Kuvassa Hanna Pajala-Assefa ja Abdissa Assefa, Erään rakkauden historia. Kuvaaja: Tanja Ahola

Taiteilijuudesta ja kulttuurin toimijuudesta – taiteen tekijän tilitys nykyajan työorjuudesta

Taiteen rahoitusrakenteet määrittelevät pitkälti millaisissa työolosuhteissa me taiteilijat työskentelemme tai työskentelemmekö lainkaan. Suurin valta on rahoittajilla, he määrittelevät kuka tekee, mitä tehdään ja keitä tuetaan. Portinvartioita on toki muitakin, mutta kokemukseni mukaan rahan jaon mekanismi on se, joka ratkaisee millä tavalla taiteen kenttä operoi. Jos rahan jaon käytänteet ovat patriarkaaliset, epäjohdonmukaiset, arvaamattomat ja pohjimmiltaan nöyryyttävät, luovat ne koko kentän läpileikkaavan pelon ilmapiirin ja ylläpitävät myös vallan väärinkäyttöä. Rahoittajat käyttävät valtaansa häikäilemättömän plantaasinomistajan tavoin, piiloutuen anonymiteetin, vertaisarvioinnin sekä ympäripyöreiden alati muuttuvien kriteeristöjen taakse.

Niin kauan kuin taiteen julkinen rahoitus ei ole läpinäkyvää, eikä tapahdu edes välttävässä dialogissa kentän toimijoiden kanssa, on taidetoimijan asema olla nöyrä anelija. Tämä läpinäkymättömyys ja dialogittomuus kiteytyy rahoituspäätösten lauseissa “valitettavasti ette tulleet valituksi… emme voi perustella tai kommentoida päätöksiä”. Nyt käytänteenä oleva valtahierarkia luo pelon ja nöyryytyksen olosuhteet, jossa kukaan ei ole turvassa ja kaikki pelkäävät oman elintilansa puolesta. Inhimillinen reaktio pelkoon on suojata, taistella ja jopa hyökätä. Tämä johtaa väistämättä epäsolidaarisuuteen, kilpailuun ja tilanteisiin, jossa valta-asemaa väärinkäytetään. Ja näin tapahtuu usein olosuhteiden pakosta, vaikka tekijällä tai toimijalla olisi pohjimmiltaan hyvät tarkoitusperät ja pyrkimyksenä luoda arvokasta taidetta.

Väitän, että suomalainen taiteen vapaan kentän toiminta ja valtaosa suomalaisesta taiteesta nojaa rakenteelliseen orjatyöhön ja jos toimin taiteen alalla, olen väistämättä itse osa tätä orjuuttavaa rakennetta.

Taiteen riittämätön rahoitus pakottaa toimijat, lähes kaikilla rakenteen tasoilla, toimimaan vastoin omaa moraalia, jatkuvassa epävarmuuden ja pelon syklissä. Tämä johtaa epäinhimillisiin tekoihin ja epätoivoisiin valintoihin.

Yksinkertaistettuna prosessi menee näin:

-> syntyy hieno idea taiteellisesta teosta, teoksesta, tapahtumasta, tms.

-> pitää saada rahoitus sen toteuttamiseen

-> tehdään paljon ilmaista tai huonosti palkattua työtä idean kirkastamiseen ja rahoituksen hakuun

-> saadaan rahaa, mutta liian vähän idean tai projektin kokoon nähden

-> tehdään teos/taide/tapahtuma silti, koska on tehty jo niin paljon sen eteen ja ‘ehkä tästä tulee se menestysteos’, joka avaa jatkorahoitukset ja uudet tilaisuudet.

Lopputulos on liian vähällä rahalla ja ajalla tehtyjä taidesisältöjä, joita ei ole varaa tehdä kunnianhimoisesti, markkinoida, saati kierrättää. Tai jos tehdään kaikki mitä laadukas projekti vaatii, tehdään se tekijöiden omasta intohimosta ja selkänahasta, olemattomilla palkoilla. Taiteen rahoittajat tietävät mekanismin ja myös laskevat sen varaan. Jakaessaan vähän usealle, he luottavat siihen, että ihmeitä taas syntyy. Samalla he sulkevat silmänsä siltä, kuinka tuo ihme tehdään. Dialogiin tekijöiden kanssa he eivät rohkene ryhtyä, sillä se vaatisi alan raadollisen todellisuuden myöntämisen. Eihän sivistysvaltio kohtele armoitettuja, koulutettuja taiteilijoitaan huonosti ja orjatyövoimana.

