Pink smoke eyes. Kuva Sara Kovamäki

Vallan väärinkäyttö – mielivaltaisuudesta ja välinpitämättömyydestä

Tässä artikkelissa käsittelen vallan väärinkäyttöä tanssijan näkökulmasta ilmiönä, joka ei tule esiin räikeinä tapauksina tai jopa rikoksen tunnuspiirteet täyttävinä tekoina, vaan on pinnan alla kytevää ja vaikeammin havainnoitavissa olevaa epäoikeudenmukaista kohtelua. Se ilmenee muun muassa mielivaltaisena tai epäreiluna käytöksenä sekä ennustamattomana toimintana työyhteisöissä, mikä nakertaa tasa-arvolta sen muutenkin hitaasti muotoutuvaa perustaa.

Työryhmissä esiintyvä vallan käyttö ei ole mustavalkoista.

Voidaanhan ajatella, että jokainen työryhmässä toimiva jäsen vaikuttaa omalla toiminnallaan koko ryhmän dynamiikan muodostumiseen ja näin osaltaan valta-asetelmien muotoutumiseen – synnyttäen tai purkaen jännitteitä. Yhtä lailla valtaa voi ja pitää voida käyttää niin tanssijakollega kuin koreografi. Tai posthumanistisesta näkökulmasta vaikkapa ampiainen, joka kevätpökkyrässä on lennähtänyt avonaisesta ikkunasta salin lattialle lepäilemään. Otamme ampiaisen huomioon, annamme sille tilaa, varomme vahingoittamasta ja haemme purkin, jossa saamme siirrettyä ampiaisen takaisin turvaan ja ulos tanssisalista. Toki ampiainen saattaa olla vaarallinen vaikkapa allergiselle, mutta suurempi vaara on, että me ihmiset tulemme vahingoittaneeksi sitä. Voiko tanssisali olla, jos ei nyt vaarallinen, niin ainakin vahingollinen ympäristö myös siellä suurimman osan ajasta viettäville ihmisille, tanssijoille?

Ampiaisesimerkissä tulee esiin ajattelumme johdonmukaisuus silloin, kun haluamme asettua toisen ihmisen, olennon tai eläimen asemaan vahingoittamatta sitä apuamme tarjoten. Tämän kaltainen ajattelu on melko tavanomaista, jos huomaamme toisen ihmisen olevan vaarassa. Käytämme valtaamme pulassa olevan auttamiseksi tai loukkaantuneen pelastamiseksi. Silloin kun meillä on etuoikeuksia suhteessa muihin, on meillä myös vastuu sen ohjaamisesta oikeaan suuntaan.

Jo nuorena balettikoululaisena opin tapaturman ensiavun tärkeimmät kolme kirjainta: KKK – kylmä, koho, kompressio, jonka jälkeen alkoi vammautuneen raajan kuntoutustoimenpiteet.

Kuntoutuksessa oli aikaa tarkistaa kehon linjaukset ja tehdä vahvistavia harjoitteita. Samoin kuin kehon virhelinjaukset saattavat paljastaa vääränlaisen harjoittelun ja kehon heikot kohdat tapaturmien muodossa, voi työyhteisö vinoutua vääränlaisen johtamisen takia. Niin kuin vinoon kasattu torni kaatuu ennen pitkää, myös valta, joka on rakentunut huolimattomasti tai mielivaltaisesti romahtaa ajan kanssa. Toki on mahdollista tehdä korjaus- ja ryhtiliikkeitä, joilla toiminta kohentuu ja vallan väärinkäytöksen mahdollisuudet vähenevät tulevaisuudessa, ajan kanssa.

