Meteli on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Temen jäsenlehti

Kuvassa Marja Uusitalo. Kuva Elina Lajunen

Pukusuunnittelijan työpäivä: pässinpökkimää, flamingoja, talitinttejä ja viisaita männynsiemeniä

Ohjaaja Elina Lajunen seuraa temeläisen ammattilaisen yhtä työpäivää minuutti minuutilta toisen ammatin edustajan silmin. Marraskuun kirpeänä tiistaina seurattavana on pukusuunnittelija Marja Uusitalo.

Klo 8.00. Herätys. Bussi 21 Kaapelitehtaalle Iso-Robertinkadun ja Fredrikinkadun kulmasta.

Klo 8.59. Kaapelitehtaan kahvila Hima & Sali. Kahvi kädessä, puhelin soi. Avain on hukassa. Vierailu MRP Matila Röhr Productions Oy:n pukuvarastoon siirtyy.

Klo 9.19. Marja odottaa raitiovaunua. Huomenna on koreografi Alpo Aaltokosken teoksen Sisaret Helsingin ensi-ilta Stoassa, Marja on tehnyt siihen puvut. Tänään on Alpon 60-vuotisjuhlanäytös. Marjalla on Alpolle lahjaksi paita, joka on koottu Sisaret-duon tanssijoiden puseroiden ylimääräisistä osista.

Marja tykkää, kun häntä nykäistään hihasta ja kysytään asioista suoraan. On ihanaa, kun asiat ovat merkityksellisiä ja saa tehdä töitä taitavien ammattilaisten kanssa. Viime viikolla loppui Greta Productions tuotantotoimiston Päätön kauhukabaree Suomenlinnan Pirunkirkossa. Marja on iloinen. Kun voi itse hallita prosessia, jaksaa ja pystyy paremmin. Työryhmässä oli hyvä ja hilpeä henki, asioita tehtiin yhdessä, nautittiin luomisesta.

Marja muistuttaa itseään, että Sisaret-teoksen kuittirumba pitää tehdä vielä tänään.

Raitiovaunu kurvaa Töölöntorille. Puhe jatkuu prosessiin ja statukseen. Marja peräänkuuluttaa taiteellisen prosessin avausta, sellaista, jossa tunnustetaan ja nähdään jokainen osa-alue ja niiden ominaisuudet ja tarpeet sekä tuotannolliselta että taiteelliselta kannalta. Hän pohtii myös statusten merkitystä ja itsetuntoa suhteessa statukseen. Jos ei ole tervettä ja luonnollista itsetuntoa ja itsetuntemusta, eksyy status ja statukseen turvaaminen helposti sitä paikkaamaan.

Klo 9.37. Kansallisoopperan henkilökuntaovi.

Tammikuussa 2019 saa ensi-illan Jää, Ulla-Lena Lundbergin samannimiseen romaaniin perustuvan oopperan kantaesitys. Sen on säveltänyt Jaakko Kuusisto ja sen ohjaa Anna Kelo. Marja pyydettiin mukaan pukusuunnittelijaksi keväällä 2016. Marraskuun viimeisellä viikolla alkavat harjoitukset.

Kansallisoopperan työhuoneen pöydällä on luonnoksia, on vääriä Pettereitä ja oikeita Pettereitä. Petter on yksi Jää-oopperan päähenkilöistä, pappi, joka muuttaa perheineen asumaan saaristoon 40-50 luvulla. Pukuvaihdot ovat monimutkaisia, kohtausten välissä voi aikaa kulua puolikin vuotta. Jo toisessa kohtauksessa hujahtaa koko vuosi, talvineen ja kesineen. Täksi päiväksi Marjalla on tavoitteena päästä lähemmäksi oikeaa Petteriä. Vaatturit aloittavat työnsä iltapäivällä.

– Värjäämössä tehdään taikoja, Marja kehuu värjäri Anna-Maija Ahoa. Hänen kanssaan on ihana puhua väreistä.

Jäässä on oppaita, hukkuneita kuolleita sieluja, joiden vaatteet ovat vaatteiden luurankoja. Sitten on vastahukkuneita merimiehiä, joiden vaatteiden täytyy näyttää märiltä. Marja esittelee märkäkokeiluja. Anna-Maijalla on uusi aine X, jolla vaatteisiin saadaan kaunis kostean oloinen pinta ja joka kestää myös varastossa.

