Minä olen täällä. Haastateltavana ohjaaja Satu Linnapuomi

Minä olen täällä (Mot) on nuorten kanssa toteutettava teatteriprojekti, johon on kuulunut teatterityöpajatyöskentelyä ja viikonloppuleirejä. Nuoret ovat lastensuojelun asiakkaita. Projekti huipentui esitykseen toukokuussa 2016 Suomen Kansallisteatterin Omapohjassa. Esityksen nimi on Kaikki edessä. Myöhemmin projektista syntyy Kiertuenäyttämön ohjelmistoon esitys. Metelin haastateltavana on työpajan ja esityksen ohjaaja Satu Linnapuomi. Haastattelu: Anne Saveljeff. Kuva: Maija Nurmio

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön teemana on vuonna 2016 nuorisokodit ja kehitysvammaiset. Mitä tavoitteita sinulla oli? Miten hanke käynnistyi?

-Minä ja Kaisa Leppänen kohtasimme työskennellessämme Unelmanuoret-nuortennäytelmän parissa. Kaisa näytteli siinä. Esitys kiersi lahtelaisia yläasteita keväällä 2013. Unelmanuoret-näytelmä oli minun ja Raisa Kilpeläisen kirjoittama ja se perustui nuorten haastatteluihin. Vastaanotto kouluissa oli valtavan hieno. Nuorista oli mahtavaa, että he pääsivät näkemään ns. liveteatteria, joka käsitteli heille oikeasti tärkeitä aiheita.

Aloimme Kaisan kanssa miettiä miten saisimme nuorten äänen vielä paremmin kuuluviin, miten saisimme nuoret tekijöiksi mukaan. Halusimme niiden nuorten äänet esiin, joilla ei ole niin ruusuiset lähtökohdat: nuorisokotinuoret, lastensuojelun asiakkaat ja laitosnuoret. Tämä tuntui tärkeältä ja arvokkaalta lähtökohdalta.

Kiertuenäyttämössä hyvältä tuntuu nimenomaan se, että nuoret ympäri Suomen pääsevät katsomaan juttua, joka käsittelee heille tärkeitä aiheita. Toivon, että nuoret katsojat saavat samastumiskokemuksia ja uskovat, että heidät nähdään ja heitä kuunnellaan. Kiva, jos innostuvat vielä teatterista.

Miten nuoret löytyivät?

-Kolme vuotta sitten alkoi valtava pohjatyö, joka tällaisiin projekteihin liittyy: esitystilan hankkiminen, apurahojen hakeminen, yhteistyökumppaneiden hakeminen – ja se tärkein: nuorten pyytäminen mukaan juttuun. Aloimme ottaa yhteyttä eri nuorisokotien johtajiin. Saimme kontakteja henkilökuntaan ja nuoriin. Nuorten omaohjaajat ovat edelleen meille tärkeitä yhteyshenkilöitä. Kokosimme myös ammattitaiteilijoista koostuvan työryhmämme, joka on ollut mukana työpajan alusta lähtien.

Työpajan vetäjiä ja hankkeen perustajia olemme minä ja Kaisa tasaveroisina. Meillä on ollut Kaisan kanssa työnjako, että Kaisa hoitaa kontaktit nuorisokoteihin ja nuoriin ja minä taas Kansallisteatteriin, mm. markkinoinnin, aikataulujen, budjetin ja tilojen osalta.

Kun äitejä on kaksi, on erimielisyyksiäkin. Erimielisyydet koskivat lähinnä nuorten elämään puuttumista. Minusta me emme teatterintekijöinä voi lähteä muuttamaan näiden nuorten elämää. Meillä ei ole siihen koulutustakaan. Sitä varten ovat omaohjaajat ja muut ammattilaiset. Minusta meidän on tehtävä teatteria, tarjota hyviä kokemuksia ja onnistumisen iloa. Kaikesta siitä voi olla nuorille apua elämässä, mutta pelastaminen ja elämänmuutos ovat ihan toinen asia.

Meidän nuoret ovat ihan tavallisia nuoria 13–18-vuotiaita – vaikka eivät kuitenkaan ole. Heidän taustansa vaikuttaa varmasti jokapäiväiseen olemiseen ja uskallukseen sitoutua. He ovat myös untuvikkoja teatterin suhteen. Kävimme ryhmän kanssa katsomassa Kansiksen Pohjalla-esityksen, joka teki heihin valtavan vaikutuksen. He ovat nähneet elämässään vaikka mitä, mutta elävän esityksen alastonkohtaus kohautti silti. Teatterin taika ja live-esityksen lumo toimivat täysillä.

”Mulla meni iho ihan kananlihalle kun mä tajusin että ne laulaa sitä mun tekstiä. Se tuntu vaan niin mahtavalta.” Nuorisokodissa asuva 17-vuotias tyttö. Lainaus harjoituksista keväältä 2015.

Kerro työpajasta, miten te työskentelitte?

