Meteli on Temen verkkolehti

Kalevala. Kuva: Jesper Dolgov. Pohjan kansa juoksee (Nukenkäsittelijöinä vasemmalta oikealle: Elena Rekola, Tuulia Lindholm, Amanda Nyman, Heli Lyytikäinen, Julia Högnabba-Lewis, Reetta Moilanen, Nanna Mäkinen, Riina Tikkanen, Elina Lajunen, Anna Nekrassova, Heini Haapaniemi ja Lee Lahikainen

Elina Lajunen: Nukkesuunnittelija ja nukenrakentaja Heini Maarasen työpäivä

Ohjaaja Elina Lajunen seuraa temeläisen ammattilaisen yhtä työpäivää minuutti minuutilta toisen ammatin edustajan silmin. Nyt seurattavana on nukenrakentaja, nukkesuunnittelija ja visualisti Heini Maaranen.

Painia Kalevalan vauvan, Jari Tervon ja Hitchcockin kanssa

Klo 13.04. Tissit, kivi, Sampon kepit, jänis, ison Väinämöisen käsiin vahvistus, Marjatan ja lapsen jalat sekä kasvot. Päivän työt on merkattu vihkoon. Tapaamme Åbo Svenska Teaterin verstaalla. On syyskuun sunnuntai ja aamupäivän raukeus, onneksi on kuppi kahvia.

Kalevala on Åbo Svenska Teaterin esitys ja osa Turun ammattikorkeakoulun ja Pietarsaaren Novia ammattikorkeakoulun nukketeatterin ja musiikkiteatterin erikoistumiskoulutusta, ensi-ilta on kahden viikon kuluttua. Esiintyjät ovat nukketeatterin ja musiikkiteatterin ammattilaisia. Esityksen ohjaa Jakob Höglund, Heini on mukana nukkesuunnittelijana ja nukenrakentajana.

Kalevalassa uskalletaan lähteä pienistä ja viitteellisistä esineistä ja annetaan kuvallisen tarinankerronnan kehittyä, Heini pohtii. Neljäs ja viides näytös ovat jo vahvoja. Kullervon äidille pitää tehdä vielä synnytysmekko, jonka sisään pieni Kullervo-nukke mahtuu.

Työ lähtee ennakkosuunnittelusta, näin ainakin Kalevalan kohdalla. Heini työskentelee pääasiassa vapaalla kentällä ja on tottunut tekemään kaiken itse, työhön on silloin käyty usein suoraan ilman piirustuksia. Nytkään ei piirretty hahmoja tai karaktäärejä, mutta oli tärkeää piirtämisen kautta avata ideoita ja ajattelua muun työryhmän kanssa. Tulevaisuudessa piirtäminen ja ennakkosuunnittelu ovat varmasti vahva osa työskentelyä, Heini tuumii.

Nukketeatterissa nuket ovat usein pääesiintyjiä ja nukkesuunnittelija ja rakentaja on noiden päähenkilöiden luoja

On siis luonnollista, että hahmojen suunnittelija on mukana prosessissa alusta lähtien. Tehtäviin kuuluu sisällön ajattelu, eikä Heini muuten osaa kuvitellakaan tekevänsä työtään. Jokaisessa projektissa syntyy omat toimintamallit. Esimerkiksi Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmässä Heini teki ison kasan nukkeja, kokonaisen heimon, josta hän ohjaaja Merja Pöyhösen kanssa valitsi kunkin roolin esittäjän. Nukke-casting oli tässä tapauksessa herkullinen ratkaisu ja toi mukanaan myös tervetulleita yllätysvalintoja. Valinnan jälkeen Heini hioi nukkien karaktäärin vielä tarkemmin vastaamaan kutakin roolia. Toisissa esityksissä, esim. Prinsessa Hamlet -näytelmässä oli hiukan enemmän aikaa tutkia kunkin hahmon luonnetta, kasvojen piirteitä ja ilmaisua. Kalevalan 22 puolivartalonukkea taas ovat kaikki erilaisia, mutta kuitenkin jonkinlainen massa ja joukko. Yksikään ei nouse esiin, ellei sitä tarkoituksella nosteta erikseen esille.

Klo 13.16. Käydään näyttämöllä, haussa on kolme kanteletta, jotka voi käsitellä ja maalata linnuksi ja kantelekalaksi. Näyttämöllä on harjoittelemassa omaa rooliaan Heini Haapaniemi, yksi Kalevalan esiintyjistä. Muusikko Senni Valtonen teippaa Kalevalan nuotteja järjestykseen, muuten teatteri on hiljainen ja autio. Heini avaa teatterin sisäisen radion, juorun. Se on hänellä usein auki, on hauska kuunnella esityksen harjoituksia sekä muusikoiden harjoittelua.

Klo 13.40. Kanteleet löytyvät, palataan verstaalle. Moni ei tiedä, että Kullervon kiven sisälle on piilotettu valtava iso paperinen Väinämöisen pää, joka harjoitusten alkuvaiheessa huuteli Ainoa järven rannalla. Heini naurahtaa, hän on tyytyväinen, ettei se päätynyt esitykseen vaan kiven sisään. Hän levittää kiven päälle valkoista akryylimassaa. Juorusta kuuluu munniharppu, Senni soittaa Joukahaisen laulua.

– Jännittää, ensi-ilta on lähellä. Tekisi mieli tehdä kaikki uudestaan, Heini miettii ja nauraa, että on unohtanut, miten valtava työmäärä on jo tehty.