Mun täytyy sanoa, että jollain tapaa mä en ole lähtökohtaisesti pätkääkään kiinnostunut vaatteista. Mä olen kiinnostunut tapahtumista, tunteista, tunnelmista, ihmisistä ja vaate on ihan hyvä väline kuvaamaan ja ilmaisemaan kaikenlaista.

Pappi on aito hengen mies, ihana ja rakastava, henkinenkin takki auki aina. Rippikoulutytöt pyörittävät häntä ja papin rouva Mona ei tietenkään tykkää siitä. Voi kun Mona vähän hellittäisi, toivoo Petterkin.

– Liitto on kuitenkin aidosti hyvä, Marja kuvaa, Jing ja Jang.

Kirjassa on hienosti kuvattu auki oleva pappi ja toisaalta kurinalainen papin rouva. Marjalle Jäässä on paljon erillisiä vastakkaisia olemuksia, tilanteita ja olosuhteita. On saariston hirvittävän kylmä talvi ja ihana kesä. Talvella ollaan kiinni, kesällä ollaan auki. Mona on kiinni ja Petter auki.

– On kiinnostavaa saada tunnelmat ja ihmisten välinen se joku, Marja pohtii ja korostaa, miten tärkeää on löytää ajatus, josta itse saa kiinni.

Kesällä 2017, kun hän oli menossa palaveriin ohjaaja Anna Kelon ja lavastaja Kati Lukan kanssa, hän mietti teoksen sisältöä, kesää ja kaikkea. ”Sitten meidän pitää nähdä pappi uimahousuissa!” hän keksi. Jännitteellisyys, todellisuus ja oikeasti auki oleminen olisi tärkeä tavoittaa, tehdä papista ihminen.

Uimahousut jäivät lopulta pois, mutta niistä Marja sai kiinni. Pitää olla painavia vaatteita, auki ja kiinni, kesä ja talvi. Jäässä on mustasukkaisuutta, kohtaamattomuutta, kaikkea inhimillistä. Saaristoon ollaan rakentamassa siltaa itäsaaren ja länsisaaren väliin. Kohtaamattomuus vallitsee myös saaristolaisten kesken. Pappi on sillanrakentaja, josta kaikki pitävät ja hän lopulta sillan saakin aikaiseksi. Sitten kaikki on hetken hyvin, on juhannus, kesäjuhlat ja pappisvihkimys, mutta vähän sen jälkeen pappi hukkuu. Mona poistuu saarelta vauvan ja pienen tytön kanssa.

Mä olen niin värit, värit, värit, värit, värit. Se on kuin tuttipullo. Kun mä rupean ajattelemaan värejä, mulla on turvallinen olo.

Marja jäsentää asiat värien kautta. Nyt värit ovat sekaisin, koska kohtaukset ovat muuttuneet, valmistuneessa sävellyksessä kuorolaisten osuus kohtauksissa on toinen kuin oli oletettu.

– Kuka hemmetti on tänne tuonut violetin kangaspakan, Marja huudahtaa, kun näkee sen kankaiden seassa.

Tässä teoksessa ei ole violettia, paitsi papin kasukka, koska ollaan siinä kohdassa kirkkovuotta. Ei Marja violettia vihaa, mutta tähän teokseen se ei kuulu. Se ei ole lämmin väri. Marja tunnistaa omat värit, ihanat harmaat ja ruskeat, tuonne sipaisu sinistä. Harmaankin pitää olla sellainen, että se on tehty pässinpökkimään, hiukan kellertävää sen pitää olla. Lukkarin rouvan Francinen kanssa oli ongelma. Hän on hermoheikko ja aina raskaana.

– Se on niin kuin vaaleanpunainen, Marja toteaa, mutta ei sellainen, jossa on harmaata, sellainen marjapuuron tai kuolleen sian värinen.

Onneksi UFF:sta löytyi Francinelle korallin sävyinen villatakki. Marja nauraa ja miettii, jos joku joutuisi olemaan hänen korviensa välissään, kun hän miettii vaaleanpunaista tai punaista. Punaiseen pitää laittaa hiukan oliivinvihreää, sitten se on kunnon punainen. Marja on aikanaan värjännyt paljon. Ripaus tuota, niin tulee tätä. Dylonin Golden Glow 2 ja Kingfisher 33 ovat hyvin mielessä.

Värien ja pukujen sommittelu kokonaisuuteen on Rubikin kuutio ja mosaiikkityö. Marjalla on jokaisesta kuorolaisesta kuva ja tiedot. Heidät on jaoteltu ryhmiin A, B ja C. Marja miettii ja yrittää kirjata mitä kukin kuorolainen missäkin kohtauksessa pukisi. Kuvioita hiukan mutkistaa ompelimon ruuhka, edellinen tuotanto oli paisunut. Nyt sitten käytetään alihankkijoita ja yritetään löytää valmiita vaatteita mahdollisimman paljon.

