Työelämä murtuu. Työsuhteet pirstoutuvat. Pätkiä saa tehdä yhden toisensa perään, jos ylipäänsä saa töitä. Kokoaikaista, jatkuvaa työtä ei ole enää tarjolla. Työehdot heikkenevät. Työtä pitää tehdä milloin ja missä vain. Automaation myötä koneet vievät viimeisetkin työpaikat. Niinkö? Otetaanpa uusiksi. Teksti: Satu Ojala Kuvitus: Ami Lindholm
Kun työelämäpuhe kerran on myyttejä täynnä, miten työtä koskevat virheelliset väittämät ovat saaneet niin paljon palstatilaa?
Suomalainen työelämä on monilta osin Euroopan parasta. Työn sisältö on innostavaa ja kiinnostavaa. Kiirettä työssämme kyllä on, mutta vastineeksi meillä on paljon vaikkapa itsenäisyyttä työn sisältöjen ja toteutuksen suhteen ja työn ajan ja paikan joustoja. Ammattia ja työpaikkaa vaihdetaan suurin piirtein yhtä usein kuin 1980-luvulla. Hyviä työpaikkoja syntyy koko ajan lisää. Etenkin toimihenkilöillä työ pysyy työpaikalla – ja pääosin vieläpä vanhoissa aikanormeissa, kello aamukahdeksan ja iltapäiväneljän välissä. Jotkut jatkavat työpäiväänsä iltaisin kotona, mutta näin ovat toimihenkilöt tehneet jo 1980-luvulla, etenkin opettajat.
Tiesitkö, että vain jälkimmäinen näkökulma on totta, kun tarkastellaan koko palkansaajaväestöä? Työsuhteiden kesto tai työhön kiinnittyminen ei itse asiassa ole lyhentynyt, edes nuoremmilla. Pätkätyöt eivät ole oikeastaan yleistyneet. Työttömyyskään ei ole sen yleisempää kuin 2000-luvun alkupuolella. Ja jos koneet olisivat korvanneet työt, se olisi jo tapahtunut – tästä kun on puhuttu jo teollistumisen alkuajoista lähtien. Polarisaatiota on kuitenkin tapahtunut: niin asiantuntijatehtävien kuin palvelutehtävienkin osuus on lisääntynyt toimihenkilötehtävien kustannuksella (ks. Maczulskij ym. 2016).
Kun työelämäpuhe kerran on myyttejä täynnä, miten työtä koskevat virheelliset väittämät ovat saaneet niin paljon palstatilaa? Onko uhkapuhe roihahtanut some-aikakauden ryöpytyksessä? Tekeekö media mieluummin otsikoita kurjista yksilökokemuksista kuin yleistettävissä olevista työmarkkinatilastoista? Onko myös tutkimus osasyyllinen paisuteltuaan etenkin 1990-luvun laman jälkeisiä ripeitä käänteitä työelämässä? Entä työnantaja- ja ammattiliitot, tulkitsevatko ne muutosta omien näkökohtiensa ajamiseen? Oletan, että kaikkiin väittämiin voi myöntyä osittain.
Väitteet työelämän murroksista ovat epämääräisiä.
Ennen ei ollut paremmin
Kun puhutaan työelämän muutoksesta tai peräti murroksesta, unohdetaan, että työelämä on aina liikkeessä. Mainitsen kolme seikkaa. Ensinnäkin, ennen ei ollut kaikki paremmin. Tässä ”ennen” tarkoittaa 1980-luvun oletettua työelämän kulta-aikaa. Tuolloin työttömyyttä oli vähän, mutta hyvä työmarkkinatilanne nojasi osin kuplaan, joka kehkeytyi 1990-luvun alkuun tultaessa.
Keskeinen paremmin oleva seikka on se, että nykytyöelämän opettamat taidot ovat huomattavan usein moniosaajan taitoja eivätkä kapean spesifejä. Tämä on seurasta huomattavasti yleistyneestä (korkea)koulutuksesta, mitä puolestaan on seurannut se, että 2000-luvun palkansaajat arvioivat aiempaa useammin löytävänsä osaamistaan vastaavaa työtä avoimilta työmarkkinoilta. Kohentunut koulutustaso on ehkä dramaattisiin murros Suomen työikäisen väestön tilanteessa viimeisen 30 vuoden aikana.