Valta voi olla sukupuolittunutta, mutta valtaa käyttävät väärin sekä naiset että miehet. Siellä missä on hierarkioita, on myös todennäköisesti vanhentuneita käsityksiä vallan käytöstä ja tasa-arvosta. Hyvällä markkinoinnilla on mahdollista antaa ulospäin vaikutelma, että toiminta on edistyksellistä. Tasa-arvon edistäminen on kuitenkin muuta kuin imagon luomista ja markkinastrategioiden hiomista. Nuori Voima -lehdessä 26.4.2018 julkaistussa esseessä sukupuolentutkija ja ohjaaja Olga Palo kirjoittaa feminismin ja kapitalismin hankalasta suhteesta, ja siitä riittääkö naissukupuoli tekemään toiminnasta feminististä, tasa-arvoista. Palo kirjoittaa: ”On järjetöntä yrittää purkaa vain patriarkaattia purkamatta muita sorron rakenteita. Valkoisen etuoikeutetun miehen paikan tavoittelu ei vielä riitä. Naisen nostaminen valkoisen kuninkaan vuosisataiselle valtaistuimelle on ongelma, koska paikka ja rakenne itsessään ovat ongelmallisia. Kaikki johtoasemassa olevat naiset eivät ole feministejä, eikä kiipeäminen patriarkaatin nokkimisjärjestyksessä ole automaattisesti feministinen teko.”

Esseessään Palo jatkaa: ”Tällä hetkellä kapitalismi ja feminismi lyövät vahvasti kättä. Kyse ei ole reiluudesta, kyse on rahasta.”

Olemmeko tulleet kovinkaan kauas niiltä ajoilta, kun länsimainen taidetanssi sai ensimmäisen kerran jalansijaa Ranskan kuningaskunnan hovissa? Jos emme uskalla ajatella rakenteita uudestaan, on vaarana, että esikuvamme ovat vain jäänteitä menneisyydestä. Mielestäni tanssitaide ei tarvitse uusia hierarkkisia rakenteita, jotka toimivat vanhojen pohjalta. Silloin on riskinä, että ne pahimmillaan jäävät toistamaan vanhoja ja haitallisia patriarkaalisia ja institutionaalisia toimintamalleja.

Raha on valtaa. Se, mihin ja kenelle taiteen määrärahoja kohdennetaan, nostaa joitain tekijöitä ja toimijoita valta-asemaan taiteen ja kulttuurin muihin toimijoiden nähden. Siksi on tärkeää, että toiminta on läpinäkyvää ja reilua. Tuntuu, että mitä enemmän taidetta tuetaan, on vaarana, että sitä sulkeutuneemmaksi toiminta muuttuu. Raha ikään kuin paketoi ja sinetöi toimintaa, toki se myös vakiinnuttaa sitä ja luo työpaikkoja. Ei kuitenkaan riitä, että luodaan uusia työpaikkoja tanssijoille, jos työolosuhteet tai työkulttuuri eivät vastaa tämän ajan käsityksiä tasa-arvosta.

Tasa-arvoa eivät määrittele työnantajat, koreografit tai toiminnanjohtajat, se ei valu johtoportaasta ylhäältä alaspäin. Tasa-arvo ja sen edistäminen on koko kentän yhteinen asia. Ne ketkä luovat tanssin infrastruktuuria ovat tanssijat, teknikot, siivoojat ja muu taiteellinen henkilökunta. Tasa-arvo on koko rakenteen, jossa työskentely tapahtuu, lävistävää toimintaa.

Tanssin kentällä ruohonjuuritason, vai pitäisikö ilmaista, tanssimattotason tasa-arvotyö vaatii, että myös tanssijat ovat mukana määrittelemässä tasa-arvoa yhdessä muun tuotantoryhmän kanssa. Mikä tärkeintä, se ei nosta koreografia erityisasemaan suhteessa muihin tekijöihin, varsinkaan, jos se siten tulee luoneeksi eriarvoisuutta ja etuoikeuksia, jotka eivät ole kaikkien saatavilla.

Esimerkki A.

Koreografi haluaa tanssijoiden työpäivän kestävän 7,5 h, eikä halua joustaa, vedoten siihen, että maksaa tanssijoilleen enemmän kuin liiton minimi edellyttää. Koreografi perustelee asian niin, että aiemmin lyhyempien noin 5 h työpäivien aikana on tuntunut siltä, että juuri kun jotain kiinnostavaa alkaa syntymään, täytyy jo lopettaa, mikä on sääli. Maksamalla enemmän hän haluaa tanssijoiden olevan käytettävissä pidempään ja siten antaa myös itselleen koreografina aikaa taiteellisen työn kehittymiselle.