– Harmillista, kun kaikki ei ole silmien alla, Marja sanoo.

– Tuossa tarvitaan leninki, tuossa mennään kirkkoon ja tuossa on talvirieha, tuossa menee aikaa puolitoista vuotta, tuossa on juhannus, sitten ollaan taas talvessa. Jotta päästään vaan yhdellä tai kahdella leningillä, ryhmä A:lle pitkät takit tuohon. Toiselle ryhmälle hautajaisiin nuo, vaikka siellä on kesämekko alla. Sitten noista joudutaan peittämään vain yläosa, niille voi laittaa lyhyet takit, Marja selittää.

Tätä työtä Marja rakastaa. Se on tavallaan maalaamista, mutta myös hyvin rakenteellista ja matemaattista.

Hän ei halua, että kuorolaiset vaihtavat kaikki yhtä aikaa ja samalla tavalla, vaan että on oikeita ihmisiä, kukin vaihtaa omaan tahtiin ja vähän eri tavalla. Milloin vaihtuu huivi, milloin takki, milloin tulee mukaan punaisia tumppuja. Marja vilauttaa myös kesämekkokankaita. Kuosit ovat hauskoja ja eläviä, on kukkia, flamingoja ja talitinttejä.

– Voisin tässä vaiheessa lähteä hortoilemaan kangasvarastoon. Jos sieltä löytyisi joku hyvä kangas kesä-Petterille, Marja miettii.

Klo 10.10. Hissillä kellariin ja käytäviä pitkin kangasvarastoon.

Kangasvarasto on Marjalle tärkeä paikka. Hän menee sinne meditoimaan ja katselemaan värejä. Hän ihailee 40-luvun pula-aikaa. Ajassa oli tyyliä ja vaatimattomuutta, halu kauneuteen. Myös materiaalit olivat hyvin pidettyjä. Sitten tuli 40-luvun eleganssia hyödyntävä 80-luvun nousukausi ja halpatuotanto.

-Karmeaa, Marja toteaa.

Petterin takkikangas on yhä etsinnässä. Eläviä aineksia, villaa, samettia, perusmateriaaleja. Jää on Marjan kolmas pukusuunnittelu Kansallisoopperalle. Sitä ennen olivat Katja Kabanova ja Robin Hood.

Klo 10.40. Avain on löytynyt, takaisin Kaapelitehtaalle. Marja hakee oman takkinsa työhuoneelta.

Puvuston tärkein huonekalu on divaani, hän toteaa. Välillä pitää fundeerata ja lepäillä.

Oopperan työhuoneessa ei valitettavasti divaania ole. Huone on oikeastaan materiaalihuone, siellä pidetään kangaskansioita ja tarpeen tullen siitä tehdään myös sovitushuone. Omaa paikkaa ei ole.

Klo 10.46. Puvuston päällikkö Katja Karjalainen soittaa taksin. Marjan mukana Kaapelitehtaalle lähtee Katja sekä puvuston teosvastaavat Johanniina Lakanen ja Janne Renvall. Kohteena on MRP Matila Röhr Productions Oy:n pukuvarasto ja Ikitie-elokuvan jäämistö. Etsitään pässinpökkimää harmaata, neuleosastoa, hyviä kuoseja, pusakoita, leninkien puoleen voi vilkaista, housuja ja hameita. Kaikki monot on hyvä ottaa, kenkiä kuorolaisille. Takkeja, ei nahkaa.

Klo 11.15. Tuotantoyhtiön varasto on Kaapelitehtaan kellarissa, pieni täyteen ahdettu huone.

– Vanhoissa vaatteissa on yksi huono puoli. Kun ne lämpiävät, tulevat mahdolliset hajut esiin, Marja toteaa ja ohjeistaa. Ei oteta sellaisia vaatteita. Eikä raglanhihoja! Olisiko tämä hyvä jollekin pienelle naiskuorolaiselle? Ei mennä polvihousuihin. Suloinen pienen pojan karvahattu! Kukas tämä on? Ai kun kaunis harmaa! Ai kun kauhee violetti! 90 astetta ja koneeseen. Ai että miten ihana pikkupojan takki! Tässä on Francinen jotain. Essun voi ottaa, paita jää. Villahousut otetaan ehdottomasti! Entäs tää? Jos kainalot haisee, ei. Entä kuviollinen? Ei. Lumppu ei. Ei sinistä. Tämä on ihan okei. Jos yksi takki alkaa valoissa hohkaa sinisenä, se vaihdetaan. Takkeja on paljon, hyvä, niiden tekeminen on iso työ. Pesukoneen kautta. Euron takki, käyttökelpoinen. Tämän voi leikkaa liimaa askarrella. Vähän kaakao, ei.

