Siirry sisältöön

Meteli on Temen verkkolehti

Kuvausryhmä meren rannalla.
Kuva Ralph (Ravi) Kayden, unsplash

Anne Puolanne: Ekologisuus kameran takana ja edessä, osa 2

Edellisessä artikkelissani esittelin Suomen ensimmäisen av-alalle suunnatun ympäristöoppaan Ekosetti – opas ekologisesti kestävämpään audiovisuaaliseen tuotantoon syntyä. Ekosetti on tärkeä, mutta vain yksi askel tiellä, jossa kotimainen av-ala on muuttumassa vastuullisemmaksi. Tällä kertaa tarkastelen av-alan ekologisuuden nykytilaa sekä pohdin teosten vaikutusmahdollisuuksia.

Ekologisuus on nykyisin arvo, joka tuo monille työntekoon merkityksellisyyttä

Vuonna 2012 julkaisimme ensimmäisen suomenkielisen av-alan tuotantotapojen ekologisuutta käsittelevän tutkimuksen Kohti vihreämpää tuotantoa – katsaus keinoihin edistää ympäristöystävällistä av-alan toimintaa eri maissa (Hartikainen & Puolanne, TAMK, 2012). Lopputyö keskittyi kansainvälisten esimerkkien tarkasteluun, koska kotimaista materiaalia ei ollut. Tutkimustuloksina totesimme, että alan ekologisuutta edistetään parhaiten, jos asiaan on vihkiytynyt jokin virallinen kattojärjestö, tarjolla on ekotyökaluja, kuten hiilijalanjälkilaskuri sekä tekijät ovat motivoituneita muutokseen. Totesimme myös, että ympäristövastuullisuutta voidaan edistää niin yksittäisten tuotantojen kuin tuotantoyhtiöiden toimesta, mutta laajamittainen muutos vaatii tiivistä yhteistyötä niin eri toimialojen kuin tuotannon kaikkien osa-alueiden välillä.

Jos vielä pari vuotta sitten olisin lukenut tutkimustuloksiamme ja vertaillut niitä silloiseen nykyhetkeen, olisin todennut alamme ekologisuuden junnaavan paikallaan. Nyt tilanne on onneksi toisin. Suomesta uupuu vielä taho, joka olisi julistautunut alan ekologisuutta virallisesti edistäväksi kattojärjestöksi, mutta tavoitteet toteutuvat: Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK on  Green Office -sertifioitu sekä tarjoaa tuotannoille Ekotuen; Audiovisual Producers Finland APFI ry on hankkimassa alalle hiilijalanjälkilaskuria sekä ympäristösertifikaatin; Ekokompassin piirissä oleva Suomen Elokuvasäätiö SES jakaa ekologisuuden lisäksi tietoa sosiaalisesta vastuullisuudesta ja Meteli-lehdessä ilmasto oli viime vuonna pääteema.

Ekologisuuden ei välttämättä tarvitse vallata koko teosta, vaan se tulisi rakentaa teoksen sisältöön sopivalla tavalla. Viihdeohjelman juontajalla on yllään vastuullisen brändin vaate, draamasarjan päähenkilön kodin katolta löytyy aurinkopaneelit ja horisontissa siintää tuulivoimalat, elokuvan dialogia käydään vaatteita parsiessa tai polkupyörää kunnostaessa…

Ympäristöaktiivisuus näkyy myös tuotantojen tasolla. Tekeillä on parikin ekologiseksi pyrkivää elokuvaa, kuten Fishcock Film Companyn Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Backmann & Hoderoffin Odotus. Muutamat tuotantoyhtiöt ovat kartoittaneet ympäristöasioidensa nykytilaa (Yellow Film & TV) ja linjanneet kaikkea toimintaansa ohjaavan ekostrategian (Blockbusters Gang). Myös tuotantojen yksittäisiin osa-alueisiin on keskitytty: lavastuksesta syntyvien hiilidioksidipäästöjen määrää on vähennetty uudenlaisten yhteistyömallien kautta, kuten Yellow Film & TV:n ja Kierrätyskeskuksen yhteistyö Putouksessa sekä Matalahiili-kierrätyspalvelu -hanke, jolla pyritään ratkaisemaan tuotantojen materiaalikiertoa. Myös yksittäisiä tempauksia on nähty, kuten Endemol Shine Finlandin roskienkeräyspäivä.

