Meteli on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Temen jäsenlehti

Kuva Aino Unkila

Kuka, mitä, häh teatterinopettaja? Mitä se tekee?

Aino Unkila haastatteli artikkeliaan varten useita teatterinopettajia ja teatteri-ilmaisunohjaajia kysellen heiltä, mistä pitäisi kirjoittaa. Unkila hämmästyi, miten nopeat ja selkeät vastaukset hän kollegoiltaan sai.

Minua yllätti se, että esiin nousseet asiat olivat itselleni tuttuja, mutta sellaisia, että itseasiassa keskustelen niistä hyvin harvoin kenenkään kanssa.

Olen kirjoittanut Metelissä jo aiemmin kesäajan lomautuksista ja työttömyydestä sekä vaikeiden ryhmien ohjaamisesta. Ne olivat kollegoiden esiin nostamia teemoja. Nyt kerron  tekemistäni haastatteluista yleisesti, jotta voimme keskustella näistä asioista lisää.

Ehkä eniten haastatteluissa esiin nouseva teema oli teatterinopettajan arkeen kuuluva rajauksen epätarkkuus. Mitä ja minkä luontoista itse työ on? Mitä siihen kuuluu ja mitä ei? Mistä maksetaan palkkaa ja mistä ei?  Miten asiasta puhutaan, kenen kanssa ja milloin? Mitä tapahtuu, jos kieltäydyn?

Miten työtään voi rajata? Kuuluuko siihen ilmaista työtä?

Harrastajateatterikentällä teatterinopettamisen ytimeen kuuluu esitysten rakentaminen. Usein käsikirjoitusta, jossa olisi 16 tasakokoista roolia tietyllä sukupuolijakaumalla (tai edes vähän sinne päin), ei löydy valmiina. Usein ryhmä koostuu niin pienistä oppilaista, ettei valmiin tekstin harjoittelu ole oikein edes mahdollista. Silloin teatterinopettaja päätyy joko kirjoittamaan tekstin itse, tai ryhmän kanssa. Ryhmän kanssa kirjoittaminen saattaa olla ajallisesti vaativa tehtävä, sillä se vie tuntien ulkopuolelta lasketun dramaturgisen työn lisäksi aikaa itse opetustunneista.

Opetustunteja on lukukaudessa harrastajateatterilla hyvin vähän. Sitä voisi verrata yhden viikon ammattilaisteatterin työmäärään ja sekin on  yläkanttiin. Jotta esitys ehtii valmiiksi, ryhmä ei voi käyttää tekstin kirjoittamiseen kovinkaan paljon aikaa. Sen tekee siis opettaja omalla ajallaan.

Valmis teksti vaatii myös aina työtä. Se pitää sovittaa ryhmälle, se pitää usein lyhentää ja usein henkilöhahmoja joutuu lisäämään tai poistamaan. Tämän tekee opettaja opetustuntien ulkopuolisella ajalla. Usein tekstin työstämisen tai kirjoittamisen katsotaan kuuluvan palkkaan. Sen katsotaan olevan elimellinen osa opetustyötä harrastajapuolella.  Silloin kun opettajan tuntipalkka koettiin hyväksi (yli 30,-), haastateltavat eivät kokeneet tätä huonoksi asiaksi. Mutta kun palkka oli pieni (alle 25,-), tuntui työmäärä haastateltavista kiusallisen suurelta verrattuna palkkaan.

Valo ja ääni ja video

Tekstin lisäksi opettaja usein suunnittelee, rakentaa, kuvaa ja ajaa esitykseen kuuluvan äänen, valon ja videomateriaalin. Video tietysti sisältää työllisesti myös editoinnin ja tilasuunnittelun, eli sen miten video on näkyvillä esityksessä. Usein käy niin, että äänisuunnittelua ei hirveämmin ehdi tehdä, tai se koostuu valmiista musiikkikappaleista.

Valosuunnitelma tehdään nopeasti, opettajan taitojen mukaan. Taitavampi opettaja saattaa käyttää vapaan illan valojen rakentamiseen, tai sitten teatterissa on katossa perussetti, jota pelkästään suuntaamalla saadaan aikaiseksi riittävä valotilanne esitystä varten.

Haastatteluissa tuli esille, että erityisesti teatteritekniikan osalta kunnianhimo korreloi hyvinkin suoraan palkkion suuruuteen – hyvää teatteria voi saada aikaan tekniikattakin. Muutamassa työpaikassa haastateltavilla oli tilanne, jossa heidän ei tarvinnut itse vastata teatteritekniikasta. Tämä koettiin huojentavana ja innostavanakin asiana. Aikaa jäi enemmän itse opettamiseen ja teatteritaiteen kehittämiseen.