Babe-possu kotiverstaalla. Kuva: Heini Maaranen

Projektin alussa oli jo selvää, ettei esitykseen tulee paljon esittäviä hahmoja. Esiintyjiä on 20, olisi liikaa, jos kaikilla nukeillakin olisi vahvat ja selvät kasvonpiirteet. Tällä hetkellä Heini tekee kahta isoa projektia hiukan limittäin ja päällekkäin. Kalevalan lisäksi hän suunnittelee ja rakentaa nuket Turun kaupunginteatterin Babe, urhea possu -esitykseen. Pääsääntöisesti hän työskentelee kotona työhuoneellaan. Tällä hetkellä kodin ovat vallanneet Kalevalan Marjatan lapsi ja Baben lampaat ja muut eläimet. Heini on kiitollinen puolisolleen valokuvaaja Jussi Virkkumaalle, että hän kestää kulloisetkin talon valtaavat nukkehahmot ja niiden mukana tuoman sekasotkun.

Kalevalan nukkien yhtenäisen linja suunnittelin yhteistyössä Jakobin ja Kalevalan pukusuunnittelija Heidi Wikarin kanssa. Siihen päälle tuli sitten minun oma kädenjälkeni sekä toteutus. Välillä on päivitetty ideoita. Mukavaa on ollut, että askelmerkit on sovittu, on ollut luottamusta ja suoraa puhetta. Se on vapauttavaa ja oleellista. Heini tasoittaa santapaperilla kiven pintaa ja miettii, että pitäisi puhua Jakobille pyllytyksestä. Se sopisi Kalevalaan.

Klo 14.27. Kultamaalia Sampon rakenteisiin. Siniset muovihanskat kädessä Heini hieroo keltaisella hiekkapaperilla putkien pintaa. Tulee kaunis patina.
Klo 14.39. Etsitään tissejä varastosta. Claes Olhson -kassista löytyy mustia paperitötteröitä. Niissä on hyvä malli. Kun Seppo Ilmarinen haaveilee naisesta ja kohtaa takomansa kultaisen naisen, taustakuoro laulaa Heinin hiomat irtotissit käsissään. Koreografiakin on jo tehty.
Klo 14.51. Heini hioo hiekkapaperilla kanteleen pintaa, että valkoinen maalipinta tarttuisi hyvin.
Klo 15.00. Pub Niskan pizzat Sennin ja Jakobin kanssa. Mistä Lemminkäisen veri tulee? Pitää kokeilla mahdollisesti harjaa. Heini kirjoittaa käteen ”viikate”. Louhi saa puisen viikatteen, se on kevyt eikä oikeasti terävä. Puhetta on myös kissavideoista, lehdistötilaisuudesta ja Kullervon leivästä ja kivestä, jonka sisään on nyt sinetöity Väinämöisen pää.
Klo 16.12. Cafe Bean, americano mukaan. Tänä vuonna sienet ja marjat ovat jääneet metsään. Töistä on vaikea irtautua, onneksi pidän siitä mitä saan tehdä, Heini miettii.
Klo 16.32. Juorusta kuuluu Sennin soitto. Heini hakee finnfoamia ja alkaa leikata tissejä lehtisahalla.

– Olin valmistunut kuvanveistäjäksi, asuin Järvenpäässä ja olin hakemassa San Diegon yliopistoon maisteriopintoihin, mutta ajattelin vielä hioa metallityökurssilla metallitekniikkaa paremmaksi. Tutustuin metalliseppiin ja minulla oli mahdollisuus tehdä heidän pajoillaan töitä. Meillä oli myös kauppa Senaatintorilla Helsingissä. Huomasin kuitenkin, ettei minulla ollut veistämisen kautta tarpeeksi sanottavaa, enkä jaksanut lähteä sitä tietä sitten takomaan. Hain Adultaan nukketeatterikoulutukseen. Olin Euroopassa liftaillessa nähnyt nukketeatteriesityksiä, joita katsoessa tuli olo, että tuota haluaisin tehdä, tuohon minulla olisi jotain annettavaa. Oili Sadeoja oli opettajani Adultassa. Kävin näyttämölläkin, mutta ei se minulle ole ollut ikinä se juttu. Opintojen loputtua tein töitä kehitysvammaisten kanssa ja töitä oli niin paljon, että ne alkoivat viedä kaiken ajan. Olin ajatellut, että se on se mistä saan rahaa, että pystyn tekemään taidetta, mutta toisin kävi. Työ oli antoisaa ja rankkaa. Harkitsin jopa hetken alan opintoja ja alalle jäämistä. Mutta se tuntui oudolta, koska kuitenkin aina oli ollut taide ja kuvataide. Olen taiteilija, mutta en tiedä minkä sortin, sanoin jo ennen, kun osasin sanoa ärrää. Muita toiveammatteja lapsena olivat upseeri ja komentaja.

– Kerran sitten kun olin kääriytyneenä mattoon kodin lattialle ja kriiseilin tulevaisuudesta, rakkaani Jussi sanoi, että no sinä olet puhunut siitä lavastuksesta paljon. Tässä olisi valmiiksi täytetty hakemus sinne. He lähettävät pääsykoetehtävät, painanko nappia? Hän painoi, minä hain ja pääsin.

– Nukketeatteriopintojen aikana olin työharjoittelussa muutaman viikon ajan nukketeatteriryhmä Kuuma Ankanpoikasessa Turussa. Tyypit ja meininki teki vaikutuksen ja ehkä vuotta myöhemmin soitin nukketeatteritaiteilija Lotta Virtaselle, että pitäkää minut mielessä. Halusin päästä tekemään. Seuraavan kerran kun soitettiin, minut pyydettiin rakentamaan nuket nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhösen ohjaamaan Shakespearen Myrskyyn.

