Kirsi Törmi: Olemme lähempänä eettisyyttä kuin tajuammekaan

Tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmi on keskittynyt tutkimusprojekteissaan ja taiteellisessa työssään yli kymmenen vuoden ajan kohtaamisen ja vuorovaikutuksen sekä vallan ja vastuun kysymyksiin. Viime vuodet Törmi on syventynyt esittävien taidealojen työskentelykulttuurissa esiintyviin pahoinvointia tuottaviin ilmiöihin, joihin hän on kytkenyt hermostollisen tason. Tähän tekstiin Törmi on nostanut keskeisiä teemoja keväällä 2021 julkaistavasta artikkelista, jossa hän tarkastelee taidealojen vallankäyttöä ja sen taustalla olevia eettisiä kysymyksiä. Seuraava kappale on suora lainaus tulevasta artikkelista.

Samaan aikaan, kun valveutunut taiteilija siemailee eettisesti tuotettua aamulatteaan eettisesti valmistetussa pyjamassaan eettisellä energialla lämmitetyssä asunnossaan, hän lukee uutisista ei niin eettisestä toiminnasta, taiteen parissa tapahtuneesta vallan väärinkäytöksestä. Eettinen syöminen, kuluttaminen, asuminen ja matkustaminen on arkipäivää jo monelle. Epäeettinen kohtelu: vallankäytön vinoumat, epäterve toimintakulttuuri, häirintä, syrjintä ja vakavasti haavoittava vuorovaikutus on arkipäivää sekin valitettavan monelle taiteen parissa toimijalle.

Vallan väärinkäyttö, eettisen osaamisen hauraus ja eettisten kysymysten uinuminen esittävillä taidealoilla on noussut esille 2017 syksyllä käynnistyneen metoo-liikkeen myötä. Sittemmin Suomessa useat elokuva-, tanssitaide- ja teatterialan ihmiset ovat tuoneet esimerkkitapauksissaan vallankäytön vinoumaa päivänvaloon (ks. lähdeluettelo artikkelin lopussa, esim. Kovamäki 2018, Pajala-Assefa 2019, Eiskonen ym. 2019). Viimeisimpänä näyttelijä Ville Virtanen irtisanoutui julkisesti elokuvasta, koska ohjaajaksi kesken tuotannon vaihtui Aku Louhimies (HS 27.11.2020). Louhimiehen omalakinen ammattietiikka ja valta on saanut aiemmin erityisesti naisnäyttelijät kertomaan kokemuksistaan Louhimiehen vallankäytön alaisuudessa (ks. esim. Yle 19.3.2018).

Jokainen ulostulo, selvitys, artikkeli, toimintamalli tai haastattelu, jossa vallalla ollutta toimintakulttuuria tarkastellaan kriittisesti ja uutta ehdottaen, ovat tärkeitä rakennuspuita kohti eettisempää ja terveempää toimintaympäristöä.

Esittävien taiteiden alalla tehdyt selvitykset ja kyselyt kertovat aiheesta omaa karua tarinaansa. Teatterin Tiedotuskeskuksen (Tinfo) teettämä Valta, vastuu ja vinoumat -kysely (2019) sekä Jaana Paanetojan selvitystyö (2018) haihduttavat viimeisetkin harhakuvat taidetyön tasa-arvoisuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Taidetyö nimetään Tinfon kyselyn johtopäätöksissä riskityöksi. Kysely tuo esille piittaamattoman ja epäterveen työskentelyilmapiirin, ankaran työkuormituksen, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puutteellisuudet sekä rakenteelliset epäkohdat.  ”Puuttumattomuuden ja hiljaisuuden kulttuuri läpäisee työnteon. Karkeimmillaan tilanne näyttäytyy sellaisena, että ongelmiin ja epäkohtiin ei osata, uskalleta, haluta tai jakseta tarttua. [–] Ongelmat jätetään käsittelemättä sillä ajatuksella, että ”kiusattu, syrjitty tai seksuaalisesti häiritty varmaan itse ymmärtää lähteä”.” (TINFO 2019, 43).