Opetustunnit ovat hajanaisia, työpaikkoja on helposti useita ja niiden työsopimukset hyvin erilaisia. Niiden työtilat ovat hyvin erilaisia. Toimintakulttuuri on hyvin erilainen. Kuva Aino Unkila

Lavastus ja puvustus

Useissa teatterikouluissa on puvusto ja rekvisiittavarasto, joka on hirveässä kaaoksessa. Opettajat syksyn ja kevään alussa lupaavat verivalalla pitävänsä osaltaan varastoja järjestyksessä, mutta viimeistään lukukauden lopussa tilanne on sama luova kaaos.

Lavastuksen, puvustuksen ja rekvisiitan hankkiminen ja huoltaminen kuuluvat usein epävirallisesti opettajan työtehtäviin. Joidenkin ryhmien kanssa oppilaat voivat itse etsiä esityksen vaatimaa vaatetusta ja rekvisiittaa, mutta usein se ei ole mahdollista. Jos esitys ehdottomasti tarvitsee vaikkapa tekokukkia, eikä niitä ole koulun tarpeistossa, jää niiden etsiminen kirpputoreilta opettajan vapaa-ajalle.

Julisteet ja tuotanto

Julisteen suunnittelun voi usein antaa ryhmälle, mutta ei aina. Tuottamista ei koskaan. Tekstin oikeudet, muut luvat ja ilmoitukset sekä markkinointi – tällä alueella koulu usein pystyy auttamaan opettajaa. Markkinointitekstit opettaja kuitenkin kirjoittaa pääsääntöisesti itse. Nämä tuottavat yllättävän paljon työtä iltaisin.

Mikään näistä esityksen kautta rakentuvista ja tavallaan siksi opettamiseen kuuluvista töistä ei itsessään ole liikaa tai väärin. Mutta kun ne kaikki tapahtuvat yhdessä, joutuu tuntipalkkansa eteen tekemään opetussuunnitelman ja opetuksen lisäksi huomattavan määrän muuta työtä. Jos käytetyn ajan laskee, voi huomata oman todellisen tuntipalkkansa olevan erityisen pieni.

Eräs haastateltavista huokasi syvään: ”En jaksa aina käydä sitä keskustelua, mikä kuuluu minun työhöni opettajana ja mikä ei.” Mutta se kannattaa käydä. Keskustelu on tärkeää, sillä kyse on siitä, miten kyseinen koulu määrittelee teatteripedagogian. Mitä teatterinopettaminen on?

Miten ja missä tätä keskustelua voisi käydä? Miten taiteen perusopetusta antavat teatterikoulut toivoisivat, että tätä keskustelua käytäisiin? Miten koko tilannetta voisi ratkaista niin, että ratkaisu itsessään kehittäisi koko toimintaa ja hyödyttäisi kaikkia toimijoita?

Opetussuunnitelma

Onko tämä itseasiassa kysymys, joka pitäisi kohdentaa siihen, miten harrastajateatterikoulutus itsessään on rakentunut? Onko kyse enemmänkin opetussuunnitelmasta? Voisiko opetussuunnitelma taiteen perusopetusta antavissa kouluissa rakentua sellaiseksi, että se vähentäisi opettajalta ilmaiseksi tehtävää työtä?

Voisiko esimerkiksi alkaa rakentaa teatteritaiteen perusopetuksen koulutusta enemmän matkimaan vaikkapa teatterikorkeakoulun rakennetta? Tällöin opetus jakaantuisi myös käsikirjoittamisen ja teatteritekniikan opintoihin. Tällöin tekstin tuottamisen ja tekniikan rakentaminen voitaisiin siirtää opettajilta sitä opiskeleville oppilaille. Entä puvustus, voisiko taiteenperusopetuksen piirissä teatteriopetukseen kuulua myös puvustuksen suunnittelu ja teko omana erillisenä opetuksenaan?

Teatteria voi opettaa ilman esitystä. Sitä voi opettaa metodi- ja harjoitekeskeisesti ja demojen kautta, yksilöohjauksen omaisesti, ilman esitystä ja sen sisältämää massiivista työmäärää. Onko se silloin yhtä hauskaa? Ehkä, en osaa sanoa. Onko se yhä teatteria? On. Mutta sen pedagogia on erilaista.