Näiden lisäksi ympäristöasiat ovat läsnä myös työyhteisöissä. Olen huomannut esimerkiksi kuvauksissa kasvisruoan määrän lisääntyvän ja kestopullojen yleistyvän. Ympäristöteemoista keskustelu arkistuu eikä niillä ole siten enää kovin suurta paasauksen stigmaa, vaikka toki näkökantani on hitusen puolueellinen teeman kyseenalaistajien harvemmin lähestyessä minua. Koen, että ekologisuus on nykyisin arvo, joka tuo monille työntekoon merkityksellisyyttä ja joka haluttaisiin nähdä myös käytännön tasolla. SES:n mukaan tuotantoyhtiöiltä löytyy ekomotivaatiota, mutta alan yleisen resurssipulan pelätään jarruttavan muutosta. Tuotannoissa tarvitaan aina tilaajien ja rahoittajien tuki, ja ympäristökestävyyden kohdalla uudenlaista työkulttuuria rakentaessa tuki on vielä entistäkin tärkeämpää.

Ilmastonmuutos on mielikuvituksen kriisi

Suomen ylikulutuspäivä sijoittuu huhtikuun alkuun eli nykyinen elämisen tapa vaatisi todellisuudessa yli kolme maapalloa. Vaikka ympäristökestävä yhteiskunta saavutetaan ensisijaisesti rakenteellisella muutoksella, myös yksilön teot merkitsevät ja vaikuttavat kysynnän kautta tarjontaan.

Keskivertosuomalaisen tulisi pienentää hiilijalanjälkeään neljäsosaan nykyisestä vuoteen 2030 mennessä, mutta liki 80 % suomalaisista pitää elämäntapaansa jo täysin tai jokseenkin ympäristön kannalta kestävänä.

Elämäntapojensa ympäristövaikutuksista suomalaiset ovat oppineet seuraamalla julkista keskustelua, mutta samalla ne on koettu myös syyllistäviksi ja vaikeaselkoisiksi. Suomalaiset haluaisivat tehdä enemmän ilmastotekoja, mutta arkisten valintojen kuten kuluttamisen, ruokavalion ja lentämisen sekä ilmastonmuutosta koskevien käsitysten välillä koetaan ristiriitoja. Toisin sanoen, jos nykyisten viestintäkeinojen avulla ei osata hahmottaa, millainen on kestävämpi arki, viestintä ei toimi ja olisi kenties syytä miettiä uudenlaisia lähestymistapoja.

Teoksessa Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee, kun ilmasto muuttaa kaiken toimittaja Hanna Nikkanen on kutsunut ilmastonmuutosta mielikuvituksen kriisiksi. Vallitsevan dystopiakeskeisen tarinankerronnan, jonka fani itsekin olen, ja kulutuksen ympärille keskittyvän yhteiskunnan ansiosta osaamme helposti kuvitella tulevaisuuden, jossa ei käy hyvin. Kestävämmän tulevaisuuden hahmottaminen on kuitenkin hankalampaa ja sen saavuttaminen voi tuntua liian monimutkaiselle. Tarvetta olisikin positiivisemmalle ja ratkaisukeskeisemmälle kerronnalle, sillä tutkitusti se kannustaa ekologisempaan toimintaan katastrofikeskeisiä tarinoita enemmän. On taatusti helpompi tavoitella asioita, jotka on konkretisoitu vaikkapa liikkuvaan kuvaan.

