Kuvassa (vasemmalta) moderaattori Martina Marti, Erik Söderblom, Eirik Nilssen Broyn, Pauliina Hulkko, David Kozma. Kuva Piia Peltola.

Taas yksi seminaaripäivä. Two seminars, one day

Osallistuin perjantaina 10.8. Tampereen Teatterikesä -festivaalin yhteydessä järjestettyyn laaja-aiheiseen seminaariin. Päivän jälkeen päällimmäiseksi kysymykseksi jäi ensimmäisen seminaarin otsikko: ”When will the new Finnish Theatre happen” eli milloin suomalainen teatteri kääntää oikeasti uuden lehden? Seminaarista riensin Turkka kuolee -esitykseen, joka oli tässä lehdenkääntämisen prosessissaan kivuliaasti kesken sekin.

Osa 1: Equality, democracy and professionalism: when will the new Finnish Theatre happen?

Kaksiosaisen seminaaripäivän englanninkielinen osuus keskittyi yhdenvertaisuuden ja saavutettavuuden kysymyksiin, jälkimmäisessä osassa pohdittiin samaa ilmiötä, suomalaisen teatterin tietynlaista köyhyyttä suhteessa osallistujiin ja normeihin, teatterin ammattilaisten näkökulmasta. Kaiken taustalla mielessäni oli Nuoren Näyttämön vastikään luoma manifesti, jossa toivotaan mm. että ”emme halua enää nähdä näyttämöillä vain valkoisia, hoikkia ruumiita.” Ekvalitan Malin Gustavssonin puhe, jossa nähtiin feministinen johtaminen laadun parantamisen välineenä, tavallaan nivoi nämä kaksi seminaariosuutta yhteen.

Ongelmia, jotka estävät suomalaista teatteria olemasta laajemmin saavutettava, löytyy niin koulutuksesta kuin teatteritaloistakin, apurahoittajista puhumattakaan. Seminaarin ulkomaiset osanottajat, Teatertreffen-festivaalin johtaja Necati Öziri ja Oslon näyttelijäntyönkoulutusohjelman vetäjä Eirik Nilssen Broyn kertoivat konkreettisista toimenpiteistä, joita Berliinissä ja Norjassa on tehty maahanmuuttajataustaisten henkilöiden kouluttamiseksi teatterialalle. Tampereen yliopiston Nätyn professori Pauliina Hulkko on yrittänyt samansuuntaista hanketta, mamu-taustaisten henkilöiden draamallista integraatiokoulutusta, eräänlaista valmennuskurssia teatterialasta kiinnostuneille nuorille, mutta hanke ei saanut rahoitusta. Globe Art Point:n puheenjohtajan David Kozman unkarilaista näyttelijäntutkintoa ei hyväksytty liiton jäsenyyden perusteeksi vuonna 2005. Hakiessaan töitä Kozma sai kuulla Kansallisteatterin silloiselta johtajalta, ettei rooleja välttämättä löydy näytteljälle, joka ei puhu ”virallista näyttämösuomea”.

Olemme osa rasistisia rakenteita, ja kaikki rakenteet perustuvat elimillisesti jonkinlaiseen rasismiin, koska ne suojelevat tiettyyn piiriin kuuluvien oikeuksia.

Özirin ehdotus nähdä teatterit heterotopioina, ikään kuin yhteiskuntaa edustavina miniatyyrimaailmoina, voisi olla rakentava keino hahmottaa myös ratkaisuja inklusiivisuuden lisäämiseen. Silloin kysymys on jo siitä, millaisia kuvia ensemblestä on aulassa, mitä kanttiinissa myydään, mikä on tiedotuksen kieli ja niin edelleen. Pauliina Hulkko toi esiin, että esimerkiksi englanninkieli ei ole autuaaksi tekevä ratkaisu, sillä eivät kaikki maahanmuuttajat osaa sitä. Eikä näyttämöteatteri ole kaikille luonteva kiinnostuksen kohde; se ei merkitse kaikissa kulttuureissa juuri mitään, mistä tajuttaisiin olla kiinnostuneita. Monimutkaista siis on, mutta parempi aloittaa jostain.