Klo 12.29. Katja ja Johanniina miettivät hintaa. Kaupat tehdään.

Klo 12.41. Taksi ajaa Kaapelitehtaan sisäpihalla. Taksissa aikataulujen tarkistus. Lounaan jälkeen palaverit ohjaaja Anna Kelon ja vaattureiden kanssa. Huomenna tehdään retki Artistiasuun, sieltä voi löytyä jotakin.

Klo 13.04. Lounas Oopperan ruokalassa. Vihannespastaa ja salaattia.

Eteen tulee aina erilaisia yllätyksiä, uusia tilanteita. Seikkoja. Ne kuuluvat asiaan. Mutta vain, jos seikoista ei välitetä, ne koetaan vihollisina ja niitä kohdellaan huonosti tai ne hoidetaan huonosti, vasta silloin ne muuttuvat ongelmiksi. Kaikilla esityksen tuotannon alueilla on oma prosessinsa ja niiden prosessit ovat suhteessa koko tuotannon prosessiin. Ne kaikki, niiden kulku ja ominaisuudet pitää ottaa huomioon. Ne luovat vallitsevan todellisuuden. Pitää tietää resurssit ja aikataulu, mikä alue on milloinkin vapaa ja milloin kiireinen. Järjestelmän valvonnan ja tuotannon pitää olla joustava ja informoiva. Kommunikaation tulee olla auttavaa ja sitovaa. Huonosti hoidettu prosessi laittaa usein vastakkain tekniikan ja taiteen. Marja luettelee tärkeitä sanoja: vastuu, sitoutuminen, sopimus, seikka, toimeksianto. Sopiminen, kuunteleminen ja kysyminen on tärkeää. Pitää tietää, milloin voi siirtää toimeksiannon toiselle tai milloin voi ennakoida. Ei voi olettaa miten toisten prosessi menee. Se ei toimi. Luottamus on tärkeää. On myös hyvä, että on tilaa pysähtyä ja olla, tuijottaa kattoon kolme minuuttia.

Klo 13.47. Harjoitusvaatepalaveri ohjaaja Anna Kelon kanssa.

Tarvitaan Monalle ja Petterille takit, raskausmaha ja näyttämöllä puettavat papin liperit kirkkokohtausta varten. Oikea systeemi pitää olla heti ensi viikolla. Lapasia, pipoja ja takkeja ei vielä tarvita. Pikku Sannalle harjoitushame. Petterille saappaat ja musta papinkaftaani. Hatuttomuus on iso asia. Petterillä on hyvä olla hattu mukana, kun hän tulee. Ei tarvitse olla päässä, mutta mukana kuitenkin. Mona tarvitsee aamutakin. Irinalle painava takki. Anton ei tarvitse mitään.

Klo 14.15. Vaatturi Anne Jalanderin kanssa neuvotellaan Alban kauluksesta. Millaiset kaaret ja mikä pituus tulee. Klassinen tyyli olisi hyvä ja käänne hihoihin. Pitää olla helposti puettavissa, piilonapit ovat ideaali. Suntio pukee ylänapit, navan alta pappi pukee itse.

Klo 14.38. Palaverissa vaatturit Leena Paavolainen ja Juha Lönnberg. Pöydällä Petterin mahdollisia takkikankaita. Miten kuuma takki on, onko kangas venähtäväistä, liian pehmeää? Takin pitää kestää samassa kuvassa vanhojen takkien kanssa. Saa olla sankarilepatus. Koko ajan ollaan 40-luvulla, ihanasti vaatturilla muotoiltu saa tulla.

– Tästä tulee hyvä takki, tästä mielellämme teemme sen, vaatturit toteavat.

– Tuo kuulostaa hyvältä, sanoo Marja.

Klo 14.45. Kahvi Oopperan kahvilasta tulee tarpeeseen.

– Joudun ajattelemaan paletin läpi vielä kerran. Onko takin alla muuta. En haluaisin päällystaskuja. Kevääseen ja kesään pitää vielä tuo herra laittaa, Marja pohtii.

Klo 15.00. Vaatturit Tea Lamberg ja Mustava Ghafori astuvat huoneeseen.