Sitoutuminen

Teatteriopettamisen kentällä on paljon yksittäisiä opetustunteja, hankkeita ja määräaikaisia työsopimuksia. Yksi useammin haastatteluissa esille noussut teema oli sitoutuminen. Miksi teatterinopettaja sitoutuu johonkin työpaikkaan ja miksi ei. Opetustunnit ovat hajanaisia, työpaikkoja on helposti useita ja niiden työsopimukset hyvin erilaisia. Niiden työtilat ovat hyvin erilaisia. Toimintakulttuuri on hyvin erilainen.

”Olen tehnyt siellä töitä jo vuosia, vakinaisen työntekijän paikka avautuu pian. Jos he valitsevat minut, voin vihdoinkin ottaa rennommin. Siis, ettei tarvitse koko ajan stressata,” kertoo yksi haastateltava ja jatkaa: ”Jos he eivät vakinaista minua, eivätkä arvosta mun työpanosta, niin sitten mä en kyllä enää myöskään stressaa, sitten se on ihan samantekevää.”

Jatkuva määräaikaisuus on kuluttavaa. Pitkällä juoksulla se vähentää sitoutumista työpaikkaan huomattavasti ja rasittaa työmoraalia.

Kokemus oman työn jatkumisesta, mahdollisuudesta kehittää itseään ja työtään ja nähdä oman elämän rakenteet pidemmälle kuin seuraavan puolen vuoden päähän, on tärkeää. Teatteriopetuksen kentällä on hyvin vähän vakituisia tai edes muutaman vuoden kestoisia työsopimuksia. Tämä koetaan laajemmin rasitteena ja pahimmillaan on johtanut omasta alasta luopumiseen.

Osana ongelmaa on myös työn kasaantuminen. Usein työtunteja yhdeltä työnantajalta saa vain muutaman tai jopa vain yhden. Lisäksi opetustyö ei toteudu, jollei ryhmään tule tarpeeksi oppilaita. Toimeentulonsa varmistaakseen alalla joutuu sopimaan usein enemmän työtä kuin mitä jaksaisi tehdä ja katsoa mitkä kursseista lopulta toteutuvat. Joskus kaikki toteutuu ja silloin työntekijän jaksaminen on vaarassa.

Tämä köydenveto köyhyyden ja väsymisen välillä vaikuttaa paljon työpaikkaan sitoutumiseen.

Yksinäisyys

Kenties surullisin toistuva teema oli teatteriopettamisen kentällä tietynlainen yksinäisyys. Opetus tehdään yksin. Työajat ovat paljon illtaisin ja viikonloppuisin. Opettajankokouksia on pääasiassa 1-2 kertaa vuodessa ja ne ovat lyhyitä. Työtä tehdään paljon, sillä sitä on pakko tehdä paljon, jotta tulee toimeen. Yksinäisyys johtaa väsymiseen ja useamman kohdalla vakavaan uupumiseen. Yksinäisyyden tuottama väsymys on pakottanut jopa vaihtamaan alaa.

Ongelmat eivät ole jaettuna niin suuria. Teatteriopettamiseen ei kuulu suorittavaa työtä. Se on kokonaisuudessaan uutta rakentavaa ja luovuutta vaativaa toimintaa, sitä ei voi toistaa täysin ryhmästä toiseen, sillä sen toteuttaminen vaatii kontaktissa oloa. Se on työlästä työtä. Yksinäisyyden kokeminen luovassa työssä on rampauttavaa ja hajoittaa itse työkaluja, millä sitä tehdään. Luovuutta ja luottamusta.

Teatteri on vasta hyvin lyhyen ajan ollut taiteenperusopetuksen piirissä. Sen opetuksen historia on lyhyt ja siksi teatteriopettamisen kentällä on paljon asioita, joita voisi kutsua keskeneräiseksi. Miten teatterinopettamisen kenttää voisi kehittää, jotta jatkuva määräaikaisuus, töiden kasaantuminen, sitoutuminen ja palkattoman työn tilanne ja erityisesti yksinäisyys voisi muuttua?

Ja mikä muutos voisi olla?

Kentällä on paljon hyviä, innostuneita ja ammattitaitoisia tekijöitä. Ihmisiä, jotka työkseen kohtaavat ihmisiä ja ovat koulutettuja tekemään ratkaisuja ryhmänä. Parempia ratkaisuja. Tästä ja kaikesta muusta lisää seuraavassa artikkelissani. Sillä välin: keskustelkaa! Hyvä keskustelu luo arvostusta tilanteen ja kokemuksen välille – ja arvostus vie asioita eteenpäin.

Aino Unkila

Kirjoittaja on kahden lapsen onnellinen äiti, TeM, teatterinopettaja, performanssitaitelija ja aloitteleva standup-koomikko, jota kiinnostaa rakenteet ja hyvät yritykset kaikessa mielessä.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..