Kuva: Jarkko Lehmus

Pelastusrenkaita ja mustikoita. Ajatuksia Taiteellisen Ajattelun Akatemian jälkeen

Selaan Teatterin tiedotuskeskuksen nettisivuja ja uutisvirtaa, hakuja ja työpaikkailmoituksia. Näen linkin Taiteellisen Ajattelun Akatemiaan. Tänne minä haluan! Kirjoitan hakemuksen samana päivänä, kun kirjoitan hakemuksen Kelalle kuntoutusrahasta, haluan päästä psykoterapiaan. Jonkun mielestä nämä kaksi hakua saattavat olla ristiriidassa keskenään, minulle molemmat ovat pelastusrenkaita, reittejä eteenpäin, mahdollisuuksia keskustella, mahdollisuuksia muuttua ja oivaltaa, mahdollisuuksia selvitä ja kasvaa.

Sain myös takaisin uskon teatterin ja taiteen tekemisen merkityksellisyydestä. Taidekin voi olla pelastusrengas.

Taiteellisen Ajattelun Akatemia on osa Cirko – Uuden sirkuksen keskuksen järjestämää What the Cirk? -kokonaisuutta, joka järjestetään yhteistyössä Baltic Circle -teatterifestivaalin kanssa. Nyt toteutunut kolmipäiväinen Taiteellisen Ajattelun Akatemia on pilottihanke, johon haettiin laaja-alaisesti tanssi-, teatteri- ja sirkustaiteilijoita. Sen tavoitteena on avoin keskustelu ja kommunikaatio eri esittävän taiteiden välillä. Keskustelun ytimessä ovat ammattitaidon, omien kokemusten ja näkemysten jakaminen, kriittinen ajattelu ja dramaturgia, toisilta oppiminen ja mahdollisesti tulevaisuudessa myös yhteisen kielen ja termien löytäminen.

Mitä katsomme esityksessä? Vastausryöppy on alku kolmen päivän pyörremyrskylle.

Minut valitaan akatemiaan. Jännittää, mutta olen otettu ja iloinen. Marraskuisena tiistaiaamuna menen Suvilahteen Cirko:n tiloihin ja hissillä neljänteen kerrokseen. Aukeava hissinovi tuo kulkijan suoraan akatemiaan, joka on asettunut hissin ovesta avautuvaan kotoisaan aulatilaan. Paikalla ovat akatemian vetäjät ohjaaja ja Teatterikorkeakoulun ohjaajantaiteen professori Saana Lavaste ja ohjaaja-näyttelijä Tuire Tuomisto sekä What the Cirk?:n vastaava tuottaja Jarkko Lehmus. Pian paikalle saapuvat osallistujat: Corporeal Mime -miimikko ja ohjaaja Reetta Honkakoski, tanssitaiteilija Taru Miettinen, teatteritaiteilija Laura Halonen, tanssitaiteilija Hanna Pajala-Assefa, tanssitaiteilija Soili Huhtakallio, näyttelijä ja teatteri-ilmaisunohjaaja Talvikki Eerola, sirkus- ja tanssitaiteilija Heidi Miikki ja tanssitaiteilija Jukka Tarvainen. Kuunteluoppilaana on Sirkuksen tiedotuskeskuksen tiedottaja Johanna Mäkelä. Keskiviikkona meitä käy tervehtimässä myös Baltic Circle:n taiteellinen johtaja Satu Herrala.

Aloitamme vastaamalla kysymykseen: Mitä katsomme esityksessä? Vastausryöppy on alku kolmen päivän pyörremyrskylle. Keskustelemme, kysymme, saamme tehtäviä ja käymme katsomassa Baltic Circle teatterifestivaalilla Pauliina Feodoroffin, Maryan Abdulkarimin ja S.Nousiaisen Autonomian aika, Post-MJ Era Institute Of Consciousness ryhmän Afterlife sekä Rima Najdin Think Much. Cry Much.

Saana Lavaste ja Tuire Tuomisto alustavat ja höystävät keskustelua esimerkeillä omasta työstään ja tuomalla mukaan ajatuksia mm. Juha-Pekka Hotiselta, Aristoteleeltä, Bertol Brechtiltä ja Annette Arlanderilta. Minulle uusia erittäin kiinnostavia tuttavuuksia on sirkuksen dramaturgiasta kirjoittava Bauke Lievens, jonka kirjoittamat julkiset kirjeet Jarkko Lehmus lähetti meille jälkilukemisena sähköpostiin sekä Saana Lavasteen esittelemä Elisa Aaltola, joka on kirjoittanut yhdessä Sami Kedon kanssa kirjan Empatia – Myötäelämisen tiede.