Yleisesti ajatellaan heikkenemisen kohdistuvan työsuhdetyyppeihin. Itsensä työllistäminen onkin yleistynyt maltillisesti 2000-luvun kuluessa, mutta siitä suurin osa on vapaaehtoista, ei vastentahtoista yrittäjätyötä. Vastentahtoisuutta suurempi ongelma on yksinyrittäjien pienituloisuus: palkansaajia huomattavasti suurempi osa Tilastokeskuksen Itsensätyöllistäjät 2013 -tutkimuksen (Anna Pärnänen ja Hanna Sutela, 2014) osallistujista asettui heikoimpiin tuloluokkiin. Ongelmana on myös työn ja sosiaaliturvan sovittaminen yhteen.
Määräaikaisissa työsuhteissa teetettävän työn osuus on kuitenkin jäänyt pysyvästi korkeaksi – etenkin julkisella sektorilla.
Yhteiskuntatieteissä asetetaan paljon toiveita perustulolle, mutta realismia on huomata, että perustulo voidaan järjestää hyvin monilla eri tavoilla. Suomessa nyt kokeiltavan 560 euron perustulon ongelmaksi voi jo lähtökohtaisesti ennakoida sitä, että ns. työllistymiskynnys siirtyy eri paikkaan sen mukaan, miten asumistuki sovitetaan yhteen perustulojärjestelmän kanssa (Honkanen & Kangas 2016). Toivotaan kuitenkin, että kokeilu vapauttaisi työttömiä byrokratian portaista etsimään ja tekemään mielekästä työtä eri tehtävissä. Jos kokeilu tältä osin onnistuu, se voisi luoda uraa uudenlaiselle yhteiskuntapolitiikalle, joka tosi asiassa luo yksilölle lisää optioita eikä vähennä intoa etsiä uusia uria. Toivottavasti uusi politiikka tunnistaa myös muita kansalaisena elämisen tapoja kuin palkkatyön: myös esimerkiksi vapaaehtoistyön, harrastusten ohjaamisen tai omaisen hoivan soisi tulevan asiallisesti tunnistetuksi sosiaaliturvassa ja yhtenä tapana elää ja olla aktiivinen kansalainen (Ojala 2016).
Muista ”epätyypillisistä töistä” osa-aikatyö yleistyi 2010-luvun taitteeseen tultaessa, mutta on sittemmin vakiintunut. Määräaikainen työ ei ole yleistynyt enää 2000-luvulla, vaan jopa tasoittunut. Sitä koskeva murros ajoittui 1990-luvun laman jälkeiseen aikaan. Tällöinkin yleistyminen liittyi osin siihen, että julkiselle sektorille työllistettiin ihmisiä työvoimapoliittisin keinoin työttömyyden vähentämiseksi. Määräaikaisissa työsuhteissa teetettävän työn osuus on kuitenkin jäänyt pysyvästi korkeaksi – etenkin julkisella sektorilla. Osa- ja/tai määräaikaisessa työsuhteessa on noin neljännes työllisistä. Vuokratyön osuus työllisillä on paljosta puheesta huolimatta noin prosentti. Kokoaikaisen, toistaiseksi voimassa olevan työn osuus on sen sijaan säilynyt ennallaan ja se kattaa kaksi kolmesta työllisestä. Työnantajayrittäjiä on kaikista työllisistä neljä prosenttia; yksinyrittäjiksi, ammatinharjoittajiksi, freelancereiksi tai apurahansaajiksi luokittuvien osuus on lisääntynyt seitsemään prosenttiin, kun taas maa- ja metsätalousyrittäjien osuus on enää kaksi prosenttia työllisistä. (SVT 2014.)
Työsuhdetyyppien lisäksi voitaisiin arvioida työn laadullista muutosta. Siinä näkyy paljon myönteistä kehitystä kuten työn autonomiassa ja jousto-optioissa, minkä voi todeta selailemalla Tilastokeskuksen kattavaa Työolojen muutokset 1977–2013 -tutkimusta (Hanna Sutela ja Anna-Maija Lehto, 2014). Autonomia, työn imu ja motivaatio ovat erityisen korkealla tasolla itsensätyöllistäjillä. Kielteistä kehitystä on kiireen, stressin ja unihäiriöiden lisääntymisessä.