Valmistuin loppuvuodesta 2020 ympäristösuunnittelijaksi lopputyölläni Ekologisuus kameran edessä – audiovisuaaliset sisällöt ympäristökasvatuksen välineenä (Puolanne, HAMK, 2020). Tutkin muun muassa sitä, kuinka ekologisuutta voidaan esittää elokuvissa ja tv-ohjelmissa sekä pohdin miksi ekologisuuden pitäisi näkyä teoksissa ja mitä sillä voitaisiin saavuttaa. Green Stories sekä EMA Green Seal ja eritoten Planet Placement ohjeistavat tekijöitä siihen kuinka ympäristöarvoja voidaan tuoda luontevasti kameran eteen. Genrestä riippumatta ekologisuutta voidaan käsitellä suoraan joko teemassa tai tarinassa tai hienovaraisemmin henkilöiden kautta, teoissa, dialogissa tai visuaalisissa elementeissä, kuten vaikkapa vastuullisen tuotesijoittelun muodossa Green Product Placement.

Rajoittamisen sijaan ympäristökestävyys tulisi nähdä mahdollisuutena, joka voi rikastuttaa sisältöjä. Ekologisuuden ei välttämättä tarvitse vallata koko teosta, vaan se tulisi rakentaa teoksen sisältöön sopivalla tavalla. Viihdeohjelman juontajalla on yllään vastuullisen brändin vaate, draamasarjan päähenkilön kodin katolta löytyy aurinkopaneelit ja horisontissa siintää tuulivoimalat, elokuvan dialogia käydään vaatteita parsiessa tai polkupyörää kunnostaessa, tai tietokilpailussa arvuutellaan kysymyksiä kiertotalouteen liittyen. Teoksissa voidaan siis nostaa vastuullisia teemoja esiin ilman, että niitä läpipuidaan ”nyt puhutaan ympäristöstä” -jalustalla. Teoksilla voidaan visualisoida uudenlaista arkea normiksi ja osoittaa, että kestävämpi yhteiskunta ei ole niin monimutkainen, miltä se saattaa tuntua.

Käsittelin lopputyössäni erityisesti käsikirjoittaja Anna Brotkinin jo lähes kultiksi noussutta tv-sarjaa Aikuiset. ”Realistisen utopistisessa” sarjassa esitellään yhteiskuntaa, jossa ilmastoasiat eivät ole juonenkäänne tai kohu, vaan ne on normalisoitu kahvipöytäkeskusteluiksi. Ekologisuus on orgaaninen osa sarjan maailmaa kipuiluineen päivineen ja se, että hahmo kriiseilee riittämättömyyttään vegaanina on taatusti katsojalle samaistuttavampaa kuin se, että vahvat ympäristöarvot omaava päähenkilö on jälleen kerran tarinan outolintu, jolle voi naureskella.

Onnistuessaan teokset, genrestä ja kanavasta riippumatta, voivat olla vaikuttavuustuottamisen väline ja saada yhteiskunnassa aikaan laajempaakin muutosta. Vastuullisemmalle sisällölle on todistetusti kysyntää ja arvostusta: Tuffi Films -tuotantoyhtiölle myönnettiin Elokuvataiteen Valtionpalkinto vaikuttavuustyötä tehneen Yksittäistapaus-lyhytelokuvasarjan ansiosta, Dokumenttikilta ry myönsi Vuoden dokumenttielokuva -palkinnon DocPoint IMPACT:lle vaikuttavuustoiminnan vakiinnuttamisesta Suomeen ja Warner Bros. International Television Production Finlandin tuottama tv-sarja Verta, hikeä ja t-paitoja on Kultainen Venla 2020 -finalisti jopa neljässä eri kategoriassa. Kenties on vain ajan kysymys, milloin Suomeen saadaan EMA Awards -henkinen vastuullisuuden palkintokategoria.