Suuret rakenteelliset kysymykset liittyvät yhtäältä rahoitukseen, ja toisaalta meihin kaikkiin. Kuten Öziri toi esiin, olemme osa rasistisia rakenteita, ja kaikki rakenteet perustuvat elimillisesti jonkinlaiseen rasismiin, koska ne suojelevat tiettyyn piiriin kuuluvien oikeuksia. Broyn avasi samaa ajatusta kysymällä ”muna vai kana”? Näemme teatterissa valkoisia (keskiluokkaisia ihmisiä) näyttämöllä, ja valkoisia (keskiluokkaisia ihmisiä) katsomossa, valkoisia (keskiluokkaisia) ihmisiä ovat myös alan oppilaitokset pullollaan. Valkoista keskiluokkaisuutta suojelevia rakenteita on lukuisia. Voisimmeko haastaa ”virallisen näyttämösuomen” konventiota, voisiko näyttämöllä käytetty kieli olla sellaista, joka edustaa monipuolisemmin kansaa? Sama pätee näyttämöillä nähtyihin ruumiisiin: Öziri väitti, että nykypäivänä yleisöä puhuttelevan teatterin pitää olla saavutettava myös esimerkiksi queeryleisöille, liikuntarajoitteisille ja feministeille – kaikki tarvitsevat sitä, eikä se ole keneltäkään pois. Poliittinen teatteri kysyy myös tuotanto-olosuhteiden perään: esimerkiksi, että kuka valmisti esityksessä nähdyt vaatteet. Poliittinen teatteri ei vain luennoi pluralismista tai pidä puhetta, jonka aiheena on demokratia, se elää ja toteuttaa näitä arvoja. Minun kokemukseni mukaan juuri tämä paljon kuultu itsestäänselvyys on eniten tekemisen tilassa tämän hetken suomalaisessa teatterissa. Edes Turkka kuolee -esitys ei ehdottanut uutta olemisen ja tekemisen tapaa, ja se, mitä tekijät olivat opintomatkallaan dokumentaariseen aineistoon oppineet, jäi ääneenlausumattomaksi perinnöksi, kuin eräänlaiseksi klassikon uudelleentulkinnaksi; saarnaksi, joka ratsastaa kritisoimansa ilmiön vaikuttavuudella.

Keinoja saavutettavuuden parantamiseksi nousi esiin!

Keinoja, joita saavutettavuuden parantamiseksi nousi esiin, olivat monipolvinen ohjelmistosuunnittelu ja tekijälähtöinen varjo-ohjelmisto, yhteiskuratointi, liittojen jäsenyyspolitiikan sääntöjen avaaminen ulkomailla kouluttautuneiden paremmaksi huomioonottamiseksi, tyyppiroolittamisen murtaminen, tekstityksen käyttäminen esityksissä, teatterin vieminen ihmisten asuinalueille ja erityisesti kouluihin, tapahtumallisuuden virittäminen näyttämöteatterin sijaan, yhteistyöt museoiden ja sosiaalitoimen kanssa, hakemusten ja yhteydenottojen kääntäminen myös englanniksi, vähävaraisten kulttuurisetelit sekä erilaiset kiintiöt sekä eritaustaisuuden muu parempi huomioonottaminen pääsykokeissa. Montaako edellä mainituista keinoista sinun lähiorganisaatiosi soveltaa?

Nämä eivät ole uusia ehdotuksia, mutta mikähän niitä on estänyt toteutumasta? Kuka enää vastustaa esimerkiksi kiintiöitä? Kuinka moni tosiasiassa suuttuisi leppymättömästi, jos näyttämöllä kuultu kieli olisi rikkinäistä? Kuka vielä pelkää, että oppilaitos menisi nurin, ja menetettäisiin koko arvokas näyttämötaiteen perintö, jos siellä opiskelisi ihmisiä, joilta on puuttunut sosiaalinen varallisuus, jota teatterissa käyminen edellyttää? Saavutettavuutta parantavien keinojen toteuttamisessa ilmenevät ongelmat liittyvät rakenteelliseen ulottuvuuteen, arvoihin ja mukavuudenhaluun, ääneenlausumattomiin pelkoihin.

Nämä eivät ole uusia ehdotuksia, mutta mikähän niitä on estänyt toteutumasta?