Onneksi alalla on ollut jo pitkään myös yksittäisiä taiteellisia toimijoita, opiskelijoita, prosesseja ja tutkimuksia, jossa eettisyys on ollut oleellinen osa toimintaa. Uusia avauksia on tullut 2019-2020, muun muassa STST:n Eettinen toimintaohje, OKM:n selvitys eettisen toimielimen perustamisesta, Taiteen edistämiskeskuksen luotsaama Reilun taiteen manifesti sekä Cuporen selvitys häirinnästä ja epäasiallisesta kohtelusta. Jokainen ulostulo, selvitys, artikkeli, toimintamalli tai haastattelu, jossa vallalla ollutta toimintakulttuuria tarkastellaan kriittisesti ja uutta ehdottaen, ovat tärkeitä rakennuspuita kohti eettisempää ja terveempää toimintaympäristöä. Oma ehdotukseni tähän jatkumoon on seuraava: ehdotan eettisen osaamisen perustaksi keho- ja traumatietoisuutta sekä ajatusta lähiluonnon suojelemisesta. Perustelen ehdotustani tämän tekstin loppupuolella, käyn seuraavaksi läpi muutamia mahdollisia syitä vuosikymmeniä jatkuneelle eettiselle uinumiselle.

Eettisen uinumisen syitä

Viime vuosiin saakka keskustelu eettisyydestä on yltänyt lähinnä yksilön valintoihin liittyviksi, muun muassa kuluttamisen kysymyksiin. Yksittäisten teosten teemat ovat voineet sivuta eettisyyttä, mutta eettisyys taidetyön arjessa ei ole noussut keskusteluun, se ei ole päässyt jäsentymään, saati politisoitumaan, tulemaan yhteiseksi ja jaetuksi kysymykseksi. Yhteisten kysymysten uinuessa ei luonnollisesti ole yhdessä koeteltuja vastauksiakaan.

Eettiseen uinumiseen on uskoakseni löydettävissä monia syitä, muun muassa pitkään vallalla ollut moderni yksilökeskeinen taiteilijakäsitys eli ajattelutapa sitoumuksista vapaana olevasta, suoraan kesyttämättömästä luovuuden lähteestä ammentavasta itseohjautuvasta taiteilijasta. Myös perustuslain 16:n pykälä lupaa turvata taiteen vapauden. Erilaiset rajoitukset tai sitoumukset on nähty vakavana uhkana taiteen ja taiteilijan vapaudelle, niiden on nähty rapauttavan todellista taidetta. Esimerkiksi esteettisiin päämääriin, vaikkapa tietynlaiseen virtuoosisuuden, suvereeniuden tai estetiikan tavoitteluun eettiset pohdinnat eivät ole aina kuuluneet.

Paanetojan selvitys puolestaan kuvaa, että epäasiallisen kohtelun esille ottaminen on ollut mahdotonta, koska työyhteisön tai oppilaitoksen muodostama yhteisö ei ole tarjonnut riittävää tukea asioista puhumiseen tai epäkohtia on myös vähätelty. Ensi-iltaa ’kaikki’ ovat suojelleet ja inhimilliset ristiriidat tai epäselvyydet ovat jääneet sen varjoon. (Paanetoja 2018, 137.) Vaikuttaa siis siltä, että esittävän taiteen alalle luutunut toimintatapa, ensi-ilta ”pyhänä lehmänä”, on syrjäyttänyt yksilön suojelun ja oikeudet. En voi välttyä rinnastamasta ensi-iltaa tuotteeseen, joka tuotetaan markkinatalouden ehtojen mukaisesti, vähät välittäen siitä, millaista riistoa tuotantokoneisto harjoittaa tai millaisen jäljen se jättää elolliseen organismiin, ihmisruumiiseen.