Taiteen kentän riittämätön rahoitus johtaa läpi koko rakenteen menevään heikommassa asemassa olevan osapuolen hyväksikäyttöön.

Tämä ei koske vain nuoria, aloittelevia tekijöitä tai taiteen tekemisen hierarkiassa alemmilla portailla olevia (esimerkiksi vaikkapa marginaalisia, poikkitaiteellisia tai vähemmistöön kuuluvia tekijöitä), vaan kaikkia taiteen alalla toimivia. Tulevaisuutta peläten, liian vähistä toimintamahdollisuuksista kamppailevat kaikki. Isot ja pienet toimijat, vakinaisen tai harkinnanvaraisen rahoituksen piirissä olevat toimijat ja jopa instituutiot. Koska lähes kaikki taiteilijoiksi identifioituvat ovat käyneet läpi tämän kamppailun, on pelko ja epävarmuus etsattu syvälle emotionaaliseen minuuteemme. Kukaan taiteen hierarkiassa ylemmälle päässyt ei halua takaisin alemmalle portaalle, vaan taistelee henkeen ja vereen omasta osuudestaan. Tämä syövyttää taidekenttää ja sen moraalia sisältäpäin sekä epäinhimillisellä väsytystaktiikalla siivoaa kentältä pois heikot ja hyväsydämiset.

Oma työroolini koreografina, taiteen tuottajana, kuraattorina ja jossain vaiheessa myös Loikka-festivaalin taiteellisena johtajana on asettunut valtarakenteen keskiportaalle. Olen se henkilö, joka valitsee työryhmän, neuvottelee palkat ja työajat sekä valikoi ohjelmistoa. Asemani työnantaja-johtajana on vastata ja huolehtia hyvästä työilmapiiristä, työyhteisön hyvinvoinnista ja siitä, että työtä tehdään lainmukaisissa olosuhteissa. Kuraattorina arvioin toisinaan tuen saajia ja osaltani määrittelen, millaisia sisältöjä tehdään. Olen siis luomassa taidepolitiikkaa ja vastuussa kulttuurin monimuotoisuudesta, tasa-arvoisuudesta ja tuottamassa sivistäviä, hyvinvointia edistäviä ja moraalisesti vastuuntuntoisia taide-elämyksiä.

Tästä valta-roolista huolimatta työni kiteytyy konkreettisesti neljään anelun episodiin, jotka sisältävät kompromisseja sekä runsaasti pelkoa ja nöyryyttäviä tilanteita.

Anelun ensimmäinen vaihe alkaa rahoituksen hakemisesta. Kirjoitan lukemattomia hakemuksia apurahatahoille, perustellen työn merkityksellisyyttä ja vaikuttavuutta, työn taiteellista arvoa ja tuotannon ammattimaisuutta. Asetan monin luovin sanakääntein projektin soveltumaan kunkin tahon senhetkisiin painotuksiin tai hankerahoituksen kriteereihin sopivaksi. Jos rahaa tulee, sitä saadaan yleensä murto-osa haetusta sekä siitä, mikä olisi välttämätöntä suunnitelman toteuttamiseksi.

Tästä siirrytään anelun seuraavaan episodiin, neuvotteluihin työryhmän kanssa. Voidaanko tuotanto toteuttaa saadulla rahalla? Ilmassa leijuu lauseita: “onhan tämä meille kaikille merkityksellinen työ’”, “jos suostut sitoutumaan projektiin ja saamme lisärahaa tai tuottoja, maksetaan enemmän” ja se perinteinen “työ tulee olemaan meriitti ja hyvä lisä CV:ssä”. Kahden ensimmäisen episodin anelu kestää keskimäärin vuoden tai pari, joskus pidempäänkin. Yhtään taidetta ei ole vielä tähän asti tehty. Kaikki taiteen parissa toimineet tietävät tämän itsepetoksen mekanismin. Sille on alalla sanaton hyväksyntä. Lisärahaa harvoin tulee ja yleensä työryhmä päätyy tekemään moninkertaisen määrän työtunteja, kuin mitä alun perin oli sovittu. Halutaanhan projekti tehdä niin hyvin kuin mahdollista, eikä jo mukana olevia yhteistyökumppaneita haluta pettää. “Voinhan nyt tämän kerran joustaa taiteen vuoksi”. “Tämä produktio on niin hieno ja tärkeä, että tehdään tämä nyt keinolla millä hyvänsä”. Nämä lauseet ovat tuttuja meille kaikille.