Mikä toimiala olisi juuri nyt 2010-luvun puolivälissä murtumassa?
Väitteet työelämän murroksista ovat epämääräisiä
Toiseksi, murrospuhe on yleensä kohdistumatonta. Keskiarvojen takana tapahtuu paljon toimialakohtaisia, eriaikaisia murroksia – jotka ovat ehkä pääosin jo takana? Jo 1990-luvulla pankkitoimiala kävi läpi valtavan murroksen, jossa työ digitalisoitiin. Autotehtaat ja monet muut valmistavan teollisuuden alat automatisoitiin jo aikaa sitten, vähitellen. Globalisaation massiivisin vaihe on jo vienyt Suomesta esimerkiksi tekstiiliteollisuuden lähes kokonaan. Paperiala ei ole entisensä vaan siinä on toimitettu maapallonlaajuinen tuotannon uudelleenjako. 2000-luvulla media- ja luovien alojen murros on ollut niin työntekijälle kuin asiakkaalle kouriintuntuva murros, kun esimerkiksi sanomalehtipaperilta on siirrytty verkkoon ja koko tuloksentekologiikka näillä toimialoilla muuttui. Myös it-sektori on käynyt läpi perinpohjaisen myllerryksen, joskin Nokian jälkeen korvaavaa asiantuntijatyötä on syntynyt ehkä enemmän kuin on rohjettu toivoa.
Mikä toimiala olisi juuri nyt 2010-luvun puolivälissä murtumassa? Olisiko se verrattavissa edellä kuvattuihin murroksiin?
Vaikea sanoa. Työvoimatutkimuksessa (SVT 2014) teollisuuden toimialalla työllistyvien määrä on trendinomaisesti vähentynyt 2010-luvulla. Sama koskee kuljetuksen ja varastoinnin alojen työllisiä. Toisaalta työllisten määrät kasvavat ”ammatillisen, tieteellisen ja teknisen toiminnan” aloilla sekä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Nämä ovat hitaita murroksia, jotka osin linkittyvät väestön demografisiin tekijöihin ja osin suhdanteisiin ja maailmanmarkkinoihin.
Aiempi vastaava murros on ollut maataloudesta leipänsä saavien määrän väheneminen vuosikymmenestä toiseen, osin koneistumisen ja muun tuottavuuskehityksen myötä. Nyt paljon puhuttujen AirBnB- ja Uber-nettialustojen kautta operoivien uusien toimijoiden osuus on toistaiseksi työmarkkinanäkökulmasta marginaalinen. Eriasteisten toimialamuutosten lisäksi kaikilla työpaikoilla voi ajatella tapahtuvan jatkuvaa, vähittäistä sisällöllisempää muutosta, esimerkiksi työvälineiden ja työtapojen kehittymistä.
Neljännes aina kerrallaan vaikeassa asemassa
Kolmanneksi, vaikka vakautta työelämässä ja erityisesti palkansaajilla on paljon enemmän kuin huomataan ajatella, samaan aikaan merkittävä osa työikäisestä työvoimasta on ollut varsinkin 1990-luvun laman jälkeen jollakin tapaa hyvin epävakaassa asemassa työmarkkinoilla. Näin on esimerkiksi niukkojen tulojen vuoksi, koska tulee irtisanotuksi alalla, jolla jalansijaa töihin ei löydy tai ei ole koulutusta jonka työmarkkinat vetäisivät (työttömyys), koska työtunteja on liian vähän (alityöllisyys), tai koska omat arviot työllistymisestä ovat heikot minkä vuoksi työtä ei etsitä (piilotyöttömyys). Tähän valtavaan työvoimareserviin kuuluu eri tavoin laskemalla neljännes, jopa kolmannes työikäisestä työvoimasta. Tämän reservin koko on valitettavasti pysynyt suurena sitten 1990-luvun laman, mutta että se juuri nyt suurenisi, siitä ei ole näyttöä.
