Kimmo Modig: We Fell Silent And Slow After The Collapse (2017-2018)

Kenen ajalla elät? kysyy Kimmo Modig

Taiteilija Kimmo Modig kirjoittaa viiden kolumnin sarjan työn ja taiteen hiertymistä. Ensimmäisessä käsitellään aikaa.

Robotisaatio tulee poistamaan raadannan ja perustulo oikeuttamaan kahvilahengailuni. Mutta tarkalleen ottaen kenelle työ muuttuu?

Kiirehtiessäni kahvilaan tuijottamaan läppäriäni ja kiihdyttämään Kallion kiinteistöjen hintojen nousua, edestäni hurauttaa logistiikkafirman muuttoauto. Sen kylkeen on teipattu slogan, joka julistaa työn olevan tässä matkalla tulevaisuuteen.

Työ on kaikkien mukaan muuttumassa. Robotisaatio tulee poistamaan raadannan ja perustulo oikeuttamaan kahvilahengailuni. Mutta tarkalleen ottaen kenelle työ muuttuu? Muuttofirman duunareilleko?

Työelämän kiihtynyttä tahtia pidetään itsestäänselvyytenä. Tutkija Sarah Sharma haastaa tätä olettamusta kiehtovasti kirjassaan In the Meantime. Hänen mukaansa nopeatempoinen työ on sekä siedettävää että totta vain harvoille – ja toisten kustannuksella.

Sharma haastattelee kirjassaan kanadalaisia taksinkuljettajia, joiden työ on seistä paikallaan odottamassa asiakkaita, sellaisia kuin Sharman samassa kirjassa jututtamat kiireiset konsultit. Toronton kaupunki oli päättänyt lisätä taksilisenssien määrää jotta asiakkaiden ei tarvitsisi odottaa.

Kiireiset ihmiset voivat siis elää nopeaa elämäänsä, koska taksikuskit viettävät yhtä pitempiä päiviä kadulla kyytiä odottaen tai etsien. Heille aika matelee.

Niin kutsuttu työn muutos ei juuri näy työntekijälle: Joku hyötyy ajastasi ja sanelee sinulle miten sitä voit käyttää, oli sanelun muotona pehmeä itseohjautuvuus tai hierarkinen johtaminen.

Kutinsa pitää edelleen toinenkin työn perusajatus: Yksien aika on arvokkaampaa, jolloin myös heidän kehoistaan välitetään enemmän.

Sharma haastattelee joogaopettajia, jotka käyvät huoltamassa yritysten kovapalkkaisia työntekijöita lounastunneilla. Tätä palvelua yritykset eivät tarjoa esimerkiksi siistijöille jotka tekevät huomattavasti fyysisempää työtä.

Taksiammattilaiset kertovat Sharmalle jatkuvista kivuista ja sairauksista. Toronton takseja ajavat pääsääntöisesti pakolaiset kuten yleensä isoissa kaupungeissa. Aina tulee uusia kuljettajia.

Ympäri maailmaa lentelevät, hoito-, palvelu- ja siistimistyön tekijöistä täysin riippuvaiset bisnesammattilaiset ovat nihkeämmin korvattavissa. Siksi heidän kehojaan huolletaan.

Aika on siis epätasaisesti jakautunut resurssi siinä missä rahakin. Mielessä käy ajatus: entä jos taidekenttä vaatisikin aikaa?

Katson kahvilassa läppäreidensä edessä kyyristeleviä kanssatyöläisiäni sekä kahvilatyöntekijää ja kiroan ammattiliittoja. Miksi me puolustamme emmekä vastusta työtä? Ympärilläni ei näy mitään merkkejä siitä että valtiot ja yritykset panostaisivat työn vähentämiseen tahdin kiristämisen sijaan.

Samalla kun elämme teknologian osalta ihmiskunnan edistyksellisintä kautta, Suomessa lisätään työaikaan viisitoista minuuttia. Ajan hallinta on politiikan kovaa ydintä.

Me taiteilijat muokkaamme vapaaehtoisesti oman työmme standardien mukaiseksi. Kirjailija kertoo haastattelussa kuinka hän tekee työtään säntillisesti kahdeksasta neljään, jonka jälkeen hän huoltaa itseään lenkkeilemällä, ja muusikko korostaa levyynsä käytettyjen työtuntien määrää.