Ratkaisut ovat konkreettisia ja karunkin kuuloisia, kun jäykkä systeemi joutuu joustamaan uusien toimintatapojen edessä. Espoon Kaupunginteatteri tekee yhteistyötä Global Art Point:in kanssa Global Art Lab-nimisen hankkeen puitteissa. Teatterinjohtaja Erik Söderblom kertoi, että tämä on repertoaarimuotoisessa suunnittelussa mahdollista, sillä syksyn esitys, Juha Jokelan ja menestyneiden näyttelijöiden Esitystalous 3 vetää niin hyvin, mutta pyörii vain parina iltana viikossa, että tyhjäksi jääneet illat on mahdollista antaa suomalaisperäisten ja ei-suomalaistaustaisten tekijöiden yhteistöille.

Tomi Purovaara kertoi, että GAP Lab-hanketta laajennetaan tulevaisuudessa ja yhteistyöpaikoiksi kaavaillaan Zodiakia, Kansallisteatteria sekä Jyväskylän kaupunginteatteria ja Riihimäen teatteria. Ehdotuksia otetaan vastaan osoitteessa tomi.purovaara@globeartpoint.fi

Osa 2: Ammattilaisuuden ja taiteellisen ajattelun merkitys VOS-teattereissa

Seminaarin toinen osa koostui esitelmistä, joissa teatterilaitoksemme muutostarvetta perusteltiin eri alojen ammattilaisten oikeuksien näkökulmasta. Sekä ammattilaisuusaste että taiteellisen ajattelun merkityksen arvo ovat heikolla tasolla kaikkien puhujien mielestä. Freelancereiden työllistyminen ja oikeudet, nuorten tekijöiden työllistymisen haasteet, ammattilaisten korvaaminen harrastajilla, toimenkuvien mielivaltainenkin yhdistely, heikko ymmärrys eri ammattialoista ovat vain jäävuoren huippu, kun itse esittävän taiteen arvostus on valtiontaloudessa aivan nollassa. Tilaisuuden avannut Temen toiminnanjohtaja Karola Baran kysyi, miten organisaatiovinoumia voisi edes tehdä näkyväksi.

Malin Gustavsson kertoi työstä, jota hän tekee organisaatioiden kanssa, kun häneltä pyydetään apua työpaikan tekemisessä tasa-arvoisemmaksi. Itselleni uusi näkökulma oli Gustavssonin tapa analysoida organisaation tahtotilaa. Eihän muuttumishalua voi olettaa. On tärkeää kysyä, haluammeko oikeasti muuttua, minkä verran, ja tunnistammeko ongelmat, joita muutoksella yritetään korjata? Miltä tilanne organisaatiossa nykytilassaan näyttää?

Gustavssonin mukaan paras keino yhdenvertaisuuden parantamiseksi on keskusteleva johtamisen kulttuuri.

Mitä segregaatiota itse segregaatiota purkamaan pyrkivä muutos voi aiheuttaa jossain toisessa kohtaa organisaatiota? Kuten aamuseminaarin Öziri näki, yhdenvertaisuuden parissa avatut solmut aiheuttavat epätasa-arvoisuuden verkkomaisessa rakenteessa helposti sen, että jokin toinen solmu vain tiukentuu. Gustavssonin mukaan paras keino yhdenvertaisuuden parantamiseksi on keskusteleva johtamisen kulttuuri.

Raija-Sinikka Rantalan raivokas ”rant” nuorten teatterityöläisten mahdollisuuksien puolesta sai toivomaan, että kuulijoina olisi ministeritason väkeä. Kun teatteria vertailee elinkeinona muiden joukossa, sen tuottavuus kansantaloudelle on kiistaton. VOS-uudistuksessa teatterille jäänee 1,5 miljoonaa euroa, vaikka 10 miljoonaakin olisi ollut liian vähän. Seminaarihuoneessa alkaa olla riehakkuutta. Rantala ehdottaa, että vaatisimme esittävän taiteen sektorin uudistamiseen miljardia euroa. Alunperin VOS-järjestelmä rakentui Taiteen puolesta -hankkeen myötävaikutuksella – nyt painetta aloitteentekoon voisi asettaa Temen harteille. Rantala villitsee: mennään eduskuntatalon ulkopuolelle mesoamaan, villitään kansa!

