Kim Modigin teos: Sakari Tells Me About His Dad.

Miksi taide on työtä?

Tämä on taiteilija Kim Modigin juttusarjan toinen osa. Ensimäisessä osassa hän kysyi kenen ajalla elät.

Minulla ei ole fyysistä työpaikkaa, joten kollegoideni työhuoneilla poikkeaminen tuntuu virkistävältä.

Tunnelma saa minut lumoihinsa. Ihmiset juttelevat keittiössä kirjapinojen äärellä, yksi touhuaa työpöytänsä ääressä ja toinen roikkuu videopuhelussa. Kaikkialta löytyy inspiroivia post it -lappusia ja jaetun elämän jälkiä. Aivan kuin palaisin lapsuuden päiväkerhoihin.

Isojen taideinstituutioiden ilmapiiri koukuttaa minua yhtä lailla. Vieraillessani Kansallisteatterissa yhden työkeikan verran, en voinut olla ihmettelemättä me-henkeä: Käytävillä moikkaillaan, on yhteisiä illanviettoja, firman huppareita ja työmaaruokalaa. Jopa harmaat tuotantopalaverit alkoivat tuntua maagiselta. Tunsin hetken verran kuuluvani jonnekin.

Työhuoneiden lumo ja kuulumisen tunne ovat kuitenkin vain tilapäistä todellisuuspakoa. Ne eivät ole minun maailmaani. Taidekenttä on minulle paikka, jossa käyn toisinaan keikalla kuin vuokratyöfirman listoilta. Enkä oikeastaan ajattele taidetta työnä.

Vaikka kannatan vankasti ammattiliittoja ja työntekijöiden järjestäytymistä, taiteen kohdalla en ole asiasta niin varma. Kun taiteesta tehdään ammatti ja työpaikka, samalla tullaan määrittäneeksi millaista taidetta tehdään.

Näitä työn rakenteita voisi verrata käyttöliittymään, jotka ohjaavat meitä toimimaan tietyllä tavalla. Ystävien kanssa olemme puhuneet Yle-efektistä: Kun kokeellisuudestaan tunnettu ohjaaja menee tekemään radiodraamaa, tuloksena on Ylen kuuloista kuunnelmaa (tai ainakin oli, radio elää nyt renessanssiaan).

Valkoisen galleriatilan aiheuttama ahdistus ratkaistaan yleensä laittamalla jotakin kuvataiteen näköistä, ajan estetiikkaan sopivaa rompetta esille kolmeksi viikoksi ja korkkaamalla sponsoroidut artesaanioluet avajaisissa.

Nämä refleksin kaltaiset reaktiot ovat seurausta taiteen järjestäytymisestä standardoiduksi työksi. Viattoman oloiset kysymykset, kuten ”koska voimme odottaa lavastesuunnitelmaa”, ”käytättekö videotykkiä”, tai ”milloin pidetään kenraali” ohjaavat tekemään esitystä, jossa käytetään videotykkiä etukäteen suunnitelluissa lavasteissa ja jonka kenraalissa täristään burnoutissa.

Samalla tullaan luoneeksi monia eri ammattikuntia, jotka mahdollistavat taiteilijoiden työleikin. Nämä ammatit ja taidetyö saavat toinen toisiltaan olemassaolonsa oikeutuksen. Siksi kukaan ei voi pysähtyä ja kysyä että mitä ihmettä me täällä oikein tehdään. Silloin loukkaisi aina jomman kumman arvoa, joko taiteen tekijöiden tai sen mahdollistajien.

Esa Kirkkopelto sanoi joskus jotakin sellaista, että teatteria opettelemalla oppii tekemään teatteria. Se johtaa tapaamme sekoittaa taiteen tekemisen tavat ja taide keskenään.

Harva asia sattuu niin silmiin kuin istua katsomassa puolitoista tuntia todistetta siitä, kuinka joukko ihmisiä on tehnyt teatteria. Silloin taide on sen todistelua, joko itselle tai toisille, että kyllä tästä on tehty ihan töitäkin. Ja työhän on aina hieno juttu, Suomi nousuun ja sitä rataa.