Myrsky oli mulle iso juttu. Se tutustutti tekijöihin. Eikä siitä ole kuin seitsemän vuotta. Koen, että olen tehdessä kasvanut nukenrakentajaksi. On ilahduttavaa, että nyt voin puhua siitä ammattina, vaikka en missään tapauksessa ole ikinä valmis. Mutta nyt mä hion hetken, Heini huudahtaa. Kone käynnistyy. Heini pyörittää ja hioo tissejä. On tarkkaa mitä finnfoumia käyttää, toiset sulavat maalatessa, toiset hiottaessa.

Kalevalassa on paljon nukkeja. On putkista ja kuminauhasta tehty venyvä Joukahainen, paperinen pienempi Väinämöinen sekä paperinen iso Väinämöinen, on karhu, susi, kettu ja jänis, valkoisista liinoista muodostuva Aino, Saaren tytöt, harjoista, puusta ja nahkatakista koottu Lemminkäinen, Pohjan kansa eli mustia räpylähansikkaita, musta iso joutsen, saappaista ja essusta muotoutuva Ilmarinen, erilaisista kultapaloista syntyvä kultanainen, 22 puolivartalonukkea, pieni Kullervo, saksi Kullervo ja sen sisko, 10 lehmää, lampaita, Marjatta ja Marjatan lapsi. Tämän lisäksi on esineitä, joita käytetään nukkien tavoin, viikate, harava, saksia, tissit.

Klo 17.37. Ulko-ovella, vasemmalla toriparkin kuoppa. Tämän ensi-illan jälkeen loppuu tupakka. Nukkeja pitää vielä maalata ja ehostaa huomista lehdistökuvausta varten. Kaaos kasvaa ensi-illan lähestyessä. On stressiä ja kiirettä, mutta ei hermostusta. Tämä on hyväntuulinen projekti ja Åbo Svenska Teaterilla on kodikasta olla ja tehdä töitä.
Klo 17.46. Takaisin tissitehtaalle. Aiemmista veisto-opinnoista on paljon hyötyä nukenrakentajan työssä. Apua on myös rohkeudesta, rakentamisen perustaidoista sekä hyvästä materiaalituntemuksesta. Jokaisen materiaalin ja tarpeen myötä tulee lisää tietoa Ilmaisusta ja käyttöystävällisyydestä. Heini seuraa näyttämöharjoituksia niin paljon kuin vain pystyy, ompelee ja työskentelee näyttämön sivussa, joskus otsalampun valossa. Hiljainenkin läsnäolo on tärkeä osa työskentelyä ja ajattelua. Nukenkäsittelijöiden työn seuraaminen ja tarkkailu tarjoaa nukenrakentajalle paljon olennaista informaatiota, sitä paitsi se on yleensä ihan hiton hauskaa ja palkitsevaa, Heini paljastaa.

Klo 18.19. Heini hioo tissejä. Lopetamme tällä kertaa tähän, koska ensi-ilta lähestyy ja päivä on ainut vapaapäivä toimittajallekin, joka on myös yksi Kalevalan esiintyjistä. Toimittaja ottaa Heinin rakentaman Kullervon siskonuken ja menee vielä hetkeksi harjoittelemaan teatterin lämpiöön. Heini Maaranen jatkaa töitä verstaalla, Senni soittaa ja Heini Haapaniemi opettelee Joukahaisen tekstiä.

Kalevala. Kuva: Jesper Dolgov. Kullervo jakaa leipää lehmille (Kullervon nukenkäsittelijät: Nanna Mäkinen ja Elena Rekola. Lehmien nukenkäsittelijät ylhäällä vasemmalta oikealle: Heini Haapaniemi, Lee Lahikainen, Riina Tikkanen, Sofia Törnqvist. Alhaalla vasemmalta oikealle: Lisa Wermelin, ja Anna Nekrassova. Reetta Moilanen Kullervona.

Myöhemmin lokakuussa

Klo 11.00. Turun Kaupunginteatterin aula. Maassa on kuuraa, on hiukan pakkastakin. Heini tulee ulos tupakalle. Salissa harjoitellaan Babe, urhea possu -esityksen tanssi- ja lauluosuuksia.

Aamulla Heini torkutti kolme kertaa, keitti kahvit, selasi mitä oli puhuttu edellisessä Sukupuuttoparatiisi -esityksen palaverissa, etsi hanhen sulkia ja silitti kissoja.

– Toinen kissoista oppi tulemaan minua vastaan viimeiselle bussille, kun tulin syksyllä kotiin Kalevalan harjoituksista, Heini hymyilee. Tänään on koiranpentujen maalausta, villikoiran suuta ja koiranpentujen häntää ja tavallaan paljon kaikkea, mutta tänään en ole väsynyt. Eilen olin tyytymätön, piti tehdä uusiksi neljä hanhen päätä, koska ne olivat liian painavia. Nuketettavan esineen paino on ikuisuuskysymys, jatkuvaa kauppaa siitä mikä kestää mitäkin. Jos pitää kestää rajua toimintaa, ei voi olla hento ja ontto jne. Ja sitten siihen vaikuttaa vielä nukenkäsittelijän kokemus ja käsiala. Onneksi varsinkin vapaalla kentällä ymmärretään, ettei nukenrakentaja toimi sormia napsauttamalla. Voi olla, että ne olivat liian raskaita, mutta niissä oli enemmän luonnetta, uusista tuli ihan liian neutraaleja, itseppä tein, Heini pohtii. Olin ihan maani myynyt, kun menin kotiin illalla. Onneksi tajusin, että olen vaan väsynyt, nukahdinkin heti. Tänään en ole vielä rakentanut mitään, mutta ei paina hanhenpäät eikä mikään muukaan, tuntuu ettei ole hätää ja saa nauttia siitä mitä tekee.