Ja toden totta, taiteen tekeminen on yleensä hyvin palkitsevaa. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen, taiteen tekeminen on inspiroivaa ja oma ammattitaito karttuu. Saan olla omieni parissa, jakaa analyyttistä, pohdiskelevaa prosessia muiden kanssa, olla osa työyhteisöä, jolla on yhteinen päämäärä ja yksilöä suurempi tavoite – taide!  Ja jotta tämä suurenmoinen taidehanke saadaan toteutettua, hyödynnetään koko työryhmän suhteet, ystävät, perheet ja muut kontaktit, saadaksemme tuotantokulut mahdollisimman alas, jotta edes jotain jäisi palkkoihin.

Näin päästään anelun episodiin kolme – kumppanuudet. Teen vaihtokauppaa, pyydän, suostuttelen, perustelen, kehun produktion ainutlaatuisuutta ja merkityksellisyyttä, maalailen hienoja kuvia tulevaisuuden mahdollisuuksista. “Jos saan nää flyerit nyt alennuksella, maksan sit enskerralla kunnon hinnan”, “Jos päästään teille harjoittelemaan, tulen siivoamaan tiloja ja pidän työpajaa ilmaiseksi”, “Jos saadaan laitteet lainaan, saatte näkyvyyttä käsiohjelmassa”.

Viimeinen ja taiteilijalle ehkä nöyryyttävin vaihe on median huomion saaminen.

Useita teoksia ja tapahtumia tuottaneena ja lukuisia tiedotteita, pressi-kutsuja ja puheluita tehneenä, on syvällä kehoni tunnekokemuksissa ne nöyryyttävät hetket, kun ensi-illan kynnyksellä realisoituu todeksi se, ettei juuri kukaan ole kiinnostunut tulevasta teoksesta tai tapahtumasta. Jos mediahuomiota ei saada (mainostilaa ei ollut varaa ostaa), ei yleisö tiedä teoksen olemassaolosta eikä tule paikalle. Ja taas palkat pienenivät ja sponsorilupaukset raukesivat. No, ensi kerralla sitten paremmalla onnella.

Freelance-kentän toimijoiden mahdollisuudet päästä läpi median koneistossa, saada kriitikko paikalle ja julkaisemaan kirjoitus on yhä haastavampaa. Isoilla taloilla on varaa markkinointikoneistoon ja ostettuun näkyvyyteen, mikä monopolisoituneessa mediakentässä takaa usein myös muuta julkisuutta[1]. Pienen toimijan taistelu huomiosta on kuin muurahaisen huuto avaruuteen. Varaa ammattimaiseen tiedottajaan ei yleensä ole. Taiteilija itse tekee pienin resurssein teoksensa markkinointia, tuntien samalla syvää häpeää kirjoittaessaan nostattavan myyvää tekstiä teoksestaan, jossa vaiheiden kaksi ja kolme nöyryytykset ovat tuoreena muistissa.

Miksi me suostumme tähän? Koska taiteen tekeminen on palkitsevaa ja antoisaa, koska se on meidän ammattimme! Tekijänä pääsee haastamaan itseään, oppimaan jatkuvasti uusia taitoja, hiomaan ilmaisuaan ja välittämään maailmalle asioita, jotka ovat merkityksellisiä. Taiteen tekeminen on etuoikeus henkisillä mittareilla mitattuna. Myös yhteiskunta tarvitsee taidetta. Sen merkitys kulttuurin, sivistyksen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitäjänä on kiistaton. Taiteen merkitys on sen kyvyssä välittää empatian kokemuksia, kertoa tarinoita, synnyttää tunnekokemuksia, asettua jonkin ja jonkun toisen asemaan, tuoda esiin toiseutta, moninaisuutta ja näyttää maailmasta niitä puolia, jotka jäävät arjessa usein varjoon. Näiden sisältöjen äärellä työskenneltäessä on myös tarkasteltava itseään kriittisesti, oltava avarakatseinen, suvaitsevainen ja analyyttinen. Taiteen tekeminen vaatii humaania asennetta maailmaan.

Alan rakenteiden luoma ankara kilpailu työn tekemisen mahdollisuuksista ja taiteen äärellä olemisen herkkyys aiheuttavat valtavan sisäisen ristiriidan.

