, että työn ostaja ja työn tekijä eivät käy hintaneuvottelua keskenään. Ostaja tilaa alustalta työsuoritteen verkosta ja keikantekijä, amerikkalaisittain taskrabbitit eli askarejänöt suorittavat esimerkiksi kotisiivouksen, Ikeahyllyn kokoamisen – tai kenties teatteriesityksen – kuluttajan kotona tai firman kesäjuhlissa. Ostaja maksaa verkkoalustalle ja verkkoalusta maksaa työstä sen suorittajalle.
On jo aloja, jossa appseilla ostetaan alustatyötä. Tunnetuinta lienee ubertaksitoiminta. Myös siivousalalle alustatoiminta on jo rantautunut: esimerkiksi Freskan ja Mopin liiketoimintamallina on verkkoalustan avulla yhdistää kotisiivousta tarvitseva asiakas ja siivoojaa. Vastuu asianmukaisesta työn hinnasta on siirretty ostajalle, kuluttajalle. Verkkoalustalta työsuoritteen tilaaminen on kuluttajalle kätevää, mutta ei millään tavalla työn hinnan kannalta ongelmatonta. Kuluttajalla on suurin houkutus ostaa halvin tarjolla oleva kotisiivous, Ikeahyllyn kokoaminen tai teatteriesitys. Riittävän monta halvinta ostoa ja myyntiä alustalla tuottaa sekin alaspäin johtavan työn arvon spiraalin.
Omistetut ja suojatut työpaikat eivät ole siis millään muotoa itsestäänselvyys. Prekaarin työn maailmassa työn jatkuva hankinta voi johtaa hinnoittelun vaikeuksiin, perusturvallisuuden puuttumiseen ja odotushorisontin katoamiseen.
Siksi, älä jää työsi hinnoittelun kanssa yksin. Rahasta ja työn muodosta puhuminen on avain siihen, että kukaan ei kiihdytä spiraalia alakierteeseen.