Työstään saa toki nauttia. Mutta kun taide voi olla mitä tahansa, on hämmentävää havaita sen tekijöiden alistavan toimintansa työn, ajallisuuden ja kasvun normeille. Taiteessa poliittisinta on se miten sitä tehdään, ei niinkään vasemmistolaisittain oikeaoppiset teesit teoksen kyljessä.

Eräällä luennollaan Sharma kuvasi, kuinka jopa mielenilmaukset noudattelevat vastustamansa vallan aikatauluja. Vuonna 2012 Occupy-liikkeen aktivistit nukkuivat pankkien ja finanssifirmojen edessä Washington DC:ssä ja New Yorkissa. He heräsivät samalla kun yritysten työntekijät saapuivat töihin.

Työpäivän päättyessä jokunen bisnesihminen jäi puhumaan mielenosoittajille. Sanomalehdet saivat näistä edustavia kuvia, jotka vahvistivat ajatusta yhteisestä tilasta, jossa eri alojen ihmiset debatoivat keskenään.

Juuri kukaan mielenosoittajista ei rikkonut ajan ja tilan riuskasti ylläpidettyjä normeja. Mielenosoitukset mukautuvat pääoman sanelemaan aikakäsitykseen, aivan kuten kahvilayrittäjät, siistijät, taksikuljettajat, kadunlakaisijat ja vartijatkin.

Ehkä tästä syystä kohteliaat mielenilmaukset eivät koskaan saavuta juuri mitään. Laajamittaiset lakot ovat osoittautuneet toimiviksi, koska ne häiritsevät kaikista pyhintä: ajan armotonta kulkua.

Mutta kun kyse ei ole ollut työehtojen parantamisesta vaan kokonaisvaltaisesta työn tai yhteiskunnan kritiikistä, ammattiliitot ovat historiallisesti olleet myöhässä.

Rähinöistään tunnetussa Ranskassa liitoilla on ollut tapana tuomita aluksi kaikki merkittävä yhteiskunnnallinen liikehdintä joka ei noudata komitealausuntojen muotoa, toukokuun 1968 mellakoista nyt 50 vuotta myöhemmin ilmaantuneisiin keltaliiveihin.

Liittojen on vaikea käsittää kun ihmiset hyökkäävät koko järjestelmää vastaan, sillä he ovat itse osa tuota järjestelmää. Lähteekö nälkä jos syö maata jalkojensa alta?

Toisaalta, riittääkö enää että neuvottelemme työn yksityiskohdista? Suomessa esimerkiksi Työstäkieltäytyjien liitto ja Vasemmistonuoret ovat tarjonneet vaihtoehtoja työn hienosäädölle.

Pakatessani läppäriäni takaisin laukkuuni kahvilassa, murehdin sainko tarpeeksi aikaan. Luovaan työhön liitetty, itse hallitun aikataulun unelma saa artesaanikahvin kiertämään vatsassani.

Kuten Sharma kirjansa lopussa toteaa, ei ole erikseen minun tai sinun aikaa. Me alistumme toisten kiireeseen, annamme lörpöttelijän viedä aikaamme kokouksessa, vaadimme palvelualan työntekijöiltä läsnäoloa silloin kun sitä satumme haluamaan, tarjoudumme olemaan aina saatavilla tai juoksutamme muita vaikuttaaksemme tehokkailta.

Kun kuulet jonkun sanovan ”aikaa ei ole tuhlattavaksi”, kysy ihmeessä kenen ajasta on kyse.

Sharma, Sara. In the Meantime: Temporality and Cultural Politics. Duke University Press, 2014.
Sharma, Sara: Coordinating Time and Space. Luento, Haus der Kulturen der Welt, Berliini, 30.11.2017 (kuuntele lueonto tästä linkistä)

Kimmo Modig

Kirjoittaja on koulutukseltaan äänisuunnittelija ja ammatiltaan taiteilija. Hän on Temen ja SVÄV:n hallituksen jäsen. Modig on toiminut mm. Biitsi-musiikkiduon toisena tuottajana, Titanik-gallerian toiminnanjohtajana ja neuvonantajana Kansallisteatterissa. Modig on nuorin Alumiinisen karhun voittanut suomalaistaiteilija.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..