Meteli on Temen verkkolehti

Kuva GDJ Pixabay

Parempi yhdistysprotokolla, parempaa työhyvinvointia

Teatteriohjaaja ja Temen puheenjohtaja Atro Kahiluoto on huolissaan teatterin ja tanssin vapaan kentän tulevaisuudesta. Se tarvitsee lisää rahaa, sillä vuosikymmeniä jatkunut rahoitusvaje on näivettänyt vapaan kentän rakenteita myöten. Pelkällä lisärahalla vapaata kenttää ei korjata, sillä yhdistystoiminnan hallinnoiminen on huonossa jamassa. ”Tarvitsisimme kertakaikkisen asennemuutoksen. Kentän ihmisten olisi vihdoin otettava vakavasti vastuunsa kentällä vaikuttavien yhdistysten toimintatavoista”, Kahiluoto kirjoittaa.

Lobatessaan rahaa ammattimaiselle taidetyölle Teme on puhunut usein rahoittajan vastuusta. Viittaamme siihen, että alimitoitetuilla budjeteilla ammattilaiset joutuvat tekemään palkatonta työtä. Rahan puute aiheuttaa laittomuuksia, kun ei ole rahaa maksaa ylityö- ja lomakorvauksia eikä hoitaa muita työnantajavelvoitteita. Vaikka nämä laiminlyönnit eivät ole rahoittajan vastuulla, niin rahoittajien on syytä tunnistaa tilanteet. Rahoittajat ovat myös erilaisia: yksityiset säätiöt toimivat eri perusteilla kuin elokuvasäätiö, Taike tai OKM, jossa päätöksiä tehdään virkamiesvastuulla.

Ikäviä asioita on tullut esiin esittävän taiteen kentältä, enkä nyt tarkoita vain Veijo Balzarin tapausta. On tiedossa, että varsinkin ns. vapaalla kentällä on työhyvinvointiin, asialliseen kohteluun ja työehtojen noudattamiseen liittyviä ongelmia. – Missä resurssit ovat niukat ja rakenteet heikot, siellä myös ongelmat kasautuvat.

Kentällä ja mediassa tuntuu vallitsevan odotus ja käsitys, että rahoittajan tulisi puuttua asiaan ja jopa, että jos rahoitusta on myönnetty taholle, jonka toiminnasta myöhemmin paljastuu epäasiallisuutta, olisi vastuu tapahtuneesta enemmän tai vähemmän myös rahoittajalla.

Rahoittajan mahdollisuudet reagoida sen tietoon tulleisiin, esimerkiksi työntekijöiden kohteluun liittyviin epäkohtiin ovat kuitenkin rajalliset. Taidealalla rahoituspäätökset perustuvat ennen muuta hakijatahon esittämiin taiteellisiin suunnitelmiin sekä toisaalta myös hakijan aikaisempiin taiteellisiin näyttöihin. Sekä taiteelliset näytöt että tulevat suunnitelmat ovat julkisia ja ainakin periaatteessa todennettavissa.

Rahoittaja ei voi reagoida huhupuheisiin, epämääräisiin vihjailuihin tai nimettömiin ilmiantoihin. Rahoittajan tietoon tulleiden epäkohtien pitäisi olla kiistattomia ja tosiasioihin perustuvia.

Sellaisena kiistattomana näyttönä, jonka perusteella rahoittajan voisi ajatella voivan evätä avustukset, voisi pitää oikeuden langettavaa päätöstä esimerkiksi jonkin vapaan ryhmän vetäjän harjoittamasta, sanokaamme vaikka työpaikkakiusaamisesta. Mutta jos oikeus olisi tällaisen langettavan päätöksen tehnyt, eikö se olisi myös määrännyt mielestään oikeudenmukaisen ja riittävän rangaistuksen? Muiden tahojen langettamat, omavaltaiset ja epämääräiset lisärangaistukset eivät sovellu länsimaiseen oikeusajatteluun. Ei ole mitenkään toivottavaa, että esimerkiksi taiteellisesta vertaisarvioinnista kehittyisi jonkinlainen toverituomioistuin. En toivoisi maailmaa, jossa taiteilijoihin kohdistettaisiin erityisiä, muita kansalaisia ankarampia seuraamusperiaatteita. Myös taiteilijoilla tulisi olla mahdollisuus niin sanotusti maksaa velkansa yhteiskunnalle, korjata virheensä ja aloittaa alusta.