Klo 11.04. Baben harjoitukset suurella näyttämöllä. Nukkeosuuksien ohjaaja nukketeatteritaiteilija Timo Väntsi seuraa harjoituksia ohjaaja Milko Lehdon rinnalla. Siirrymme katsomon takaosaan. Heini seuraa harjoituksia ja etsii referenssikuvia nukketeatteritaiteilija Alma Rajalalle ensi kevään produktioon Sukupuuttoparatiisi. Teos perustuu Reetta Niemelän tekstiin ja sen ohjaa Alma.

Horror baby, pyörätuoli, chilli chair, white rabbit, hearth costume, plastic hearth, realistic hearth, munasolu, egg cell, toy egg cell. Näyttämöllä korjataan tilanne, kohta Babe possu tulee esiin ensimmäistä kertaa. Paper theatre family, Dollhouse, kilkki, cosplay insect, insect puppets. Heini esittelee isoa iPad pro -laitetta. Se on ehdoton työväline, sillä voi piirtää ja sen kautta kuvien tallentaminen ja käsittely on helppoa. Maalivahti ja siittiöitä, joita maalivahti torjuu, isoja peniksiä kuin kaloja. Sukupuuttoparatiisin aineistoa.

Produktiot limittyvät päällekkäin. Pitkään oli Kalevala ja Babe. Baben eläinten rungot Heini teki jo kesällä, mutta vielä on paljon työtä. Karvaa ja kieltä pitää lisätä koirille. Nyt kun Kalevala pyörii ja Baben ensi-ilta lähestyy, mukaan on tullut Sukupuuttoparatiisi. Ensi-ilta on huhtikuussa 2020 Helsingissä Koko-teatterissa. Yhden lampaan silmä pitää tummentaa, Heini tuumii ja katselee näyttämötapahtumia. Referenssikuvat on otettu, myöhemmin tänään on palaveri Alman kanssa.

Klo 11.47. Pentujen on hyvä heiluttaa häntää, siitä näkee elämän ja toiminnan, nukkumaan mennessä hännät saavat sitten laskea, Timo ja Heini pohtivat.
Klo 11.51. Hanhet saapuvat näyttämölle. Niiden jalkojen tilalla on pyörä. Yksi keppi on selässä, toinen päässä. Kaulat ovat pitkät. Hanhet liikkuvat ympyrässä ja ryhmänä. Silmien koko askarruttaa Heiniä ja sulkiin pitää saada lisää ruskeaa väriä. Hanhet nokkivat ja potpottavat, liikkuvat ympäri näyttämöä, kulkevat ympyrässä kalkkunan ympärillä, säikähtävät paimenkoiraa. Voisivat möyhentää omia sulkiaan, Heini ehdottaa. Kyllä ja pään pitää pysyä liikkeessä, niin eivät kuole, Timo jatkaa.

Babessa nukkeja on 21: Babe -possu, 9 lammasta, 4 hanhea, kissa, 2 villikoiraa ja 4 koiranpentua. Kalevalan ja Baben myötä Heini on alkanut miettiä mahdollisuutta jakaa työtehtäviä myös muille. Hän miettii ison teatterin puvustoa, jossa työt luonnollisesti jaetaan ja suurten produktioiden toteutukseen on olemassa oleva systeemi. Kalevalassa Heini saikin apua puolivartalonukkien valmistukseen. Mutta töiden jakaminen tai työmäärän arvioiminen ei aina ole yksiselitteistä tai helppoa. Ja myös oma tuntuma nukkeihin täytyy säilyä, kaikkea ei voi jakaa. Mutta tästäkin oppii, nyrkkipaja goes laitosteatteri and back, hän nauraa.

Klo 12.31. Näyttämöllä on yö, perhe katsoo televisiota, kissa istuu nojatuolissa. Vieras auto ajaa pihaan, se on tullut hakemaan lampaita. Tutisivat hyvin lampaat tuolla oikealla, Heini miettii ja muistaa, että illalla pitää tehdä vielä apurahahakemus.
Klo 13.10. Heini käy korjaamassa villikoiran punaisia ledisilmiä. Näyttelijä Anna-Kaisa Kuisman on puvun sisällä. Keskustellaan pelottavuudesta, ei dempata, Heini toteaa. Puku on tehty yhteistyössä Baben pukusuunnittelijan Tuomas Lampisen kanssa. Se on osittain puku, osittain nukke. Vaate on nahkaa, jätesäkkiä ja nippusidettä. Koiran pää on näyttelijän kädessä.

Mään, ison lampaan, kasvot ovat ylhäältä liian vaaleat, koska taustalle piirtyy nukenkäsittelijän Pia Kaleniuksen kasvot. Väritys pitää katsoa suhteessa vaatteisiin, käsittelijöihin ja kaikkeen muuhun. Alun perin lampaat olivat vartaloltaan salkunmallisia, ilman jalkojen liikettä. Nyt niillä on ilmassa heiluvat koivet. Pitäisikö Määlle laittaa side jalkaan, Heini miettii.