– Karmea päivä, Marja huokaa.

Kahdeksan kaftaania tulee, Petterille, piispalle, asessorille sekä naapurisaaren papille. Oopperassa on kaksoismiehitys. Sivupalalla, kahden kappaleen hiha ja piilonapitus, kauniisti tehty olkapää. Petterin kaftaani näkyy sisältä puettaessa, tehdään sen mukaan.

– Silkkiset papin takin napit on käsite, Marja innostuu ja lupaa selvittää tarvitseeko pappi ylimääräisiä taskuja.

Marja on mielestään löytänyt kivan takin Jää-oopperan vaatimattomalle suntiolle. Kesken palaverin Marja kipaisee varastoon ja hakee takin. On taitolaji sovittaa uudet tehdyt vaatteet vanhojen valmiiden vaatteiden rinnalle. Varaston nurkassa klarinetisti harjoittelee stemmojaan.

– Aina pitää pukea vaatteet myös itselle, Marja nauraa ja pukee ylleen mustan takin ja jatkaa. Lukkari onkin sitten ihan erilainen mies. Hän on tärkeä herra, röyhyrintainen. Hänelle tulee kellonvitjat, läppätasku, rintatasku vinoon, liivi ylös.

Klo 15.37. Palaverit loppuvat. Janne esittelee vielä vaihtoehtoja kuorolaisten huivien ompelemiseksi. Marja valitsee vaihtoehdoista sen, jossa saumat on laitettu siksakilla yhteen.

Klo 15.47. Marja kurkkaa värjäämöön. Anna-Maija Aho on varattu.

Klo 15.52. Ompelija Riitta Pursiaisella on kysymys Irinan takista. Hän nykäisee Marjaa hihasta. Takista tulee naapurinäijän rotsin oloinen.

Klo 16.01. Marja käärii Alpon lahjan paperiin. Viime kesän aikana Marja mietti Sisaret-esityksen teemaa ja osti läjän samanlaisia erivärisiä 12 euron neulepuseroita. Hän ajatteli kontaktia, yhteisiä muistijälkiä, energian yhdistymistä, kättä toisen olkapäällä. Paidat on koottu eri värisistä osista. Kun tanssijat kääntyvät, molempien paidoista tulee esiin punainen.

Klo 16.15. Kahvitauko Oopperan kahvilassa.

– Kyllä mä kuitenkin taidan eniten tykätä nykytanssibiisien tekemisestä. Yhteistyö koreografi Alpo Aaltokosken kanssa on ollut antoisaa, koska me jaamme saman maailmankuvan. Yhteisiä töitä ovat olleet mm. Sahara, Okon Fuoko ja Pyörteet. Pyörteissä teemana oli Kalevala ja muun muassa Sampo. Istuttiin ja filosofisoitiin. Meistä oli aidosti kiinnostavaa pohtia sitä mikä on nykypäivän Sampo ja sen ydin. Sellainen työskentely on elämän harjoittamisesta, Marja kuvailee. Kuin maan kuokkimista, niin yksinkertaista. Se mikä on kiinnostavaa, voi olla mitä milloinkin. Joskus on ihana kuroa muovileluja ryppäiksi niin kuin Pyörteissä tai mättää afrikkalaisia kankaita yhteen venäläishuivin ja kimonokankaan kanssa kuten Okon Fuokossa. Siinä oli miljoona eri kangasta. Muistan joka ainoan hankintapaikan ja hankinta-ajan, Marja kertoo. Joku oli Berliinin KaDeWe:n pellekankaiden alennusmyynnistä 80-luvulta, joku oli Sambiasta 90-luvulta, joku Avignonista, Beninistä, Raumalta, joku Berliinistä 30 vuotta myöhemmin. Osan ostin ja osa oli minun omia vanhoja aarteita, hän jatkaa. Kaikki kuosit olivat sekaisin ja kaikki niin kirjavaa, että mikään ei ollut enää missään.

Aina joka hemmetin jutussa, vaikka se olisi pieni tai mikä, iso tai rahaa tai ei rahaa, haluan löytää yhden asian, joka on uusi asia, jota kokeilen. Se voi olla näin pieni se uusi asia, joku johtolanka, joku millä on joku kosketuspinta ja josta minä saan kiinni.