Apurahojen myöntäjät eivät pääsääntöisesti perustele rahoituspäätöksiään. Jos rahoittajat vastuutetaan rahoitettavan tahon väärinkäytöksistä, olisi niiden vaikea olla reagoimatta niiden tietoon saatettuihin epämääräisiinkin huhuihin epäasiallisesta käytöksestä. Hakija ei kuitenkaan saisi koskaan tietää kielteisten päätösten todellista syytä, eikä hänellä olisi mitään keinoa eikä foorumia vastata epäilyihin. Tällaista kafkalaista ilmapiiriä tuskin kukaan toivoo. Suomen laki tuntee liiketoimintakiellon, mutta sen langettaa aina oikeuslaitos ja se on aina määräaikainen.

Kun toimitaan, sanoisinko, työelämän normaaleissa rakenteissa, puututaan häirinnän tai epäasiallisen käytöksen tapaisiin ongelmiin yleensä käyttäen ensisijaisesti työpaikkojen omia keinoja ja prosesseja. Työnantajalla voi olla olemassa valmiit toimintamallit ja ohjeet ja hän voi tarvittaessa hyödyntää esim. luottamusmiehen tai työterveyshuollon apua. Työhyvinvoinnista huolehtiminen on joka tapauksessa aina ensisijaisesti työnantajan tehtävä. Työnantajalla on lisäksi selvä intressi saattaa asiat kuntoon pitääkseen parhaat työntekijät ja säilyttääkseen maineensa potentiaalisen työvoiman piirissä. Mutta kun työskennellään taiteen harkinnanvaraisten toiminta-avustusten varassa, ovat asiat usein aivan toisin.

Hamasta alusta lähtien jatkunut ja vuosien varrella vain syventynyt rahoitusvaje on näivettänyt taiteen vapaan kentän rakenteet aivan omanlaisikseen. Työsuhteet ovat yleensä lyhyitä ja henkilökunta palkataan projektikohtaisesti, mitään pysyvää työyhteisöä ei ole. Tekijät kilpailevat vähistä työtilaisuuksista ja ovat valmiita joustamaan loputtomiin. Hankalaksi leimautumista pelätään aivan aiheellisesti, piirit ovat pienet eikä kukaan ei ole korvaamaton.

Mikä siis neuvoksi?

Vapaan kentän ryhmien ylivoimaisesti yleisin järjestäytymisen tapa on rekisteröity yhdistys. Periaatteessa yhdistys onkin tähän tarkoitukseen mitä parhain väline, yhdistyksessä valta ja vastuu on selkeästi ja lakisääteisesti määritelty. Se tarkoittaa, että yhdistyksen toiminnasta – ja siis myös työantajavelvoitteista – vastaa hallitus, jonka jäsenkokous valitsee.

Mutta millaisiin asiallisen yhdistystoiminnan kummallisiin simulaatioihin olenkaan vuosien varrella törmännyt, en ainoastaan vapaan kentän toimijoiden, vaan myös pienempien vos-ryhmien keskuudessa! Usein yhdistyksen on perustanut ryhmän keskeinen – tai muutama keskeinen – taiteilijapersoonallisuus, julkilausuttuna tavoitteena hänen tai heidän työskentelynsä mahdollistaminen ja tukeminen. Mutta koska vastuullisiin tehtäviin tai edes yhdistyksen jäseniksi on vaikea tai mahdoton saada suostutelluksi ketään, saattaa yksi ja sama henkilö joutua olemaan paitsi taiteellinen johtaja, myös hallituksen pj, sihteeri, rahastonhoitaja ja toisinaan jäsenkokouskin. Mitään kunnollista jäsenrekisteriä ei tietenkään ole, koska niin pientä jäsenmaksua ei ole vielä keksittykään, että se maksettaisiin, eikä kukaan oikeastaan tiedä kenelle jäsenkokouskutsu pitäisi lähettää ja kenellä kaikilla on äänioikeus.  Koska hallituksen minimikoko on kolme, saadaan jäseniksi puhelimella soittamalla suostuteltua taiteellisen johtajan isä tai äiti tai pari serkkua, ”kunhan ei tarvitse käydä kokouksissa”. On suoranainen ihme, ettei väärinkäytöksiä ole paljastunut paljon enemmän.