Klo 13.22. Lounaalle Sukupuuttoparatiisin palaveriin Väinö Aaltosen museon kahvilaan, syödään suppilovahverokeittoa. Heini on saanut Varsinais-Suomen taidetoimikunnan taidepalkinnon.

– Puhelu palkinnon saamisesta tuli hetkellä, jolloin olin nirhannut hanhenpäät irti ja mietin leipiintyneenä, että tätäkö tämä nyt sitten on. Sitten soi puhelin, olin hetken sanaton.

Palkinto jaetaan marraskuussa TIP-nukketeatterijuhlan avajaisten yhteydessä Turussa TEHDAS Teatterissa. Heini on otettu, kiitollinen ja vähän kiusaantunut. Vaikka hän itse seisookin oman työnsä takana, niin aina suhde siihen miten toiset kokevat työn on herkkää ja haurasta. On tärkeää saada myös hyvää palautetta. Kun Kalevalan kritiikkejä alkoi tulla, Heiniä itketti, niin helpottavalta tuntui suosiollinen vastaanotto nukeille ja nukketeatterille.

Klo 14.02. Vaikka paljon ei olisikaan tapahtunut, säännölliset tapaamiset sykähdyttävät aina jotain eteenpäin, pohtivat Heini ja Alma. Tulee valkoinen jänis ja kilkkikuoro. Voi olla helvetisti kaikkea, jos se kaikki on saman maailman sisällä. Meribiologi Eeva on päähenkilö. Mitä jos Eeva rentoutuisi pää akvaariossa, Heini kysyy. Suhde veteen on olennainen, vahvistaa Alma. Videollakin on oma kielensä tässä. Miten varaudutaan kokeilupäiviin, niitä on vain kolme. Olisi kiva kokeilla astioita, joissa on vettä, Heini miettii. Akvaariot löytyvät. Pieni vai iso luuranko, entä pyörätuoli? Olisi hyvä kokeilla myös munasoluhommelia. Sen kanssa tulee tango! Useampi nukkekoti. Talot voisivat alkaa lisääntyä! Mites kasvihuone, sitä ei Alma ole vielä ihan valmis ostamaan. Merentutkimuslaitoksella on varmasti kasvihuone. Jäniksen ja munakellojen juttu. Hirviösikiö kelluu vedessä. Mistä löytyy jumalattaruus? Puhe rönsyää Rion karnevaaleihin, maailmakaikkeuteen, vintage-kuvastoon. Heini jää miettimään jääkiekkoa.

Klo 14.45. Pikku sydän juo aamulattea kahvilassa. Heini näyttää ideakuvia Almalle. Kuvien avulla löydetään yhteistä maailmaa, kieltä, suuntaa, ideoita. Pinterest on hyvä tapa kommunikoida. Dildomerelle ei ole vielä löytynyt paikkaa, mutta on hyvä, että myös sellaista kuvastoa, mitä ei ole tekstissä, Alma ja Heini nauravat. Kutsutaan kaikki Slack-alustalle ja tehdään sinne lista kokeilupäiviä varten, he päättävät.

Klo 15.28. Takaisin Turun kaupunginteatteriin ja tarpeiston työtiloihin. Heini pukee villasukat ja laittaa juorun päälle. Täällä Heini on kuunnellut juorun kautta Red Nose Companyn Don Quioten, Komisario Palmun, kahdesti Amelie-musikaalin ja kolmesti korvia kutkuttavan Don Juanin. Täälläkin on viihdyttävää kuunnella myös harjoituksia ja ihmisten tarinointia tauoilla. Heini ottaa kaupan hinnoittelupyssyn ja läpinäkyvät muoviammukset ja alkaa nitoa lampaiden pohjia kiinni. Hän palaa vielä Sukupuuttoparatiisiin ja kertoo, kuinka odottaa kovasti työskentelyä pukusuunnittelija Noora Salmen kanssa, on siistiä saada uusi inspiroiva tyyppi mukaan vapaankentän nukkismeininkeihin.
Klo 15.48. Kahvia ja tupakkaa teatterin yläkerran parvekkeella.
Klo 15.51. Heini lajittelee lampaat tarpeistohuoneen lattialle ja alkaa ommella lampaiden vatsoja.

Kuvassa Heini Maaranen. Kuva: Heidi Wikar

Tekijän käsiala on osa muotoilua. Heini ompelee paljon käsin ja nyt käsin ommeltavaa onkin ollut paljon. Välillä voisi miettiä, voisiko tekemistä järkeistää, Heini pohtii ja tunnustaa, että on hänellä joskus ollut myös hinku ohjaamiseen. Visuaalisuus ja sen lukuohjeet olisivat silloin kokonaisvaltaisesti omissa käsissä. Mutta ohjaaminen se vasta hullun hommaa minun näkökulmastani onkin, hän toteaa. Yhden ohjauksen hän on tehnyt, Einsteinin unet vuonna 2014. Juorusta ei tule oikein mitään, Heini laittaa radion päälle.

– On törkeän ihanaa, kun on hyviä nukenkäsittelijöitä, Heini miettii. Oma suhteeni nukkeihin on melko rationaalinen, mutta aina työssä on mukana kuitenkin joku ehdotus sielusta. Sielu tai sanotaan vaikka nuken luonne on jotain, mistä itse saan kiinni, väittämä tai olosuhde, johan nukenkäsittelijä toivottavasti lähtee mukaan. Ihanaa on, kun joku paahtaa täysillä ja saa siitä tekemästäni ehdotuksesta kiinni. Kun nukenkäsittelijä uskoo, että nukke elää, niin sehän elää!