Simppeli esimerkki teatterista. Ollaan Tampereen teatterissa kauan sitten ja työn alla on Pikku Pietarin piha. Siinäkin on pula-aika ja ollaan suhteellisen vahvasti realismissa. Mutta ne kukat ja kukkakankaat! Yksi vanhempi teatterilla osa-aikatöissä oleva ompelija rakasti applikointia. Hän applikoi essuihin kukkia. Yksi toinen rakasti kutoa ja kirjailla. Niinpä kun yhden pienen tytön polvi piti parsia, Marja heitti: ”Tee siihen kukka.” Ja hän parsi siihen kukan. Siinä näkyi pula-ajan ihmisten rakkaus. Joku äiti on parsinut tyttärelleen kukan polveen.

– Tulin maailman onnellisimmaksi, kun esityksen ennakossa oli vanhoja naisia, siis pula-ajan tyttöjä, eturivissä istumassa ja minä kuulin, kun he sanoivat, että sillä on kukka polvessa! Ja millä tavalla he sen sanoivat toisilleen. Se osui, koska he tiesivät mistä on kyse. Tämä ei ole mitään vaatimattomuutta vaan mä intän, että mulla on oikeus tehdä jotakin, mistä mä ihan vaan itse nautin. Se kukkanen riitti minulle ja meille tekijöille, me olimme saaneet siitä jo omamme. Mutta on tietysti mahtavaa ja ihan extraa, jos se menee jakeluun ja välittyy myös jollekin toiselle.

Jäässä se jokin oli papin uimahousut ja toinen suljetussa mustassa. Se alkoi haista jollekin. Nyt kiinnekohtana on värit, niistä Marja haluaa pitää kiinni. Yksityiskohdilla ja pienilläkin valinnoilla on merkitys esityksen sisällön kannalta. Oikein käytettynä se on vahva keino vaikuttaa ja viestiä. Esimerkiksi Jään kirkkohuivien kanssa oli tapahtua vakava sisällöllinen erehdys. Marja oli suunnitellut mustiin ja harmaisiin huiveihin sinisen raidan, mutta sitten hänelle tuli aavistus, ettei kaikki ollut ihan oikein. Tarkistettuaan huivien taustaa ja historiaa hän löysi 40-luvun ahdasmielisen körttiliikkeen huivit. Monet liikkeen papeista kuuluivat myös IKL:ään. Jos asiaa ei olisi korjattu, olisi oopperan kirkossa istunut isänmaallista kansanliikettä kannattava seurakunta.

Mä olen pelkääjä. Vain sellaisessa tilanteessa, jossa tunnen olevani turvassa, mä voin tehdä jotain tolkullisesti ja oikeesti.

Marja vakavoituu. Hän rakastaa sitä, että saa puhua ja pulputtaa, mutta on myös jotain, mitä hän todella kaipaa. Se on syvä ilo. Syvään iloon liittyy luominen, oivaltaminen, kumppanuus ja jakaminen. Töistä sitä on nykyään vaikea löytää, vaikka hän osaakin tehdä töistä itselleen kiinnostavia. Erityinen syvän ilon lähde on ollut hänelle rakas ystävä Kai Vase, joka liittyy vahvasti myös Marjan tiehen tulla pukusuunnittelijaksi ja hänen suhteeseensa työhön ja taiteeseen.

– Se oli yksi viikonloppu Lahteen, hän nauraa lempeästi. Muutettiin sinne omituisen viikonloppureissun seurauksena, löydettiin tavarat kirpputorilta ja elettiin kahdella markalla. Haettiin myöhemmin yhtä spontaanisti silloiseen Lahden taideteolliseen oppilaitokseen vuonna 1976, minä teolliseen pukusuunnitteluun ja Kai valokuvaukseen, aamiaisella suoritetun kolikon heiton seurauksena. Molemmat pääsivät sisälle.

Marjaa ei kuitenkaan teollinen suunnittelu kiinnostanut. Kotona ensimmäisellä joululomalla Marja avasi suunsa asiasta. Hänen veljensä oli tavannut Kuopiossa pukusuunnittelija Sari Salmelan ja kertoi, että onhan sellainenkin ammatti kuin teatterin pukusuunnittelija. Kuului kilahdus. Seuraavana kesänä Marja oli jo Pyynikin kesäteatterissa ensin tarpeistossa ja seuraavana kesänä tekemässä pukuja.

– Se oli sellaista ajautumista, Marja sanoo ja muistelee Kaita. Kukaan ihminen ei ole ollut sellainen ystävä minulle kuin Kai. Hän oli ensimmäinen ihminen, elävä leikkivä ystävä, fiksu, omituinen, hassu, samaa heimoa.