Reaktio: Kuinka ymmärrettävää, luovuus kun ei katso kelloa, ja koreografi lunastaa tanssijan luottamuksen ja sopimus syntyy.

Todellisuus: Toteutus ei vastaa odotuksia. Todellisuudessa koreografi itse usein lähtee harjoituksista aiemmin pois jättäen tanssijat keskenään loppuajaksi ratkomaan koreografin antamia tehtäviä tai opettelemaan omilta kännykän ruuduiltaan videomateriaalia. Koreografi siis sai enemmän aikaa, kyllä, mutta käytti sen usein todellisuudessa muuhun kuin taiteelliseen työhön yhdessä tanssijoiden kanssa tai sen mielekkääseen ohjaamiseen. Lähtemistä perusteltiin mm. lapsen hoidollisilla tai muilla henkilökohtaisilla asioilla, joskus tuotannollisilla. Hän siis käytännössä osti itselleen lyhyemmät päivät, ja tanssijat jäivät saliin viimeiseksi väsyneeksi tunniksi luomaan materiaalia.

Työajan pidentämisellä ei automaattisesti saavuteta parempaa työnjälkeä, vaan ennemminkin järkevällä ajanhallinnalla, mielekkäällä työnjaolla ja selkeillä ohjeilla. Turhalla työllä ja aktiivisuutta ylläpitämällä ei.

Esimerkki B.

Koreografi lähtee töistä aiemmin perustellen sen sillä, että ehtii hakea lapsen iltapäiväkerhosta.

Reaktio: Kuinka ymmärrettävää, totta kai.

Todellisuus: Jos sama koreografi on evännyt aiemmin mahdollisuuden lyhyempään työpäivään tanssijalta, jolla on saman ikäinen juuri koulunsa aloittanut lapsi kuin hänellä, miksi tilanne silloin muuttuu? Eikö tasa-arvo silloin muodostu erityisoikeudeksi? Huom. Kyseinen tanssija ei ottanut työtä lopulta vastaan.

Tasa-arvolaki edellyttää, että työnantajan on kehitettävä työoloja siten, että ne helpottavat työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamista. Työnantaja on velvollinen myöntämään perheelliselle lyhyemmän työajan lapsen koulun aloituksen takia. Tästä työnantaja voi kieltäytyä vain erittäin painavasta syystä.

On helpompaa ajatella olevansa feministi kuin toimia sen pohjalta.

Aivan kuin on helppo olla huolissaan ilmastonmuutoksesta, kuin tehdä todella tekoja sen estämiseksi. Feminismi ja tasa-arvo on työtä, joka vaatii valtavan määrän itsereflektointikykyä työnantajan puolelta, jos sen todella halutaan työyhteisöissä toteutuvan. Se olisi kuitenkin vaivan arvoista. Työntekijät arvostavat työnantajaa, joka jaksaa olla kriittinen myös omaa toimintaansa kohtaan ja nähdä työntekijät muunakin kuin teokseen sijoitettuna omaisuutenaan.

Hierarkkisissa työryhmissä tanssijat työskentelevät usein kaikista tiiveimmin yhtäjaksoisesti koreografin rinnalla teosprosessin ajan verrattuna muuhun taiteelliseen työryhmään, joka saa usein väljyyttä ja vapautta luomistyöhönsä. Viimekädessä epäluottamus heijastuu väistämättä tanssijantyöhön ja luovuuteen. Siksi olisikin tärkeää tarkastella tanssijan ja koreografin tiiviin vuorovaikutuksen ja asetelman tasapainoa. On vaikea uskaltaa olla auki ja haavoittuvainen, jos työnantajan suuntaan on epäselviä tai ratkaisemattomia jännitteitä.