Vastuullisuuden trendi

Sittemmin jo lopettanut Vihreä lanka käsitteli vuonna 2007 artikkelissaan ekologisuutta mediasisällöissä. Artikkelissa puitiin, kuinka teema on tehnyt vuosikymmenten aikana aaltoliikettä ja vaikka tuolloin television konkreettisen kerronnan keino koettiin hyväksi, muoti-ilmiöllä rahastus mietitytti. Pelkäänpä, että asia ei ole kovinkaan muuttunut 14 vuodessa: todennäköisesti kaikenlaiset teokset on mahdollista muuttaa sisällöiltään ekologisemmaksi, mutta se ei ole asianmukaista eikä tarpeellistakaan – muutosta ei tule tehdä pelkkien klikkien ja katsojalukujen toivossa.

Mikäli ympäristöteemaa ei sisällytetä teokseen hallitusti ja vastuullisesti, vaan hätäisesti teeman ollessa ”uusin trendi”, voidaan tuottaa huonoa sisältöä ja pahimmillaan vastuullisuus voi olla päälle liimatun kiusallista. Lopputulos varmasti ärsyttäisi katsojia ja hyvä aie kääntyisi itseään vastaan. Sama pätee myös kameran taakse: jos työkulttuuria ja työskentelytapoja ei muuteta hyvin suunnitellen, uudenlainen toiminta voi tuntua epämääräiseltä räiskinnältä, turhalta lisätyöltä ilman sen syvempää tarkoitusta tai pelkkänä tekstinä paperilla. Yksikään näistä ei taatusti motivoi tekijöitä muutokseen ja olisikin kriittisen tärkeää aina kertoa miksi näin tehdään sekä mihin tämä vaikuttaa ja pelkän sanelun sijaan osallistaa mukaan koko työyhteisö. On mahtavaa, että vastuullisuus on trendi, joka kiinnostaa, mutta katteeton vastuullisuus on vain sanahelinää, jolla tuhlataan kaikkien aikaa.

Kotimaisen av-alan ekoliikehdinnän määrä vaikuttaa suurelta, mutta koko alasta puhuttaessa käytännön tasolla ympäristövastuullinen toiminta on edelleen melko marginaalista. Kestopullot kuvauksissa ovat suunta oikeaan ja merkki työkulttuurin muutoksesta, mutta samalla isossa kuvassa ne ovat vain lillukanvarsia. Olen seurannut ekologisuuden kehittymistä alalla koko lyhyen urani ajan ja on suuresti lohduttavaa, että tällä vuosikymmenellä ekologisuus nähdään niin merkittävänä, että se voidaan ottaa, ja on osin jo otettukin, osaksi työkulttuuria.

Suomessa asiat etenevät hyvin, joskin hitaasti. Ekotoimintaa tapahtuu kaikilla tasoilla yksilöistä päättäjiin ja toivottavasti vielä nykyistä laajemmin. Toivon, että ekoteoista viestitään aktiivisesti ja rohkeasti. Viherpesua tulee välttää, mutta tietoa ei kannata myöskään pantata. Olemme samassa veneessä ja yhden esimerkki voi kannustaa toista toimintaan. Me voimme näyttää paitsi kameran takana ja myös sen edessä, millainen on ympäristökestävämpi yhteiskunta. Kestävämpi tulevaisuus vaatii muutoksentekijöitä ja luovina ihmisinä me voimme olla ratkaisemassa mielikuvituksen kriisiä.

Annen kuva

Anne Puolanne

Kirjoittaja on av-alalle suunnatun Ekosetti-ympäristöoppaan toinen kirjoittaja sekä aktiivinen kotimaisen av-alan ekologisuuden edistäjä. Hän on työskennellyt freelancerina ei-fiktiivisissä TV-tuotannoissa vuodesta 2010 alkaen mm. käsikirjoittajana, toimittajana ja tuotantopuolella. Puolanne on medianomi (2012) ja ympäristösuunnittelija (2020).

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..