Puhumme empatiasta paljon. Puhe alkaa pohdinnasta, kuinka kukin aika ja sen ajan tieteentutkimus vaikuttavat myös taiteeseen ja siitä huomiosta, että vastauksissamme kysymykseen mitä katsomme, esiintyivät useaan otteeseen sanat totuus, rehellisyys ja tunne. Jos tässä ajassa tutkitaan tunteita ja empatiaa, kuinka se näkyy tulevaisuuden taiteessa? Tästä jatkavat ryhmän muut vastaukset. Millaista maailmankuvaa esityksessä rakennetaan ja kenen äänellä. Kuka ja ketkä saavat olla äänessä. Mikä on sisällön ja kontekstin välinen suhde. Pyritäänkö esityksellä katharsikseen, tunnereaktioon, provokaatioon, teeman esittelyyn tai teeman käsittelyyn, aktivoituun toimintaan, vieraannuttamiseen tai ajattelun herättämiseen, johonkin muuhun? Tämä kaikki johtaa lisäkysymyksiin. Onko tarve muuttaa maailmaa, muuttuuko se? Pitääkö kaikella taiteella olla yhteiskunnallinen merkitys? Onko taideteoksella itseisarvo? Miten tehdä esityksiä eri mielisille?

Aaltolan mukaan taiteen tehtävä empatian saralla on tärkeä. Taide voi olla empatian tutkimusareena. Projektiivisessa empatiassa projisoidaan itse toisiin. Millaista olisi olla tuo toinen. Ongelma on se, että oletetaan kaikkien tuntevan samoin. Simuloivassa empatiassa taas eläydytään ja koetetaan saada tietoa siitä miltä toisesta tuntuu. Mielikuvitus on tässä tärkeä. Taiteen tehtävä voisi olla juuri tuon simuloivan empatian harjoittaminen, välineiden antaminen, mutta sen riski on toisen suulla puhuminen. Elisa Aaltolan mukaan empatia tulisi sitoa tietoon. Sen pitäisi liittyä toisen tilanteeseen ja kytkeytyä kuitenkin omaan moraalikäsitykseen eikä toimia ennakko-oletusten pohjalta. Meidän tulisi reflektoida omaa empatiaa, empatian tulisi olla reflektiivistä.

Puhumme myös siitä, miten taiteella saattaa olla yhä tärkeämpi rooli teemojen esittelijänä ja käsittelijänä. Autonomian aika –esitys tarjosi paljon tietoa ja tinkimättömän omaehtoisen maailman. Tietomäärä ja etäännytetty ilmaisu loivat siinä tilan katsojan omalle ajattelulle, tilan kommunikaatiolle.

Kommunikaatioon liittyy usein esteitä tai kykenemättömyys ylittää nuo esteet. Esteet voivat olla sisäisiä, tiedostamattomia tai tiedostettuja, pelkoa siitä onko tarpeeksi ja riittävä vai ehkä liikaa, osaako. Katsojalla ja kokijalla saattaa olla pelko siitä ymmärtääkö hän teosta. Kateus toisten työtä tai menestystä kohtaan voi olla este kommunikaatiolle ja tietenkin erilaiset näkemys- ja kokemuserot. Esteenä saattaa olla myös ylpeys, huono omanarvontunto, olettamukset ja ennakkoluulot. Ilman kommunikaatiota ei tapahdu mitään. Kommunikaatio lävistää niin teatterin ja taiteen tekemisen kuin koko elämän. Hyvä kommunikaatio vaatii tiedostamista, henkilökohtaisten, yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden tunnistamista sekä avointa asennetta, kykyä kuulla ja kuunnella. Se vaatii tietoa ja empatiaa, mutta myös halua voittaa mahdolliset esteet, rohkeutta, rehellisyyttä ja halua kommunikoida.

