Meteli on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Temen jäsenlehti

Kim Modig: Purple (2018)

Kun on aina töissä, ei tarvitse koskaan tuntea

Tämä on taiteilija Kim Modigin juttusarjan kolmas osa: I osa  Kenen ajalla elät…  II osa Miksi taide on työtä…

Työn tekemisen ehdotonta vaatimusta perustellaan samalla periaatteella kuin millä lapsuudessani uhkailtiin lapset syömään: Ei saa sanoa, että työt eivät maistu, sillä toisilla ei ole töitä ja joillakin on vielä paljon kamalampi työ.

Työstä voi puhua kaikenlaista poikkipuolista, mutta työn asemaa ei kritisoida. Tämä pätee myös silloin, kun hahmotellaan, miten työnteko muuttuu tulevaisuudessa. Saatamme tehdä lyhyempää päivää useammalle työnantajalle, perustulo tekee työmarkkinoista joustavammat työntekijälle, ja niin edelleen. Työ säilyy näissäkin puheissa aina maailmankatsomuksemme keskiössä.

On sääli, että työtä niin harvoin tarkastellaan ideana tai järjestelmänä.

Työ, ajateltuna aktiiviseksi ja hyödylliseksi tekemiseksi ja laiskottelun vastakohdaksi, on keskeisin keino saada ihmiset uskomaan, että tässä kaikessa on mieltä. Se on metafyysinen ja maailmaa selittävä projekti. Työ on tehnyt meistä riippuvaisia sen selittävästä voimasta.

Kukaan ei oikeasti luule, että työ tarjoaa ylimmän totuuden, mutta useimmat pelkäävät mitä tapahtuisi, jos meillä ei olisi työn kaltaista järjestelmää pitämässä maailmaa pystyssä. Jumala saattaa olla kuollut, mutta työ ei.

Työ ei ole vain sitä mitä tapahtuu työpaikalla. Se on läsnä kaikessa tekemisessämme ja ajattelussamme. Työn ideologian ylivalta on sitä, että elämän käänteemme ja ihmissuhteemme määrittyvät ahertamisen kautta. Kuolema keskeyttää harmillisesti proggikset, rakkaus vaatii paljon työtä, ja vapaa-aika täyttyy tietokonepeleistä ja liikunnasta, joissa tavoitellaan yhä parempia saavutuksia ja kilpaillaan toisia vastaan.

Laiskuus on roolitettu työn arkkiviholliseksi. Laiskuus ei ole niinkään taloudellinen ongelma, vaan ideologinen haaste. Se testaa uskoamme työhön maailmanselityksenä ja aiheuttaa meissä pelkoa.

Laiskottelu ja päämäärätön oleminen kauhistuttavat monia, ainakin minua. Johtuuko tämä siitä, että toimiin tarttumattomuus voi johtaa syvälle työn tohinan alle kätkettyjen ajatusten ilmaantumiseen? Kun en tee mitään, en myöskään esitä mitään, ja tällöin sitä saattaa alkaa tuntea tunteita.

Mitä silloin tapahtuisi? Entä jos alan itkeä, eivätkä kyyneleet koskaan lopu, kun ne vihdoin on päästetty vapaaksi? Mitä jos maailma pitäisi käsittää omilla ehdoilla, ilman työn ja toimeliaisuuden käskyjä?

Filosofi Brian O’Connor käsittelee laiskuuden ideologista historiaa ja oleskelun merkitystä kirjassaan Idleness – A Philosophical Essay. Hänen mukaansa meillä olisi edessämme valtavia muutoksia, jos ihmisen arvo ei olisi työntekoon ja aktiivisuuteen sidottua.

Osaammeko enää ajatella elämän tarkoitusta tai ihmisarvoa ilman, että vastaamme yhteiskunnan, tai oikeammin toistemme vaatimuksiin hyödyllisestä yksilöstä?

Haluaisin sanoa, että taide on paikka tällaiselle oleskelun filosofialle, mutta en ole varma onko se reilua -tai edes totta. Ensinnäkin, niin harva meistä pääsee tekemään taidetta. Se lienee ihmisten hallitsemisen kannalta tarkoituksenmukaista: Taide on vaarallisen voimakasta silloin, kun se ei suostu toimimaan sille määrätyssä nurkassa.