Kai on nyt poissa ja orpouden olo on suuri. Kai oli höpsöyden ja kauneuden ylin maisteri, äärimmäisen sensitiivinen, kamalan viisas, ikuinen ylin opettajani, Marja sanoo. Kai oli myös ihminen, johon pystyi luottamaan ja joka ymmärsi. Hänen kanssaan oli turvallista tapella kuin porsaat ja kasvaa ihmislapsena, joku voisi kutsua sitä taiteeseen kasvamiseksi, Marja jatkaa. Yhdessä Kain ja tämän puolison kanssa tehtiin lukuisia Euroopan matkoja pieneen autoon ahtautuneena.

Klo 16.48. Takaisin työhuoneelle.

Kuvassa Marja Uusitalo. Kuva Elina Lajunen

Klo 16.50. Marja pohtii vielä Jannen kanssa oppaiden pusakoita ja leninkejä. Sitten on vielä osuuskaupan Adelen miehen kesähousukangas. Toinen väri tuntuu liian harkitulta, sitä ei oteta. Hetken hän vielä miettii tilkkujen kanssa.

– Kaikkien kohdalla olen ajatellut jonkun asian, hän sanoo.

Klo 17.30. Raitiovaunulla keskustaan.

Marja on mukana Teatterikorkeakoulun produktio-ohjauksissa, joissa hän toimii pukusuunnittelijoiden ohjaavana opettajana. Siitä työstä hän tykkää. Ensimmäiset järkyttävät itkut, kun kaikki menee päin persettä ja maailma loppuu ja mä vaihdan alaa.

-Se on ihana, kun voi olla siinä, hän sanoo. Joskus istutaan selkä pesukonetta vasten siellä yläkerran puvustossa ja toinen itkee tässä. Kuule, ensimmäinen kerta on aina rankin. Mutta kun sä kerran käyt tuolla, mä vannon, että sä tulet sieltä pois. Sulla ei koskaan tule olemaan siellä noin vaikeaa. Mä tiedän missä sä olet. Sieltä päästään pois, Marja vakuuttaa. Ja sekin, kun näkee mitä ne tyypit tekevät ja kun he onnistuvat.

Klo 17.52. Vaatekaupassa naistenvaateosastolla. Kirkkaan keltaiset ruudulliset housut, jotka Marja on tilannut, ovat tänään tulleet.

Marja miettii ihmisen näkemisestä, havainnoimista ja kehollisuutta, asiat eivät ole vain älyllisiä. Katsojan keho kuulee ja aistii tanssijan kehon. Kroppa puhuu suoraan.

Marja puhuu kaksinkertaisesta kirjanpidosta, siitä mitä suunnittelija laittaa pukuihin ja teokseen ja siitä, mitä yleisö siitä tulkitsee ja näkee. Joku asia voi olla tekijälle mystisen merkityksellinen ja katsoja voi nähdä siinä vain vaikka kalsarit.

Klo 17.54. Sininen hiukan lilan sävyyn taittuva kukka Alpolle Stocmannin tuulikaapin kukkakaupasta.

Klo 18.00. Metrolla Itäkeskuksen Stoaan.

Marjan pitkäaikainen ystävä ja työkaveri lavastaja Metti Nordin piti Marjalle synttäripuheen ja sanoi, että oli oppinut Marjalta todellisuuden rakastamista. Se osui, koska todellakaan Marja ei pidä sepityksistä tai fantasiasta. Todellisuus on totta, turvallista, kiehtovaa ja yllättävää, orgaanista. Todellisuus itsessään on fantastista. Se on laaja, sitä ei tarvitse selittää. Kauneus on tärkeää. Kauneus on jonkinlaista harmoniaa, kirpeitä jännitteitä, keveitä latautuneita jännitteitä, kimakan oranssia vihreään, pieni haaste, voi olla energistä, ei ole staattista. Marja kävi tapaamassa Jää-oopperan tiimoilta suntiota ja luki siinä yhteydessä suntion toimenkuvasta ja tehtävistä. Suntion tehtävä on valmistella kirkko kauniiksi ihmisten sinne tulla omien tunteidensa kanssa, häihin, hautajaisiin tai muuten vaan. Marja haluaa olla suntio. Esityskin on tila, kattaus yleisölle. Toisten ihmisten kunnioitus, tunteiden ja tuntemisen kunnioitus on tärkeää. Ohjaajalle hän on sanonut tahdon ja siksi etenkin suhteen ohjaajaan pitää olla kunnossa. Jos halu tehdä yhdessä koreografin tai ohjaajan kanssa puuttuu, se on ongelma. Pitää olla halu ymmärtää. Oman idean ei pidä olla niin mahtava tai erityinen, että se astuisi tuon suhteen yli. Haluaminen on tärkeää, ihana asia kaikessa. Vaatiminen ja inttäminen on toinen juttu. Marja kertoo Euroopan matkasta Kain kanssa ja sieltä muistiin jääneestä oivalluksesta.