-Työpajan alussa vuosi sitten painopiste oli ryhmäytymisellä ja sillä, että selviteltiin, mitä kukakin haluaa tehdä. Teimme paljon perusharjoitteita, laulettiin yhdessä, opeteltiin luottamaan toisiin, olemaan kontaktissa, teimme improharjoitteita. Esityksen kaltaiset demot olivat tärkeitä. Katsojina oli kummallakin kerralla ystäviä ja sukulaisia, kolmisenkymmentä ihmistä. Noiden demojen materiaalia tulee myös valmiiseen esitykseen.

Nyt olemme työpajan ja harjoitusten välimaastossa. Periaatteessa koko tämä kevät on jo harjoituksia, mutta meillä on valmis teksti vasta maaliskuussa. Eira Virekoski kirjoittaa sitä parhaillaan. Nyt harjoittelemme jo osia siitä, samoin liike- ja biisimateriaalia. Viimeistään maaliskuun alussa alkavat ”ihan oikeat” harjoitukset.

Miten sisältö alkoi muotoutua?

-Tulevan esityksen sisältö nojaa nuorten omiin kokemuksiin ja heiltä tulevaan materiaaliin. Eira on myös haastatellut nuoria, ja kohtauksia syntyy myös improjen pohjalta. Minulle on tärkeää, että nuorilla on ”omistajuus” juttuun, eli että he todella kokevat sen omakseen, heiltä lähteväksi. Ja sitten toisaalta tosi tärkeää on, että tässä ollaan tekemässä hyvää teatteria, hyvää taidetta. Että ”jokainen saa tehdä jotakin” on vain yksi tavoitteista – minulle ja Kaisalle on koko ajan ollut tärkeää, että jutusta tulisi korkeatasoinen nuorten esitys, eikä esimerkiksi terapiaesitys.

Luulen, että tästä tulee ainutlaatuinen juttu juuri siksi, että se perustuu nuorten omaan materiaaliin ja siksi, että sitä tehdään heidän kanssaan. Joidenkin nuorten on ollut vaikea hyväksyä tai ymmärtää tätä. He haluaisivat tehdä ”oikean” näytelmän, ”Punahilkan”, jossa olisi selkeä juoni, selkeät roolit, ja repliikit, joita olisi voinut opetella jo vuoden verran. Luulenpa, että silloin saisimme esityksen, joka olisi kiinnostava lähinnä tekijöilleen.

Mitä työpajassa saavutettiin? Lähtisitkö uudelleen mukaan?

-Työpajassa on ollut ihan mielettömän hienoja hetkiä. On syntynyt ryhmä, jota ei muuten olisi. On syntymässä esitys, jota ei muuten olisi olemassa. On ollut mielettömiä rohkaistumisia, jotka ovat olleet palkitsevia: nuoria, jotka eivät ole uskaltaneet sanoa näyttämöllä sanaakaan, mutta jotka nyt replikoivat siellä reippaasti. Todella lahjakkaita nuoria, jotka pääsevät nyt näyttämään kyntensä – jos saapuvat paikalle.

Minulle tämä on antanut mielettömän hienon mahdollisuuden olla nuorten kanssa, joita ei elämääni muuten kuulu. Olen oppinut heiltä paljon, näkemään monia asioita uusin, nuorin silmin. Näillä nuorilla on hienoja ideoita ja ajatuksia. Olen myös huomannut, kuinka keski-ikäinen ja keskiluokkainen olen.

Olen todella iloinen ja kiitollinen siitä, että me ollaan voitu toteuttaa tämä projekti. Ei kaduta pätkääkään, että ryhdyimme tähän Kaisan kanssa, mutta rankkaa tämä on ollut. Olen oppinut arvostamaan teatteri-ilmaisun ohjaajien ja nuoriso-ohjaajien ammattitaitoa. Tuo ammattitaito minulta puuttuu ja siitä olisi ollut hyötyä.

Miten rahoitus ja kevät?

-Työpaja sai rahaa Kordelinin ja Wihurin säätiöistä, Myrsky-hankkeelta, Taikelta sekä SKR Uudenmaan rahastosta.

Ollaan oltu onnekkaita ja saatu monelta taholta apurahoja. Työpajan tärkeimmät rahoittajat ovat Kordelin ja Myrsky-hanke. Esityksen tärkein ja ainoa rahoittaja on Kansallisteatteri. Esityksen osalta olemme työsuhteessa Kansallisteatteriin, joka maksaa palkkaa harjoitus- ja esityskaudelta sitten maaliskuusta lähtien. Kansis myös tarjoaa tilan, markkinoinnin ja puitteet esityksen valmistamiseen.

Asun Helsingissä, mutta olen kahden vuoden kiinnityksellä Kouvolassa ja tämä tuo tietysti omat haasteensa. Harjoittelemme nuorten kanssa nyt kerran viikossa, paitsi juuri ennen ensi-iltaa tiiviimmin. Joudun olemaan poissa kolmesta Kaikki edessä -harjoituksesta. Tuolloin Kaisa ottaa ohjat käsiinsä. Kouvolan väelle olen tosi kiitollinen siitä, että he ovat joustaneet ja pystyn tekemään Kaikki edessä -esityksen.