Suomen Teatterit ry:n Maija Perho innostui ja lupasi jatkossa itsekin vaatia rahaa kentälle aggressiivisemmin. Jos yritystuet ovat vähintään 2 miljardia, edes 20 miljoonan euron ”kärpäsenpaska” kulttuuripalveluihin ei varmasti haittaisi yrityssektoria.

Miksi kunta tai valtio maksaisi ammattiteatterista, jos se ei ole sitä?

Janne Auvisen kokemukset äänisuunnittelijan ammattitaidon ja taiteilijuuden ohittamisesta sekä Laura Gröndahlin kysymys lavastajan tarpeellisuudesta eivät tarjonneet juurikaan uutta tietoa, mutta vahvistivat käsitystäni alan ongelmista riipivästi sydämeenkäyvällä tavalla. Kun Auvinen kertoi Teatterikorkeakoulussa näkemästään esityksestä, jonka jälkeen esiintyjät kutsuivat suunnittelijoita kiitoksiin huutamalla ”Tekniikka!” minulle tuli epämukava olo: ei kai näin vaan ole käynyt minun ohjaamassani esityksessä? Kun suunnittelijoiden töitä yhdistetään teatteritaloissa, ja suunnittelija toimii myös ajajana, taiteellisen suunnittelun asema on heikko. Tämä vaikuttaa laadulliseen tasoon, joka taas puolestaan syö ammattialojen arvostusta entisestään. Jälleen käsissämme on jonkinlainen muna vastaan kana -tilanne.

Aino Kivi kertoi puheenvuorossaan VOS-teatterien esiintyjien ammattitason laskemisesta. Ammattinäyttelijöitä korvataan harjoittelijoilla ja avustajilla, joilta voidaan odottaa kykyä toteuttaa haastavia tehtäviä, mutta korvauskäytäntö on kirjava. Tavoite on säästää rahaa, mutta Kivi katsoo, että harrastaja tulee kalliiksi, sillä rekrytoinnissa ohitetun ammattilaisen kallis koulutus menee hukkaan, ja koska teatterin laatu kärsii tästä vääjäämättä. Miksi kunta tai valtio maksaisi ammattiteatterista, jos se ei ole sitä?

Kysymykset ovat tuttuja, ja niihin liittyvistä ongelmista valittaminen arkipäivää itselleni. Hämmästyksekseni kuulin, että Kiven puheenvuoro nostatti pienoisen ja hassun kuuloisen myrskyn seminaarissa. Harmikseni en ollut tätä enää todistamassa, sillä kuljin halki matalapaineessa hikoilevan Hämeenpuiston pieltä katsomaan, kuinka teatterin traumaattista menneisyyttä yritetään laskea hautaan. Mielessä kysymys: joko nyt lehti kääntyy?

Että sellainen seminaaripäivä.

Two seminars, one day

Questions of professionality and equality, and ways of making theatre more approachable and inclusive for all audiences were discussed in two seminars during the Teatterikesä festival in Tampere. The first one, titled ”Equality, democracy and professionalism: When will the new Finnish Theatre happen”, was held in English. It would have been interesting to hear from the audience how many of us were artists with a non-Finnish background. I suspect these people were represented there, but yet again I wonder: where do they work?

Problematic, invisible walls that stop new audiences and theatre makers from entering theatre institutions are widely recognized but the work to increase diversity and job opportunities on Finnish stages is slow. The seminars provided serious food for thought the panelists including such names as:
– David Kozma, actor-director, chairman of Globe Art Point, Helsinki
– Eirik Nilssen Brøyn, head of Det Multinorske actor´s program, Oslo
– Erik Söderblom, theatre director, Espoo City Theatre
– Pauliina Hulkko, theatre director, professor, University of Tampere

with multiple examples of methods that work and points of views to the problems that hinge the change from happening.

Some instances that offer collaborational possibilities were presented. Globe Art Point and its representative Tomi Purovaara are open for suggestions concerning the Globe Art Lab project and these may be addressed to him via tomi.purovaara@globeartpoint.fi  The project pilot offering space and production for artists from Finnish and non-Finnish backgrounds to work together in Espoo city theater, but the project will be expanding in the future.

Piia Peltola

Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry:n (STOD) hallituksen jäsen.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..