Taiteellisen Ajattelun Akatemia osui. Kaikilla osallistujilla oli nälkä juuri tällaiseen foorumiin, jakamiseen ja keskusteluun. Ryhmän poikkitaiteellisuus oli etu ja toi keskusteluun useampia ulottuvuuksia, toisaalta minä ainakin välillä unohdin, että toiset olivatkin tanssitaiteilijoita tai sirkustaiteilijoita. Puhuimme taiteesta kokijoina ja tekijöinä, kukin omasta arvokkaasta lähtökohdastaan käsin.

Henkilökohtaisesti minulle Akatemia antoi konkreettisia dramaturgisia välineitä. Se motivoi ja inspiroi katsomaan esityksiä moniulotteisemmin ja kannusti miettimään yhä tarkemmin miksi, mitä, miten ja kenelle taidetta luon. Sain myös takaisin uskon teatterin ja taiteen tekemisen merkityksellisyydestä. Taidekin voi olla pelastusrengas.

Taiteellisen Ajattelun Akatemiassa keskustelimme esityksistä, jotka olivat toisten tekemiä. Foorumi oli hedelmällinen ja kiinnostava, koska teokset olivat irrallaan meistä, kaikkien keskellä. Puhuimme myös muun muotoisista foorumeista ja halu esimerkiksi jakaa omien esitysten valmistusprosessia oli suuri.  Akatemian jälkeen olen herkistynyt näkemään tarvetta kommunikaatiolle monissa yhteyksissä. Hengen pelastusta tarvitaan taiteellisen työn eri vaiheissa, niin ideoinnissa, valmistelussa kuin myös sitten, kun teos on jo esillä. Uskon, että myös teoksen ja prosessin päättyminen ja loppuminen olisi hyvä aika keskustelulle. Nukketeatteritaiteilijayhdistys Aura of Puppetsin sisäpiirin facebooksivulta luin hauskan termin, kutsun tulla ”Mustikoimaan”. Mustikka on AofP:n dramaturgiapiiri, jossa AofP:n jäsenet voivat jakaa eri vaiheissa olevia ideoitaan ja saada kollegoilta tukea ja keskusteluapua. Toiminta on ollut joskus säännöllistä, mutta tällä hetkellä ”Mustikoimaan” kutsutaan tarpeen mukaan.

Pelastusrenkaita tarvitaan myös taiteen tuotannossa. Puhuin nuoren tanssitaiteilijan kanssa, joka kipuili ensimmäisen ammattituotantonsa kanssa. Tajusin useamman produktiota vetäneenä, että mistä omatkin kipuiluni, yksinäisyys ja taistelu ovat tulleet ja kuinka olen käytännön kautta oppinut esityksen tuottamisen. Tajusin myös, etten ole edes tajunnut pyytää apua. Sovimme tapaamisen jo ennen joulua. Haluan auttaa ja jakaa omaa kokemustani, mutta nähdä myös, miten voin itse kehittää taitojani ja mahdollisesti oppia artikuloimaan taiteellisen tuotannon prosessin vieläkin paremmin.

En väitä tarpeen kommunikaatioon olevan uutinen, se on varmasti ollut olemassa aina, mutta tunnistan oman kehitykseni suhteessa siihen. Tunnistan esteet, pelot, eristäytymisen ja liittymisen välttelyn, yksinäisyyden, kateuden, epävarmuuden omasta työstä ja olemassaolosta, mutta toisaalta yhä kasvavan nälän, hädän, ilon ja oivalluksen kommunikaation vaikutuksista, avartumisesta ja kasvusta. Tunnistan pelastusrenkaiden ja mustikoiden olemassaolon. Ja mikä tärkeintä, Taiteellisen Ajattelun Akatemia toimi kuin oikea hengenpelastuskurssi. Se toi ajattelun rinnalle mukaan myös vastuuntunnon ja toimintavalmiuden.

Seuraavaan Taiteellisen Ajattelun Akatemiaan voi hakea keväällä 2018.

Katso video, jonka on kuvannut ja leikannut Jarkko Lehmus.

 Kuva: Jarkko Lehmus. Kuvassa vasemmalta: Talvikki Eerola, Hanna Pajala-Assefa, Elina Lajunen, Soili Huhtakallio, Tuire Tuomisto, Saana Lavaste, Jukka Tarvainen, Taru Miettinen ja Heidi Miikki.

Elina Lajunen

Kirjoittaja on ohjaaja, esiintyjä, nukketeatteritaiteilija, kirjoittaja ja hattutaiteilija. Kuva: Silja Ylitalo

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..