Eettisyyden ja kehotietoisuuden kytkös

Etiikka on laajassa merkityksessään tutkimusala, monitahoinen ja -tieteellinen alue, joka pyrkii tutkimaan ja hahmottamaan moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä, hyvän elämän ja hyvän yhteistoiminnan kysymyksiä, oikeaa ja väärää, ihmisen pyrkimyksiä, tekoja ja arvoja ja sitä, ovatko ne hyväksyttäviä. Etiikan luonteeseen kuuluu epävarmuus ja dilemmat eli pulmat, joihin on löydettävissä useampia vastauksia. Eettisten kysymysten äärellä epävarmuuden sietokyky on koetuksella. (Ks. esim. Hallamaa 2017, Baggini & Fosl 2012.) Eettisyyden edellytyksiin kuuluu oleellisena osana itsetuntemus ja kyky itsereflektioon: syvällinen ymmärrys siitä, millaisia arvoja ja asenteita kannan mukanani, mikä toimintaani ohjaa. Eettisiin kysymyksiin, silloin kun ne eivät kutistu vain kuluttamisen kysymyksiin, ei ole tarjolla yksiselitteisiä, varmoja ja valmiita vastauksia, vaan vastaukset ovat vaihtoehtoisia ja niiden löytäminen edellyttää neuvottelua, kykyä toimia yhdessä.

Kyky yhdessä toimimiseen, neuvotteluun ja vuorovaikutukseen on siis etiikan ydintä. Olen aiemmissa artikkeleissa ja luennoissa tuonut esille vuorovaikutuksen hermostollista tasoa polyvagaaliseen teoriaan tukeutuen (ks. esim. Törmi 2019). Traumatietoinen ymmärrys, ymmärrys eläimestä meissä, ruumiimme evolutiivisista ja vaistonvaraisista mekanismeista voi auttaa työryhmää tai -yhteisöä luomaan psykologisesti turvallista toimintaympäristöä, jossa yhteistoimijuus, toisiin turvautuminen sekä aito dialogisuus ja näiden myötä eettisyys voisi toteutua.

Työryhmissä ja -yhteisöissä luonnollisesti syntyy ristiriitoja; siellä kohtaavat monet arvot, oletukset ja käsitykset, joista suuri osa voi olla tiedostamattomia ja siksi myös kyseenalaistamattomia. Ristiriitojen käsittelyssä tarvitsemme vahvaa realiteettitajua, kognitiivista ja loogista ajattelua, eli aivojemme etuotsalohkon toimintaa – silloin, kun ympäristö tarjoaa turvallisuuden tunteen, ihminen pyrkii selviämään haastavista tilanteista sosiaalisen järjestelmänsä avulla, toisiin tukeutuen. Jos tuo turvallisuuden tunne ei mahdollistu, siirrymme loogisesta ajattelusta evolutiivisesti varhaisempaan keinoon selviytyä. Mikäli koemme vuorovaikutustilanteen liian stressaavana, poissulkevana, uhkaavana tai vallan väärinkäyttöä ilmenee, vaistonvaraiset hermostolliset suojautumisen tilat viriävät: ensin taistelu tai pako ja jos se ei tuota tulosta, otamme käyttöön lamaantumisen ja jähmettymisen, evolutiivisesti vanhimman kortin. Työkulttuuriin pesiytynyt henkinen väkivalta ja kaltoinkohtelu, myös pelolla johtaminen käynnistää vääjäämättä nämä vaistonvaraiset hermostolliset puolustautumisjärjestelmämme, niiden tarkoituksena on suojella meitä lisäkärsimyksiltä.

Kehotietoisuus on tietoisuutta sekä näistä hermostollisista vireytymisen tiloista että tunteista. On tunnettua ja tutkittua, että tunteet tapahtuvat kehossamme. ”Vaikka järkeä ja älykkyyttä pidetään ihmismielen kruununjalokivinä, tunteet hallitsevat ihmiselämää. Ne ohjailevat parinvalintaamme ja ystävyyssuhteitamme, ne herättävät meissä halun auttaa ja säätelevät moraaliamme. Tunteet tekevät meistä ihmisiä.” (Nummenmaa 2019). Vain tiedostamalla ja ymmärtämällä tunteiden ja hermoston toimintalogiikkaa, meillä on myös pääsy niiden säätelyyn. Aivotutkija Lauri Nummenmaa käyttää tunteista oivallisen kuvaavaa nimitystä: eloonjäämisälykkyys.

Tunteilla on keskeinen rooli hyvinvoinnin ja hyvän elämän edistäjänä, siksi keho- ja tunnetietoisuudelle herkistyminen on meille kaikille hyväksi. Joskus useita vuosia tai vuosikymmeniä kestänyt fyysinen treenaaminen on voinut ”panssaroida” kehoa ja se voi puolestaan jarruttaa herkistymistä kehon tunneviesteille.