Sirpa Järvenpää Babe-possuna on Heinin mukaan hurmaava ja Pia Kalenius Mää-lampaan kanssa. Ilman esitystä ja nukenkäsittelijää nuket ovat esineitä, ei veistoksia, vaan tarkoituksestaan irrotettuja objekteja. Vanhat esitysnuket lojuvat useissa jätesäkeissä vintillä, joskus myös nukketeatterinäyttelyissä. Onneksi on iso vintti. Heini haaveilee, että joku päivä olisi olemassa nukketeatterimuseo, jossa kaikki nuket voisivat olla, tai että Teatterimuseoon tulisi uusi päivitetty ja pysyvä nukketeatterinäyttely. Tulisi näkyviin, missä Suomen nukketeatterikentällä mennään. Nukkeja, myös muiden nukenrakentajien, olisi valtavasti varastoissa tarjolla. Näyttely ei kuitenkaan tuo nukkea eloon, sen tekee taitava käsittelijä.

Babe-esityksessä nukketeatterin estetiikka on suoraa, siinä seurataan possua, joka myös näyttää possulta. Kalevala taas sisältää enemmän viitteellisiä lukuohjeita. Materiaalit kuten harjat ja sakset ovat osa kerrontaa. Heini kokee omaksi mahdollisuudekseen osallistua esityksen kerrontaan juuri visuaalisuuden ja esineiden, nukkien kautta. Sama pätee toki lavastuksen ja pukusuunnittelun kanssa. Teatterin lavalle tuotu esine on aina merkityksellinen, se on valinta. Nukketeatterissa tuo merkityksellisyys ja mahdollisuus, ehdotus symboleille on sisäänrakennettu, jos tekijät osaavat sitä käyttää ja lukea. Heini miettii Kalevalaa ja yhteistyötä Jakobin kanssa.

– Jakob kuunteli minua hirveän hyvin ja pystyin sanomaan hänelle kaiken mitä tuli mieleen. Innostuimme yhdessä, se on tärkeää. Ja ilokseni hän oli todella uskollinen tehdylle ennakkosuunnittelulle ja sille mitä oli sovittu. Minun piti itse alkaa poistaa juttuja, joita en halunnutkaan enää esitykseen. Mutta oli tärkeää kokea, että ohjaaja oli kiinnostunut työstäni ja ymmärsi haluni vaikuttaa loppuun asti asioihin. Olen luonnollisesti kiinnostunut lopputuloksesta. Saattaa olla, että en muuten ymmärtäisi sitä miksi minä teen tätä. Aika vähän olisi yhdellä lampaalla merkitystä minulle, jos en saisi nähdä miten se lähtee toimimaan tai jos työ olisi muuten liukuhihnatuotantoa eristyksissä muusta työryhmästä. Yhdessä ajatteleminen, iloittelu ja leikkiminen tuo merkityksen tuntua, se tuntuu kivalta päässä, Heini nauraa.

Heinillä ei ole työaikoja. Usein hän päättää, että tekee minimissään 8 tuntia. Kotona ei ole juorua, joten hän ”kuuntelee” paljon dokumentteja. Heini ei oikein osaakaan katsoa elokuvia tai televisiota ilman tekemistä. Jos hänellä ei ole muuta työtä käsille, hän virkkaa rauhoittuakseen. Lempiohjelmia ovat historiadokumentit ja brittisarjat. Kalevalan myöstä myös ruotsinkieliset sarjat ovat tulleet tutuiksi. Hetken voin kuvitella, että opin jotakin, Heini naurahtaa. Tärkeää on, ettei kieli ja sisältö ole liian haastavaa, että fokus pysyy työssä ja tekemiseen tulee mukava upottava välitila. Tarkkuutta ja vaativaa vaihetta, kuten kasvojen muotoilua ei näin voi tehdä. Heini tykkää työskennellä öisin. Yössä on rauhaa ja tilaa ja varsinkin, jos aamulla voi nukkua, yöllä voi jatkaa niin kauan, kun huvittaa. Yöllä työskentely on Heinille valinta. Etenkin jos tekeillä on kasvokeskeinen hahmo, saattaa yö tarjota juuri sopivan kiireettömyyden tunnun sen luomiseen. Pahimmillaan voi olla edessä hitonmoinen paini, Heini toteaa ja muistelee.

– Kun tein Myrskyä, oli kaikki paikat meidän pienessä kodissamme täynnä vaahtomuovia. Olin vielä kuudenaikaan aamulla ylhäällä ja puolisoni Jussikin teki vielä töitä. Ähräsin viimeistä hahmoa Myrskyyn. Se oli kaikista hankalin tavoittaa. Ei meinannut tulla millään, mutta minä päätin, etten anna periksi. Olin tehnyt ja muokannut. Ajattelin, että eikö se jo hitto ala ilmestyä. Ja jotenkin sitten silloin aamutokkurassa minä sain siitä kiinni. Ei nuket todellakaan minulle puhu, mutta näin vihdoin, että no niin, tässä se nyt on, tämän tyypin tunnen. Vähän niin kuin iskettäisiin silmää. Vitsi mikä paini, se on jäänyt meille kotikieleen. Jaksa painia, kyllä se sieltä tulee.