Onko töissä lopulta niin kivaa? Alussa kuvaamani työpaikkaturismi ei piirrä koko kuvaa työhuoneista tai instituutioista.

Tutkija Heli Ansio Työterveyslaitoksen Floor is Yours -työturvallisuushankkeesta raotti heidän keräämäänsä tietoa Temen liittokokouksessa 25.11.2018. Kulttuurialan työntekijöiltä oli kysytty muun muassa työssä jaksamisesta.

Vaikka tuloksia ei ole vielä julkaistu ja analysoitu, jo vastausten prosenttilukujen näkeminen kirpaisi. Useat taidealan työntekijät kokevat työssään häirintää, kiusaamista, väsymystä ja näkymättömäksi jäämistä.

Yleisimpänä vastauksena ”miksi jaksan” -kysymykseen oli mainittu kutsumus. Taiteen pyhyyden ja kutsumusammatin varjolla on kautta aikain oikeutettu sadistiset ohjaajat, kohtuuttomat ylityöt ja seksuaalinen häirintä. Kuten monet meistä, olen ollut tekemässä esityksiä, jotka kertovat yhteiskunnallisista epäkohdista samalla kun nuo ongelmat ovat kukkineet räikeästi omassa ryhmässämme.

Jos taide on kutsumusammatti, miksi se näkyy vain paskan sietämisessä?

Ehdotin joskus bailausta pedagogiseksi käsitteeksi. En tarkoita tanssimista klubeilla, vaan juhlistavaa asennetta. Bailaus on kuva Karvisesta heilumassa suu virneessä, katse kohti kattoa. Jokeri bailaa, Lepakkomies on töissä. Petteri Orpo ei todellakaan bailaa.

Eikä bailaa valtaosa taiteen tekijöistäkään. Harvalla on energiaa tai mahdollisuutta bailata. Useammat meistä on niitattu niin kireään rakoon, että kaikki voimavarat menevät selviytymiseen.

Jos haluamme palauttaa ilon taiteen tekemiseen, me tarvitsemme siinä toisiamme. On muistutettava kollegoitamme miksi tätä teemme, ja että voimme oikeasti tehdä ihan mitä tahansa. Mielikuvitus ja leikki ovat uskomattoman kauniita ja voimakkaita asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.

Young Girl Reading Group, performanssi, 24.3.2018, Amanda Wilkinson, Lontoo. kuva: Kim Modig

 

Työ ei sen sijaan ole koskaan antanut mitään merkitystä minulle, paitsi tunteen yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Jättäisin sen mieluusti ottamatta, mutta täällä on hankala pärjätä ilman sitä.

En tiedä mitä tapahtuisi, jos taide ei olisi työtä. Todennäköisesti kaikki tuet leikattaisiin pois. Jos meillä ei ole mitään vaatimuksia niin mitäpä meitä tukemaan, kun kerran taide voi olla mitä tahansa. Työkielteisessä ajattelussani piilee siten huomattava ansa. Saatan siksi olla väärä ihminen puhumaan miten taidekentän etuja pitäisi ajaa.

Sosiaalipolitiikka on mielestäni tärkeintä taidepolitiikkaa. Mitä useampi kansalainen kokee oikeudekseen ilmaista itseään ja tehdä taidetta, sen parempi. Ja mitä parempi sosiaaliturva meillä on, sitä todennäköisemmin taidetta tekevät monista eri taustoista ponnistavat ihmiset.

Taiteen tekeminen vaatii ennen kaikkea uskoa itseen. Sosiaalietuuksien ja turvaverkkojen leikkaaminen on omiaan nitistämään tuon uskon. Siihen verrattuna ei ole tärkeää onko taiteilija-apuraha satasen kuussa enemmän tai vähemmän, sillä se koskettaa vain kourallista ihmisiä, joilla on käynyt elämässä riittävän hyvä tuuri, että he ovat osanneet ryhtyä taiteilijoiksi. Ja koska me tiedämme tekevämme jotakin mitä muut eivät tee, tämä vapaa toiminta on maskeerattava työksi.

Kim Modig

Kirjoittaja on koulutukseltaan äänisuunnittelija ja ammatiltaan taiteilija. Hän on Temen ja SVÄV:n hallituksen jäsen.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..