Humaani lempeys ja lojaali solidaarisuus eivät auta pärjäämään taiteen kentällä. Pärjätäkseen on hyvä omata häikäilemätön, omaa etua ajava ego, joka huutaa ulos suurenmoisuuttaan. Narsismista, ylimielisyydestä, häikäilemättömyydestä on etua. Hyvät verkostot, edustavuus ja sukupuoli[2] vaikuttavat mahdollisuuksiin oleellisesti. Mitä isommin taiteilija kehtaa itseään nostaa, ja käyttää myös heikompiaan astinlautana omalla urallaan, sen nopeammin hän rakenteissa kiipeää. Kun asemaan on päästy, on siitä pidettävä kiinni. Se vaatii jatkuvaa onnistumista, sillä epäonnistumista taiteen kenttä ei suvaitse. Mutta vajavaisilla resursseilla työskentely on aina riski. Epäonnistumiseen meillä ei ole varaa, toisin kuin yrityspuolella, jossa konkurssi nähdään yrittäjälle tarpeellisena ja kasvattavana kokemuksena. Taiteessa epäonnistumisen pelko johtaa yhä vähäisempään riskinottoon ja oman selustan turvaamiseen.

Pelossa ja nöyryytyksen uhan alla elävä ihminen on myös psykologisesti alttiimpi käyttämään valta-asemaansa hyväkseen tilaisuuden tullen. Kun on taistellut tehtävään, jossa tehdään arvoratkaisuja, valitaan työntekijöitä/opiskelijoita/kumppaneita tai päätetään mihin resursseja ohjataan, on suuri houkutus toimia omaa asemaansa vahvistaen ja palkata kavereita, ohjata pelolla, nöyryyttää tai käpälöidä alaisia ja katsoa epäkohtia läpi sormien.

Tästä esimerkkinä yksi tapaus. Miksi oopperan pääjohtaja Päivi Kärkkäinen ei puuttunut Kenneth Greven nöyryyttäviin tekoihin ja epäasialliseen käytökseen, vaikka ne oli tuotu hänen tietoonsa? Koska pelkäsi oman ja johtamansa instituution aseman horjuvan. Vetoamalla myös iankaikkiseen tapaan toimia, hänen oli helppo pestä kätensä syytösten edessä ja väistää vastuu. Rakenne myös suojelee johtajiaan, koska kaikki tietävät mitä valtaan pääsy on vaatinut.

Alalla on sukupuoleen, ikään, eri taiteenlajeihin ja tuotantorakenteisiin perustuvaa eriarvoistamista. Syyt ulottuvat pitkälle historiaan.

Tanssitaide melko nuorena ja usein nuorten naisten taiteenlajina ei ole koskaan ollut suurten voittajien leirissä. Myös eri toimintarakenteet ja painopisteet ovat olleet eri aikoina muodissa. Kun 1990-luvun lopulla perustettu ja alkuun rohkeaksi kiitetty MAD-tuotanto taisteli toimintarahoituksista 2000-luvun alun taiteilijanero-hegemoniassa valtion toiminta-avustusta leikattaessa, meille sanottiin, ettei useampi koreografi-tanssintekijä mahdu samaan ryhmään. Rivien välistä oli luettavissa epäuskoa kykyymme jakaa rahat sovussa ja taiteellisen individualismin aikana peräänkuulutettiin selkeää brändäämistä. Tämän seurauksena taiteilijakollektiivia typistettiin rahoittajan ohjeesta. Kun ryhdyimme vuonna 2008 ajamaan tanssielokuvan asiaa ja perustimme Loikka tanssielokuvafestivaalin taidetanssin tuotantojen ohella, leikattiin yhdistyksen toimintarahoitus kokonaan. Viesteissä oli taas sama henki: “teette liikaa, liian monenlaista.” Annettiin ymmärtää, että eivät ‘tanssitaiteilijatytöt’ voi samaan aikaan olla esitystaiteilijoita ja järjestää elokuvafestivaalia.

Näin luovuimme monialaisuudesta tukipolitiikan sanelemana ja keskityimme vain tanssielokuvaan. Viimeiset 10 vuotta nykyinen Loikka Kontakti ry. on sinnitellyt projektirahoituksin ja pienellä Helsingin kaupungin harkinnanvaraisella toiminta-avustuksella. Viimeisin naula arkkuun oli vuoden 2019 alun Helsingin kaupungin kulttuuritoimen päätös vetää yli 20-vuotta toimineen yhdistyksen toiminta-avustus nollaan ja samalla virkamiespäätöksellä keskeyttää yli kymmenvuotinen, merkittäviä avauksia tehnyt ja kansainvälisesti arvostettu tanssielokuvan edistämistoiminta ja sen lippulaiva Loikka-festivaali.