Klo 17.17. Tupakkaa ja kahvia. Heini soittaa näyttelijä ja ohjaaja Sanna Hietalalle, tulossa on yhteistyö myös hänen kanssaan. Pimeä terassi, oven raosta pilkistää valo. Tupakan savuava kipinävalo hehkuu. Kevyt lumihuurre pihan pinnoilla. Ilmastointi hurisee äänekkäästi, teatterin yli lentää lentokone. Maauimalan valot loistavat tummansinistä taivasta vasteen, on pakkasta. Heini ja Sanna puhuvat tapaamisesta, se on vasta ensi kuun puolivälissä. Koodaillaan.
Klo 17.36. Lampaiden ompelu jatkuu. Heini miettii ottaisiko possun ja kissan kotiin.

Heinin nukkeja on sanottu rujon kauniiksi. Kyllä niistä voi löytää jotain sellaista, Heini miettii. Jotain surumielisyyttä ja kauneuden kaipuuta, vaikka sen ei tarvitse tulla kauniiden esineiden kautta, elämänmakuisuutta. Kieli ja jälki on omaa, mutta myös vaikutteiden kautta syntynyttä. Lavastusopintojen jälkeen Heini työskenteli paljon ohjaaja Juha Hurmeen kanssa. Aika noissa projekteissa oli avartavaa. Voi olla, että suhtautuminen teatteriin humaanina leikkinä on seurausta Juhan kanssa työskentelystä.

– Yhteistyö tuli lavastuskoulun aikoihin juuri oikeaan saumaan, kun oli taipumusta vähän raskaaseen vakavamielisyyteen, Heini pohtii. En tiedä olisinko ehdottanut Kalevalan Joukahaiseksi ämpäriä ja pahviputkia ilman noita kokemuksia, että rakkaita terveisiä, Heini naurahtaa.

Hurmeen lisäksi Heini on tehnyt useamman yhteistyön muun muassa Merja Pöyhösen, Milko Lehdon ja Juha Mustanojan kanssa. Monen teokseen läpi kulkeva työskentely on ollut antoisa mahdollisuus oppia eri tekijöiden kieltä.

Klo 17.54. Käydään näyttämöllä kysymässä tarvitaanko nukkeja. Ei tarvita, tänään on lauluharjoitukset.
Klo 18.08. Salaatit teatterin kellarista.
Klo 18.24. Lampaiden ompelu jatkuu.

Heini notkistaa lampaiden kauloja, parin lampaan kaulat ovat tiukemmat kuin toisten. Kuuluu ritinää, nikamat asettuvat kohdilleen nukkeosteopaatin käsissä. Hän miettii olisiko helpompaa, jos lampaiden pääkeppien päässä olisi pampulat.

– Paskiainen, Downton Abbeyn tyypit, Kalevalan vauva, Jari Tervo, Hitchcock, joskus työvaiheessa annan nukeille lempinimiä. Mitä hankalampi tapaus, sen useampi nimi, Heini myöntää. Mutta en ole koskaan lapsena erityisemmin leikkinyt nukeilla. Toki nuketan ja testaan hahmot rakennusvaiheessa, se on oleellista, mutta täysin eri asia.

– Irti päästäminen tuo mukanaan joskus salaista mustasukkaisuutta, mutta jossain vaiheessa nukenkäsittelijä ja ohjaaja tietävät paremmin. Voi sanoa, että he jatkavat siitä mihin minä olen jäänyt. Ei auta ajatella, että kasasin tuon sormet verillä tyhjästä. Yleensä olen mukana ensi-iltaan asti, siihen asti tuunaan nukkeja. Tarvitaan painotuksia, uutta paikkaa nuketuskepille, korjaamista. Paljon informaatiota tulee näyttämöltä. Loppumetreillä en tietenkään enää voi tehdä suuria nukenkäsittelyyn vaikuttavia muutoksia, mutta esteettistä tai toimintaa helpottavaa säätämistä on aina. Nukketeatterikentällä on kunnioitus nukentekijöitä kohtaan, koen tulevani työni kautta kuulluksi. Jossain vaiheessa nuket ei enää ole sinun, niin sen kuuluukin mennä.

Klo 19.13. Heini testaa lampaan liikkuvuutta.

Heinillä on viha-rakkaussuhde vaahtomuoviin. Pehmeitä materiaaleja on helppo ja nopea työstää ja niitä pystyy myös melko varomatta käyttämään näyttämöllä. Metallityöt kuitenkin houkuttavat, olisi ihana jälleen takoa jotakin, nukkehommiin se tuskin sopii. On myös paljon materiaaleja ja tekniikoita, joita hän ei ole vielä käyttänyt. Kiinnostavaa olisi myös työskennellä siitä lähtökohdasta, että ensin olisi nuket, hahmot ja visuaalisuus. Voisiko se synnyttää kuvallisen kerronnan ja tarinan. Ennakkosuunnittelulle pitäisi olla enemmän aikaa, varsinkin vapaalla kentällä, jossa se on myös harvoin maksettua työaikaa, Heini huokaa.

Klo 19.31. Heini avaa lampaan kaulaa ja laittaa neulan talteen. Olisi kauheaa, jos se yhtäkkiä hukkuisi ja löytyisi näyttelijän perseestä. Kerran meni purkuun koko systeemi, kun en löytänyt isoa parsinneulaa. Ei auttanut, mysteeriksi jäi, Heini toteaa.

Puhutaan apurahoista, taitelijapalkka voisi olla hyvä. Viime vuonna oli ihmeellistä, kun Heini tiesi vuoden vaihtuessa, että on koko vuodeksi töitä ja tuloja. Usein työskentely on kuitenkin taiteilua apurahojen, palkkojen ja työttömyyskorvauksien kanssa. Tähän asti kaikki on mennyt hyvin ja töitä on aina riittänyt.