Usein kuulee keskusteltavan siitä, mitä tanssijalta odotetaan ja minkälaisia valmiuksia hänellä tulisi olla vastaamaan teoksen ja koreografian tarpeisiin. Tämä on se tutumpi kaava, johon olemme tottuneet – paljolti erilaiset odotukset ja vaatimukset ovat kohdistuneet tanssijoihin kautta aikojen. Mielestäni olisi tärkeämpää keskustella siitä, mitä hyvältä ohjaamiselta odotetaan ja tulisi vaatia. Mitkä ovat esimerkiksi keinot, joilla avata teosmaailmaa tanssijoille, joiden kehot ovat työväline, ja jotka kantavat sekä omaa elettyä kokemushistoriaansa, että kunkin harjoitusprosessin käytyä matkaa mukanaan aina esityksiin asti? Miten luoda ohjaukseen esimerkiksi jaetun mielekkyyden ilmapiiriä? Miten keskustella asioista niin, että se syventää luottamusta ja työntekijöiden sitoutumista?

On myös hyvä kysyä, kuinka paljon itse mahdollistan epätasa-arvoista kohtelua ja epäoikeudenmukaisuutta sillä, etten puutu ympärilläni havaitsemiini tilanteisiin. Tanssijantyö on niin kokonaisvaltaista, että jo pelkästään työkyvyn ylläpitämiseen ja työstä selviytymiseen käyttää huomattavan paljon resursseja. Huomaan sen vaikuttavan itseeni niin, että suojellakseen omaa jaksamistaan, ei enää jää kapasiteettia palata ja puuttua jo ohi menneisiin tilanteisiin. Usein tilanteet ovat myös nopeita ja ohi kiitäviä. Kuitenkin ikävät tai epäreilut tilanteet jäävät usein kytemään ja kasautuvat, jolloin on enää vaikea tehdä eroa oman tunteen ja alkuperäisen tilanteen välillä. Jäljelle jää epämääräinen lannistunut olo synnyttäen turhautumista, kyynisyyttä, jossa välinpitämättömyys on se kaikkein ikävin seuraus.

Mikään aidosti hyvä ei voi olla valmista heti, vaan tasa-arvo vaatii aikaa toteutuakseen ja päästäkseen todelliseen käyttöön.

Taide ja taidetyö ovat kuitenkin yhteiskunnan rakenteista, jossa työtä mahdollistetaan, sen ehkä yksi joustavimmista ja nopeiten muutoksiin kykenevistä toimijoista. Valitettavasti se on myös, niin kuin olemme tottuneet, jatkuvasti altavastaajana ja heikommassa asemassa taloudellisen epävakauden ja yhteiskunnallisen asenneilmapiirin muutoksissa. Nämä tekijät yhdessä luovat alan tekijöiden keskuuteen yleistä epävarmuutta. Kuitenkin juuri joustavuus ja sopeutumiskyky ovat mielestäni taiteen suurimpia vahvuuksia. Muovautuvuutensa ja reaktioherkkyytensä ansioista taidetyöyhteisöjen olisi mahdollista ottaa käytäntöön tasa-arvoiset toimintatavat vaivattomammin muihin rakenteellisesti jäykempiin toimijoihin verrattuna.

Ne keillä on rahaa ja valtaa ei toivoisi käyttävän sitä pelkästään oman toimintansa laajentamiseen, vaan toimivaltansa kriittiseen tarkasteluun ja merkityksellistämiseen, josta voi hyötyä koko kenttä. Työ taiteen parissa voisi parhaassa tapauksessa toimia suunnannäyttäjänä, kun luodaan perustaa tasa-arvoiselle ja eettiselle johtamiselle ja työolosuhteille eri yhteiskunnan aloilla. Taiteen suurin vahvuus on se, että sen kautta kyetään luomaan todellisuutta, jossa asiat voivat todella olla hiukan tai isostikin paremmin kuin muualla yhteiskunnassa. Ei ainoastaan ideana tai taiteen sisältönä, vaan oikeasti koko tuotannon ja tekemisen käytäntönä, esimerkkinä.  Tasa-arvon ei siis soisi olevan ainoastaan taiteellisen esityksen pääroolissa täyden näyttämövalaistuksen loisteessa, vaan myös arkisessa ja käytännöllisessä sivuosassa ja loisteputkivalaistuksen kajossa, josta käsin kokonaisuus näyttäytyy aina hieman toisin.

Sara Kovamäki, tanssija-kuvataiteilija

Juttu on julkaistu STST:n Liitos-lehdessä 4/2018.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..