Yhdistyksessä työnantajan roolissa on hallitus, ja esimiehen virkaa täyttää yleensä hallituksen puheenjohtaja. Hallitus on siis vastuussa yhdistyksen työntekijöiden työhyvinvoinnista, työturvallisuudesta ja asiallisesta kohtelusta ja puheenjohtaja vastaa esimiesvelvoitteista. Jos sekä taiteellinen johtaja (tai toiminnan johtaja) ja hallituksen puheenjohtaja ovat sama henkilö, menevät roolit ja vastuut sekaisin. Taiteellisen johtajan kanssa tai hänen alaisuudessaan työskentelevillä ei ole tahoa, johon ottaa yhteyttä, jos kokevat tulleensa johtajan väärin kohtelemiksi. Eikä johtajallakaan ole esimiestä, jolta saada tukea tai opastusta.

Yhdistysmuotoisessa organisaatiossa on toimivan työpaikkarakenteen minimivaatimus se, että työntekijän ja hallituksen puheenjohtajan tehtävät on eriytetty. Se on myös asia, jonka rahoittaja voi halutessaan todeta yhdistyksen virallisista papereista, ja joka siten voisi toimia myös ehtona avustuksen myöntämiselle.

Paljon puhutaan myös yhdistyksen ”ulkopuolisten” jäsenien saamisesta hallitukseen. Siitäkin voi olla apua, mutta käytäntö on osoittanut, että voi olla vaikea sitouttaa ihmisiä pyörittämään yhdistystä, jonka toiminnasta he eivät itse mitenkään hyödy. Mutta jos yhdistyksen puheenjohtajan tietoon tulee yhdistyksen piirissä tapahtunut epäasiallinen toiminta, on hänellä lain mukainen velvollisuus ryhtyä toimiin, vaikka epäilty olisi kuinka läheinen. Puheenjohtajan ja taiteellisen johtajan tehtävien eriyttäminen mahdollistaisi myös sen, että on joku taho, jonka puoleen kääntyä, jos epäasiallisuuksiin syyllistyykin puheenjohtaja.

Ymmärrän tietysti aivan hyvin, ettei tehtävien eriyttäminen ole mikään taikasauva tai kaiken kattava ratkaisu. Tiedän myös, että ongelmia ei ole aina pystytty estämään tai ratkaisemaan, vaikka hallitus olisi toiminut hyvin ja yhdistyksen organisaatio ja tehtävänjako olisi ollut kunnossakin. Mutta kysymyksessä olisi kuitenkin uudistus, joka olisi mahdollista tehdä kentän omin voimin ja ilman suuria kustannuksia. Yksi pieni askel oikeaan suuntaan.

Mistä siis pitäisi aloittaa?

Yhdistysmuotoisen organisaation vaikutusvaltaisin toimija on jäsenkokous. Se valitsee hallituksen ja hyväksyy toimintasuunnitelman. Se myös valvoo, että hallitus hoitaa velvoitteensa- myös ne, jotka liittyvät työnantajan rooliin.