– Meillä oli kauhea pähkinä purtavaksi, että mihin kahvilaan mennään, kunnes Kai hymyili ja osoitti sormella yhtä kahviloista ja sanoi, että hän haluaa tuonne.

– No hemmetti, paras syy, yks meistä haluaa jotakin, Marja nauraa.

Joskus voi vaan haluta ja mennä kohti sitä.

Klo 18.15. Marja palaa Jäähän. Pitää vielä miettiä käytännöllisesti mitä missäkin kohtauksessa on, että solistit erottuvat kuorosta.

Klo 19.08. Alpon sooloteos Navigatio, pukusuunnittelu Marja Uusitalo. Esityksen jälkeen Alpon 60-vuotisjuhlat. Marja toteaa, että on ihana antautua katsomaan.

EPILOGI

Laitan muistiinpanovälineet laukkuun esityksen alkaessa, mutta koska keskustelu jatkuu pulppuavana ja kiinnostavana vielä väliajalla ja Alpon juhlavastaanotolla punaviinilasin äärellä, kaivan ne uudestaan esiin.

Puhe palautuu itsetuntoon, mistä se tulee ja kuinka se kasvaa. Marja kertoo mainostoimisto Woodpeckeristä. Hän teki sinne töitä 80-luvulla. Toimisto teki mainosfilmejä, mutta hyvin kiinnostavalla tavalla. Nykypäivän vinkkelistä Marja näkee, että paikka oli hyvin yhteisöllinen ja tasa-arvoinen. Yhteinen päämäärä oli läsnä koko ajan. Ja tunne, että mennä häröiltiin rimaa hipoen. Oli uskaliasta ja rohkeaa, oli lupa tehdä ja kaikki olivat mukana. Tällainen työskentelytapa tuntui Marjasta hyvältä ja luonnolliselta. Teatterissa ei silloin tuntunut samalta. Marja nautti ja hänestä tuntui, että hän tiesi mitä teki. Hän on myös löytänyt noilta ajoilta päiväkirjamerkintöjä, joissa hän jo silloin pohti prosessin ja yhteisön merkitystä työskentelyssä.

– Tällaisessa ympäristössä se hyvä itsetuntemus vahvistuu, hän sanoo. Ihmisen arvo ja luottamushan ovat luonnostaan olemassa, ennen kun meidät ihmispolot on karkotettu niiden luota, pois perusparatiisista käyttämään statuksia ja sen sellaisia proteeseina. Luonnollinen kuvio on mennyt rikki ja nyt joudutaan kerjäämään arvostusta itse kunkin työlle ja ylipäänsä olemassaololle. Kaikenlaisia prenikoita ja työnarvostuksia huudellaan. Se on yhteinen ihan kamala tragedia. Tästä vois jatkaa vielä Sipilän hallitushommiin, mutta älä anna mun jatkaa tästä aiheesta, nauraa Marja.

Just siksi on niin perkeleen tärkeätä olla itselle hyvien ihmisten ympäröimänä ees välillä, ettei itse vieroitu omasta arvostaan. Woodpecker oli yksi paikka, joka vähän kasvatti mun hauista tässä asiassa.

Mummo opetti Marjan ompelemaan. Käsityöt olivat silloin se, minne hän meni hukkaan ja turvaan, oli piilossa ja onnellinen. Hän rakasti myös puutarhaa ja kukkien keräämistä. Marja tituleeraa itseään parhaimmillaan haavojen ymmärtäjäksi. Omat haavat ovat opettaneet ja kaaosteoria. Siitä hän on lukenut yhdessä Metti Nordinin kanssa. Illat on itketty silkasta onnesta ja matematiikasta.

– Et niinku Männynsiemen niin kun ’tietää’ mikä se on ja se on se mikä se on. Siin on kaikki tarpeellinen informaatio. Vettä, valoo ja mänty tulee. Ei sen tarvitse huolehtia. Ihmislapsoinen, ruokaa, rakkautta, turvaa ja lajitovereita. Siin se on.

Elina Lajunen

Kirjoittaja on teatteriohjaaja, nukketeatteritaiteilija ja käsikirjoittaja.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..