Nyt kollektiivisuus ja monitaiteellisuus ovat nosteessa. Ryhmiä ja toimijoita kannustetaan yhdistymään, jakamaan resursseja ja toimimaan monimuotoisesti.

Vielä joitakin vuosia sitten rahoitusrakenteet ohjasivat yhden johtajan malliin ja keskittymään yhteen alaan. Nyt taas monialaistumaan ja toimimaan kollektiiveina. On turhauttavaa seurata tätä kehitystä oman toimijahistorian valossa.

Saman tyyppistä heittelehtimistä on nähtävissä myös toiminnan painopisteissä. 2000-luvun alun kansainvälistymisbuumissa lanseerattiin uusia rahoituksia kv-toiminnalle ja puhuttiin suureen ääneen, kuinka vienti nostaa suomen taiteen huipulle. Myöhemmät hallitukset ja ministerit eivät nähneet asiaa samoin, vaan puhuttiin yleisötyöstä, yhteisötaiteesta ja taiteen hyvinvointivaikutuksista. Nykytrendi on saavutettavuus ja monitaiteellisuus, ja ehkä innovaatioteknologia.

Vapaan kentän taiteilija hyppii kuin vieteriukko näiden rahoitustrendien perässä, yrittäen omaksua kaikki ne ominaisuudet ja taidot mitä kukin trendi kulloinkin painottaa. Pyritään luomaan uusia suhteita ja kumppanuuksia, jotta edes pieni murunen resursseja valuisi itse taiteen tekemiseen. Nämä eri trendit heijastuvat myös rahoitushakemuksissa, joissa kysytään niin kansainvälistymisen, yleisötyön, saavutettavuuden kuin brändäämisenkin suunnitelmia. Näiden suunnitelmien toteuttaminen on kuitenkin monelle aika mahdotonta.

Työuupumuksen kokeneena ja toipumisen valonpilkahduksen toivossa, käyn edelleen sisäistä kamppailua: Voinko enää työskennellä taiteen parissa, jos olosuhteet ovat tällaiset?

Huomaan olevani rakenteiden muuttumisen suhteen skeptikko. Päättäjien korjaustoimet ovat lähinnä kosmeettisia ja kentän eriarvoisuutta lisääviä. Vain isoilla toimijoilla ja instituutioilla on resursseja hakea kohdennettuja projekti- ja hankeavustuksia, täyttää kriteeristöt ja toteuttaa toimintaansa pitkäjänteisesti. Moni vapaan kentän ammattilainen uupuu pitkään sinnitelleenä työmyyränä ja päätyy uran vaihtoon. Suuri määrä osaamista ja taitoa häviää taiteen parista muille aloille, vaikka motivaatiota alalla toimimiseen olisi. Korkeakoulutettuja moniosaajia, luovan työn huippuammattilaisia, lilluu pakosta työkentän laitamilla myös siiloutuneen koulutus- ja rekrytointijärjestelmän vuoksi. Suomi on erikoistuneen koulutuksen ja työnkuvien luvattu maa, jossa taidealan koulutuksen saaneen ja työssä oppineen moniosaajaan arvoa ei tunnisteta. Itse olen tästä hyvä esimerkki. Tanssitaiteen maisterin kehotuntemusta, koreografin johtamistaitoja, laajaa tuotanto-osaamista ja lukemattomia muita luovan työn ja resilienssin taitojani ei ole arvostettu työnhaussa.

Taiteilijoiden heikko toimeentulo, huonot työolosuhteet ja olematon hyvinvoinnin tukiverkosto johtavat pidemmällä tähtäimellä myös ylisukupolvisiin ongelmiin, koska taiteilijoillakin on lapsia ja myös he väistämättä kärsivät nykytilanteesta.

Viitteet:
[1] Rumba lokakuu 2018…
Iltalehti 2.2.2019 : Onko Suomeen syntynyt musiikkihirviö? 

[2] TAIJA ROIHA, PAULI RAUTIAINEN & KAIJA RENSUJEFF Taiteilijan asema ja sukupuoli, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö – CUPORE

Hanna Pajala-Assefa

Kirjoittaja on tanssitaiteilija, Loikka tanssielokuvafestivaalin perustaja, Loikka Kontakti ry:n entinen puheenjohtaja, virtuaalisen taiteen ja fyysisen interaktion suunnittelija ja paljon muuta.

Juttu on julkaistu STST:n Liitos-lehdessä 2/2019.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..