Olin vain aivan vähän aikaa sitten erään vapaan kentän ryhmän vuosikokouksessa. Paikalle oli vaivautunut monikymmenpäisestä jäsenistöstä kaksi henkeä. Hallituksesta oli koolla puolet, juuri ja juuri päätösvaltaisena, tässä tilaisuudessa, jossa jokaisen hallituksen jäsenen pitäisi olla vastaamassa jäsenistölle vuoden tehdystä työstä ja tulevista suunnitelmista. Koska yhdistykselle oli juuri palkattu uusi, vakituinen työntekijä ja koska työhyvinvointikysymykset ja työnantajavastuut olivat olleet niin vahvasti esillä, ihmettelin, miten paikalle oli tullut niin niukasti väkeä, vaikka parasta ajankohtaa oli oikein Doodlen kanssa etsitty? Doodle ei kuulema ollut auttanut, koska siihen ei oltu viitsitty käydä vastaamassa. Halleluja! Jos välittäminen ja sitoutuminen on tätä tasoa, niin ei kuulkaa tule yhtään mitään.

Tarvitsisimme kertakaikkisen asennemuutoksen. Kentän ihmisten olisi vihdoin otettava vakavasti vastuunsa kentällä vaikuttavien yhdistysten toimintatavoista.

Melkein jokainen on jonkin yhdistysmuotoisen ryhmän ainakin nimellinen jäsen, ja jos ei ole, tulisi kiireesti liittyä. Perusjäsenen velvollisuudet eivät ole ylivoimaisia. Riittää, kun maksaa jäsenmaksun jos sellainen on, huolehtii että yhteystiedot ovat ajan tasalla, tutustuu kokousmateriaaleihin ja saapuu kokouksiin.  Jos jokainen päivittäinen harjoitus tai satunnainen meno menee kerran tai kaksi vuodessa pidettävän jäsenkokouksen edelle, niin arvot ovat pahasti päälaellaan. Yksikään taideprojekti ei ole vielä kaatunut siihen, että ihmiset hoitavat jäsenkokousvelvoitteensa. Myös meillä itsellämme on vastuu siitä, miten työhyvinvointiasioita vapaalla kentällä hoidetaan ja millaista toimintakulttuuria harjoitetaan.

Mutta mistä ihmiset yhdistysten hallituksiin, tuohon niin usein aikaa vievään ja vastuulliseen työhön? Tässäkin haluan vedota ennen kaikkea asenteisiin. Hallitustyön arvostus ei taiteilijapiireissä välttämättä vastaa työn merkittävyyttä. Yhdistysten hallitukset on kuitenkin se paikka, jossa konkreettisia muutoksia on mahdollista saada aikaan.

Puheet ”hallitusammattilaisista” nostavat vinoja hymyjä alallamme, jolla kokouskahvitkin joutuu yleensä maksamaan itse. Ajatus kokouspalkkion maksamisesta voi herättää tunteita jäsenissä, jotka ovat aikanaan hoitaneet samat tehtävät ilmaiseksi. Mutta jos toivomme hallituksilta ammattimaisempaa otetta ja suurempaa vastuuta esimerkiksi työnantajavelvoitteiden hoitamisessa, pitäisikö tätäkin asiaa miettiä uudelleen? On aina helpompi vaatia, jos ollaan myös valmiita jotain antamaan. Uskon, että jo pienikin rahallinen lisäpanostus hallitustyöskentelyyn voisi lisätä paitsi sen arvostusta, myös sen tuloksellisuutta. Uskon, että tässä voisi olla se kohta, josta löytyisi paras panos- hyötysuhde alan työolojen kohentamiseksi. Puheenjohtajan ja hallituksen palkkioissa konkretisoituvat erityisellä tavalla kentän asenteet, koska niistä päättävät aina jäsenkokoukset.

Ja lopuksi vielä katsaus tapaukseen Veijo Balzar

Julkisuudessa on ihmetelty, kuinka kukaan ei ole puuttunut Balzarin toimintaa17n Drom ry:ssä ja kenellä on vastuu? Yksinkertaisesti ajatellen vastuun pitäisi olla Drom ry:n hallituksella ja puheenjohtajalla. Nopea googlaus kertoo, että hallituksen puheenjohtajana on toiminut – Balzar itse. Jos rahoittaja olisi edellyttänyt taiteellisen johtajan ja hallituksen puheenjohtajan tehtävien eriyttämistä, olisiko kaikelta tältä vältytty? – Uskon, että olisi ollut ainakin mahdollisuus.

Atro Kahiluoto

Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja Temen puheenjohtaja.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..