Kuvassa Heini Maaranen. Kuva: Elina Lajunen

– Nukenrakennus on eksoottiselta kuulostava sisulaji, mutta se on myös arkista ja puuduttavaa. Ja jotkut työvaiheet eivät kestä päivänvaloa, ainakaan minun kohdallani, Heini nauraa. Jos olen liian kauan työhuoneella, kaipaan jo treeneihin. Mutta koen olevani oikealla alalla, isosti kiinnostaa kaikki. Haasteita tulee varmasti aina ja osittain niihin voi itse vaikuttaa. Mutta on tämä käytännön pienimuotoisten haasteiden ratkaisemista, se ilahduttaa. Eikä oppikirjoja kovin ole. On mahtavaa, kun löytää ratkaisuja ja yksinkertaisia toimivia juttuja. Teatteri on yhteistyötä, on hieno seurata toisten työtä suhteessa omaan työhön. On hauskaa, kun huomaa katsovansa vaan esitystä tai harjoituksia ja ihmettelee, että miten tuo oikein tapahtuukaan tai unohtaa mitä on tullut tehtyä eikä kiinnitäkään kriittistä huomiota, vaan löytää itsensä nauttimasta miten hienosti kaikki toimii. Saa viihtyä.

Klo 20.08. Lampaan kaula poikki. Heini tykkää illoista teatterilla. Tarpeiston työtila on hyvä työtila. Isossa Claes Ohlson -säkissä Heinillä on omat työkalut. Kaksi kovaa vastakkain Heini ja lammas, otsat vastakkain. Heini pistää neulaa lampaan kaulaan.

– Mistä huono itsetunto tulee? Välillä hävettää kaikki mitä on tehnyt ja aina pitäisi tehdä paremmin. Luonnosten ja ensimmäisten nukkeprotojen näyttäminen jännittää aina, välillä se tuntuu kuin olisi menossa teuraalle, Heini hymähtää ja avaa lampaan kaulaa. Mitä jos nukkeja ja ehdotuksia ei oteta vastaan. Paljastuminen pelottaa. Mutta on hyviä ja huonoja päiviä. Yksi tosi hyvä päivä ja puolitoista ihan paskaa, Heini nauraa. On myös hyvä olla tervettä järkeä. Käytän töihin usein kaiken mahdollisen ajan minkä voin. Tästä tulee se mikä tulee, teen minkä pystyn, Heini toteaa. Eikä maailma tähän kaadu. Luottamus on myös tärkeää, pitää pystyä sanomaan. On hyvä myös tunnistaa, milloin on hyvä vain antaa asioiden olla ja levätä. Kalevala ja Babe ovat olleet työmäärällisesti isoimmat jutut tähän mennessä. Kalevalan jälkeen oli hetken olo ”ettei ole käsiä”, niin väsynyt olin. Ei huvittanut rakentaa yhtään mitään. Jos parin tunnin juttuun menee koko päivä, pitää ymmärtää mistä on kyse. Viime sunnuntaina käytiin kävelyllä ja laitettiin ruokaa kotona. Se oli ihmeellistä. Kun tämä ensi-ilta tulee, niin tulee paluu todellisuuteen, saa jälleen opetella, että mitäs muuta se arki voi olla, kunnes taas seuraava projekti alkaa.

Heini tykkää työstään niin paljon, että siihen tuntuu menevän kaikki aika. Arjen ja työn erottelu on haastavaa. Varsinaisia harrastuksia ei hänellä ole. Kodin ulkopuolinen, täydellinen ja siisti työhuone olisi kiva, mutta toisaalta tuntuu omalakiselta työskennellä kotona, voi laittaa ulkomaailman oven kiinni. On hienoa, että oma puoliso on myös taiteilija, on yhteinen ymmärrys taiteen tekemisestä ja työskentelystä. Joskus kaikki astiat saattavat olla maalissa tai kaksi asuinkerrosta vaahtomuovissa. Olen kävelevä kaaos, kun on työinto päällä, se edellä mennään ja peruskotihommia ei tule ajateltua, Heini naurahtaa. Puolison työhuoneeseen ei saa levittyä, se on kirjoittamaton sääntö. Kyllä tämä nyt vähän paremmin kääntyy, Heini testaa lampaan päätä. Nyt mennään tupakalle, hän sanoo.

Klo 20.58. Teatterin terassilla. Heini selaa Aura of Puppetsin hallituksen viestiketjua. Hän on yksi hallituksen jäsen. Sunnuntaina on kokous.
Klo 21.03. Ei mitään rakennettavaa illaksi kotiin. Välillä Heini osaa olla realistinen siinä mitä ehtii tehdä. On hyvä olla oman itsensä pomo.
Klo 21.55. Puutorin vessa. Rahat riittävät olueen ja bussilippuun. Vielä hapuilemme oluen äärellä nukketeatterilliseen ajattelun määrittelyä ja Heini huomaa miten nyt juuri yhdistyvät alueet, joilla hän on jo pitkään tehnyt töitä, Turun nukketeatterikenttä ja muut teatterialan työt. Ehkä tästä alkaa taas uusi aika. Haaveena on ainakin tehdä pukusuunnittelu kuunnelmaan, Heini nauraa hyvätuulisena.

Elina Lajunen

Kirjoittaja on teatteriohjaaja, nukketeatteritaiteilija ja käsikirjoittaja.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..