Muutos on kuitenkin vakio, se on alituista. Ei myöskään ole sellaista utooppista haikailuissa esiintyvää hetkeä, jolloin kaikki olisi ollut työmarkkinoilla kohdallaan. Vielä kauemmas katsomalla näkee, että sata vuotta sitten työntekijän turva nojasi vielä osittain työnantajan hyväntekeväisyyteen ja kattavuudeltaan vaatimattomiin, ensimmäisiin kassoihin. Työtapaturmia oli paljon. Päivävuoroja saatettiin jakaa aamuisin tehtaiden porteilla. Vertailukohtaa kannattaa hakea myös rajojen takaa. Suomessa asiat ovat keskimäärin hyvin. Kyseenalaista on työehtojen heikentämiseen pyrkivä toiminta, joka ei muista sitä, että keskeinen pohjoismainen menestys- ja kilpailuvaltti on terve ja koulutettu työvoima, joka tekee korkealaatuista, osaamista vaativaa työtä.
Juuri työttömäksi jäänyttä nämä tutkimus- ja tilastohavainnot eivät kurjalla hetkellä kannattele, mutta tulevaisuususkoa toivon niiden valavan.
Työntekijän näkökulmasta, epävarmuutta ja uhkia eri kanteilta tutkiessa huomaa, että subjektiiviset uhkan kokemukset vaihtelevat suhdanteittain ja voimakkaasti, mutta vähemmän kuin objektiivisemmat tekijät kuten realisoitunut työttömyys. Voimme pitää myönteisenä myös sitä, että suomalaisten työmarkkinoiden integroiva kapasiteetti on mainettaan parempi. Työtön löytää töitä paremmin kuin arvaakaan. Näin on tilastojen näkökulmasta, ja myönteinen tulos liittyy uusia työuria luovaan, vuosikymmeniä Suomessa rakennettuun aktiiviseen koulutus- ja työvoimapolitiikkaan (mikä on eri asia kuin yksilöä moralisoiva aktivointi sanktiointeineen). Juuri työttömäksi jäänyttä nämä tutkimus- ja tilastohavainnot eivät kurjalla hetkellä kannattele, mutta tulevaisuususkoa toivon niiden valavan. Enää tulossa olevaa työmarkkinamurrosta tuskin tarvitsee pelätä, tai sitä, ettei muutoksen kohdatessa löytäisi uusia työurapolkuja ennemmin tai myöhemmin.
Nollatuntisopimukset ja itsensätyöllistäminen osittain kielteisiä ilmiöitä
Vastoin yleistä myönteistä kehitystä kaksi kyseenalaista työmarkkinailmiötä ovat nollatuntisopimukset sekä vastentahtoinen itsensä työllistäminen.
Nollatuntisopimuksilla työtä teki 83 000 palkansaajaa vuonna 2014. He olivat tyypillisesti nuoria, opintojaan palvelualojen työsuhteilla rahoittavia opiskelijoita. Yli puolet kuitenkin piti ansiotyötä pääasiallisena toimintanaan. Kahden kolmasosan työtunnit olivat osa-aikaisia, ja kolmasosa kaikista toivoi saavansa lisää työtä.
Nollatuntisopimuksella työskentelevät sijoittuvat oheisen artikkelin eri palkansaajakategorioihin, sillä heidän työnsä voi käytännössä olla määräaikaista tai jatkuvaa sekä osa- tai kokoaikaista. (SVT 2014; Pärnänen 2015.)
Itsensätyöllistäjät 2013 -tutkimuksessa puolestaan ilmeni, että neljännes kulttuuri- ja käsityöalojen yksinyrittävistä oli asemassaan vastentahtoisesti, ja joka kymmenennen edeltävä työnantaja oli ilmoittanut ostavansa heidän työpanoksensa jatkossa yrittäjätyönä. Palkkatyön puute oli yli puolella kulttuuri- ja käsityöalojen yrittäjällä osatekijänä itsensä työllistämiseen johtaneessa prosessissa. (Pärnänen & Sutela 2014, s. 31–39).
Koska itsensä työllistämisen trendi on hiljalleen kohoava, voi olettaa, että myös vastentahtoisesti tässä asemassa olevien määrä lisääntyy. Vastentahtoisuuden kehityksestä ei kuitenkaan vielä ole tietoa, sillä Tilastokeskus tarkasteli nollatuntisopimusten ja itsensä työllistämisen yleisyyttä Työvoimatutkimuksen osana ensi kertaa vuosina 2013 ja 2014.