Yhteistoimijuuden, moniäänisen dialogin, työhyvinvoinnin, eettisyyden ja luovuuden keskeiseksi mahdollistajaksi on tutkimusten mukaan hahmottunut psykologinen turvallisuus. Jos ymmärrän omia hermostollisia puolustautumisen ja suojautumisen tiloja, pystyn sekä ymmärtämään vuorovaikutuksen nostattamia tuntemuksia, tunteita ja oloja että vaikuttamaan siihen, kuinka vastavuoroisuudelle otollista ilmapiiriä olen omalla käytökselläni luomassa. Ymmärrys auttaa purkamaan riistävää ja kuluttavaa hermostollista tilaa ja tiedostamisen avulla pystyn luomaan kunnioittavaa ja suojelevaa suhdetta lähiluontoon, eli toiseen ihmisorganismiin ja itseeni. Riiston (itseen tai toiseen kohdistuvan) syvärakenteiden ja mekanismien havaitseminen ja tunnistaminen syvällä ruumiillisella tasolla auttaa vahvistamaan rakentavampia asenteita ja tapoja olla vuorovaikutuksessa.

Apurahatahojen eettinen osaaminen?

Oman lamauttavan lisänsä taidetyön eettisiin pulmiin tuo tunnetusti apurahajärjestelmä. Vaikka hylsyt, kielteiset apurahapäätökset ovat arkipäivää freelancer-taiteilijoille ja -tutkijoille, apurahatahot eivät ole käsittääkseni huomioineet toiminnassaan tätä syvää ja haavoittavaa eettistä ongelmaa. Psyykkisenä kokemuksena hylsy on vakava uhka sekä työssä jaksamiselle että mielenterveydelle. Taidetyöläinen voi altistua vuodessa useammalle hylätylle apurahapäätökselle ja näitä vuosia tai vuosikymmeniä voi olla takana jo useita. Omassa 22:n vuoden työhistoriassani olen voinut työskennellä jopa seitsemänä vuotena työskentelyapurahalla.

Vaikka taiteilijoilla ja tutkijoilla on lukuisia keinoja työskentelyn turvaamiseen, ei se poista tätä vakavaa työuupumista aiheuttavaa uhkaa. Taidetyön rahoituksen ulkopuolelle jäämisen voidaan nähdä myös esimerkkinä sosiaalisen eristämisen ilmiöstä. Se on kivuliasta ja traumatisoivaa, koska ihminen on lajityypillisesti laumaeläin – lauman ulkopuolelle eristäminen on evolutiivisesti tarkoittanut varmaa kuolemaa ja se on yhä syvällä hermostollisella tasolla lamauttava kokemus.

Apurahoitettu taideala muodostaa uhan muun muassa mielenterveydelle. Haastan apurahatahoja ottamaan vastuuta tästä rakenteesta, pohtimaan toiminnan eettisyyttä ja tekemään asialle jotain.

Tämä rakenteen vakava vinous on johtanut siihen, että osalle korkeasti koulutetuista taiteilijoista ei jää muuta vaihtoehtoa kuin itsensä suojeleminen, heillä ei ole enää halua ehdoin tahdoin altistaa itseään tämän kaltaiselle traumatisoivalle kohtelulle. Osa taiteilijoista pitää välivuosia apurahojen hakemisessa ”kerään voimia, ehkä jaksan ensi vuonna ottaa iskuja taas paremmin vastaan”, osa vaihtaa alaa, osa sinnittelee. Kysynkin, ketä tai mitä tämänkaltainen rakenne palvelee, mitkä tahot ylläpitävät tätä ja ketkä kaikki ovat tästä vastuussa?

Tutkimusten mukaan työhyvinvointia tukevia ja työuupumiselta suojelevia tekijöitä voidaan nimetä useita. Listaan tähän muutaman ja kuljetan rinnalla apurahoitettua rakennetta.