Toisekseen, taiteen tekeminen on erotettu omaksi saarekseen. Tätä erottelua ylläpidetään eksklusiivisten taideyliopistojen, toritaide/oikea taide –tyyppisten erottelujen, niukan julkisen rahoituksen ja taiteilijat satuolennoiksi taikovan ihailun avulla.

Saaristolaiselämä tuntuu sopivan taiteilijoille. He puurtavat ahkerasti toimissaan, tehden sopivan määrän sellaisia teoksia, joista heidän toimintansa varmasti käsitetään taiteeksi. Teosten dramaturgiset muodot seuraavat puurtamisen logiikkaa: On ongelmia, joita ratkaistaan. Paha saa palkkansa.

Ja jos me taiteilijat osallistumme julkiseen keskusteluun, tuomme esille vain sellaisia ajatuksia, jotka osoittavat meidän olevan luovia ja ahkeria kansalaisia. Jopa he, jotka väittävät taiteen tapahtuvan talouden mittareiden ulkopuolella, eivät silti koskaan kyseenalaista maailmanjärjestystämme ylläpitäviä loogisuuden ja hyödyllisyyden opinkappaleita. He vain tarjoavat tilalle omat mittarinsa, kuten elämyksellisyyden tai ilon, sen sijaan että torjuisivat neuvottelut alkuunsa.

On syytä kysyä mitä mieltä on taiteilijoista, jotka suostuvat olemaan taiteilijoita? Tai miksi taide ei enää tarjoa radikaaleja visioita toisenlaisista todellisuuksista, joita julkinen valta tai yksityiset säätiöt eivät saa tilapäisiksi lemmikeikseen niille apurahan myöntämällä?

Villeimmätkin ajatukset asetetaan teostuotannon, esityskoneistojen ja projektitalouden mittoihin. Näin ideat saadaan kesytettyä, kuten taidekin. Mitä ikinä jokin teos ehdottaakaan, se rajautuu osaksi teoksesta käytävää keskustelua, joka ei kosketa meitä ihmisinä vaan taiteen kuluttajina. Koska kulutus on myös työtä, taiteen kokeminen liudentuu työksi.

Kun kaikki on duunii, ei työpäivä koskaan lopu eikä aikaa jää päämäärättömyydelle. Tällöin taidekaan ei yllä meihin, sillä olemme aina töissä, sekä katsojana että tekijänä. Taiteen kokemisesta tulee osa valistuneen kansalaisen hanketta, jonka suorittamiseksi on seurattava ja koettava riittävä määrä teoksia.

Kannustan kaikkia kieltäytymään tällaisista hankkeista.

Mutta vaihdetaan ajankohtaisiin asioihin, eli vappuun.

Vappumarssia on nykyisin tapana kritisoida tyhjäksi eleeksi, jossa tiivistyy ay-liikkeiden kyvyttömyys vastata nykypäivän työelämän kysymyksiin ja roikkua taistolaisnostalgiassa. Tämä saattaa olla totta, mutta ilman rituaaleja minulla ei ole mitään. Eivätkä voimani riitä tekemään joka päivä tekoja, jotka muuttavat kaiken.

Tänä vappuna aion osallistua marssille juuri siksi, että se on niin haahuilevaa, ehkä merkityksetöntäkin. Saan olla jouten tuhansien ihmisten kanssa, keskellä yleensä niin tehokkaasti sykkivää Helsinkiä. Ehkä hetken aikaa meitä ei yhdistä työ vaan elossa oleskelu.

Mainittakoon myös ajankohtaiskatsauksen hengessä liittomme saaneen uusi, upea hallitus ja kovasti innostusta herättänyt puheenjohtaja, ohjaaja Atro Kahiluoto. Hellä kiitos edelliselle puheenjohtajalle, valosuunnittelija Kalle Ropposelle, joka lausui osuvasti vuosikokouksessa näin: ”Ammattiyhdistysliikettä tarvitaan niin kauan kuin työksi kutsuttavaa työtä tehdään.”

Kim Modig

Kirjoittaja on koulutukseltaan äänisuunnittelija ja ammatiltaan taiteilija. Hän on Temen ja SVÄV:n hallituksen jäsen.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..