• Mahdollisuus vaikuttaa ja olla mukana päätöksenteossa – päätöksiä ei perustella, anonyymit arvioitsijat
• Arvostus työnantajan taholta – työryhmässä työnantajana toimii apurahataho, jos apurahaa työn tekemiseen ei saa, se voi merkitä psyykkisesti syvää arvottomuuden kokemusta
• Kokemus omasta paikasta työyhteisössä, josta käsin työssä on jatkuvuutta, mielekkyyttä ja näkymiä kehittymiselle – pätkärahoitus ja vaihtuvat työryhmät eivät mahdollista tätä
• Palkallinen loma, jolloin työstä palautuminen on taattu – mikäli apuraha on mahdollistunut, sen päätyttyä työstetään uusia apurahahakemuksia, ilman rahoitusta

Apurahoitettu taideala muodostaa uhan muun muassa mielenterveydelle. Haastan apurahatahoja ottamaan vastuuta tästä rakenteesta, pohtimaan toiminnan eettisyyttä ja tekemään asialle jotain. Vastuun kantaminen voisi alkaa esimerkiksi siitä, että kielteisen apurahapäätöksen yhteydessä kerrottaisiin myös psyykkisistä ja hermostollisista vaikutuksista, mitä kielteinen päätös voi saada aikaan. Myös sen ilmaiseminen täsmällisinä prosentteina ja kaaviokuvina, kuinka moni jäi haussa ilman apurahaa, konkretisoisi sitä, että vika on rakenteessa, ei aina taiteellisessa suunnitelmassa.

Emme ole yksin hylkypäätös sähköpostissa – suuremman lauman muodostavat hylättyjen päätösten saajat. Ideaalitapauksessa apurahataho voisi kustantaa ohjattuja, vapaaehtoisia vertaisryhmiä, jossa pettymystä voisi rauhassa käsitellä ja jäsentää. Kuten aiemmin totesin, toteutuakseen etiikka tarvitsee yhteistoimijuutta, dialogia, neuvottelutaitoja, kykyä toimia yhdessä. Apurahoja myöntävät tahot eivät ole tästä kokonaisuudesta irrallisia, ainakaan niiden ei tulisi olla.

Saatu apuraha puolestaan virittää toiveita paremmasta tulevaisuudesta ja se saa meidät ponnistelemaan vimmatusti ja tehokkaasti tämän ajallisesti rajatun projektin ajan. Sen sijaan, että ponnistelu johtaisi tyytyväisyyteen ja palautumiseen, meitä odottaakin seuraava projekti, seuraava valoisampi tulevaisuus. Elämme jatkuvassa poikkeustilassa.  (Ks esim. Kunst 2015, Kunst 2011.)

Lopuksi

Vaikka olen ehdottanut eettisen osaamisen perustaksi keho- ja traumatietoisuutta ja ajatusta lähiluonnon suojelemisesta, on samalla tärkeää muistaa, että eettisyys kytkeytyy aina myös rakenteisiin ja organisaatioihin. Rakenteet muuttuvat hitaasti. Odotellessamme rakenteiden muuttumista voimme kuitenkin yhdessä tehdä jotain. Kannustan ruohonjuuritason aktivismiin, ottamaan mallia vaikkapa 17-vuotiaan ilmastoaktivisti Greta Thunbergin tavasta toimia. Kannustan vaalimaan eettistä herkkyyttä, pysähtymään eettisten kysymysten äärelle meitä kaikkia, siellä kaikkialla, missä toimimme, pienissä tai suuremmissa työryhmissä tai organisaatioissa.

Eettiset kysymykset tuottavat vastauksia, jotka ovat erityisellä tavalla hauraita, kehkeytyviä, eivät valmiita. Etiikka kutsuu meitä ajattelemaan, pohdiskelemaan, pysähtymään, asettumaan toisen ääreen. Tässä ajassa, jossa tehokkuus mittaa arvoamme niin monella tasolla, vaatii erityistä uskallusta pysähtyä tuumailemaan, hidastamaan ja tarkastelemaan toimintaamme myös hermostolliselta tasolta. Ymmärrys siitä, kuinka voimme auttaa toinen toisiamme luomaan terveempää työympäristöä kehomme vaistonvaraisuus huomioiden voi tuoda tullessaan inhimillisesti, eettisesti ja ekologisesti kestävämpää toimintakulttuuria esittävän taiteen alalle.