Meteli on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Temen jäsenlehti

Kuva Stoica Ionela, Unsplash

Mitä osaaminen ja tietäminen ovat?

Pipsa Keski-Hakuni on pitkän linjan tarpeiston ammattilainen. Hän työskentelee Suomen kansallisoopperan ja -baletin tarpeistosuunnittelijana. Hän opiskelee työn ohessa jo kolmatta tutkintoaan, käynnissä ovat tohtoriopinnot. ”Meidän on opittava ajattelemaan luovemmin mitä osaaminen ja tietäminen oikeastaan ovat. Me käsityöläiset käsitämme asioita käsillämme”, sanoo Pipsa Keski-Hakuni.

Aloitin Aaltoyliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksella tohtoriopinnot syksyllä 2017. Tutkimukseni liittyy läheisesti omaan työhöni ja tarkoitukseni on opiskella sekä työni ohessa että käyttää ainakin lakisääteiset opintovapaat. Valmistumiselle en ole asettanut tarkkaa vuosilukua, sillä muuttujia on paljon.

Miksi lähdin raskaaseen väitöskirjaprojektiin sen sijaan, että olisin nautiskellut työstäni, työpaikastani ja asemastani, jotka kaikki tyydyttävät minua suuresti?

Takana on lähes kolmenkymmenen vuoden työura tarpeistonvalmistajana ja -suunnittelijana sekä alan koulutukseen liittyvissä tehtävissä.  Ikääkin on jo reilusti yli viisikymmentä. Työni suorittamisesta Suomen kansallisooppera ja -baletin tarpeistosuunnittelijana olen saanut pääsääntöisesti hyvää palautetta. En tunnista itsessäni perfektionistin tai yltiöpäisen kunnianhimon piirteitä, joten vielä parempi lopputulos työssäni ei ole opiskelun henkilökohtainen motiivini. En myöskään haaveile uudesta työstä.

Opiskelussa asetan itseni jatkuvasti alttiiksi arvioinnille. Minun tulee osallistua haastaville kursseille, joissa joudun pinnistelemään monimutkaisten asiasisältöjen kanssa usein vieraalla kielellä, osallistun seminaareihin ja konferensseihin, joissa joudun esittelemään ja puolustamaan tutkimustani jännityksestä huolimatta.  Olen paniikkihäiriöihin taipuvainen introvertti, joka mieluiten hoitaisi omaa puutarhaansa. Sohva on myös mukava paikka. Joku kuitenkin vetää minua kohti tuntematonta. Opiskelun ja työnteon yhdistäminen ei sinänsä ole minulle uutta, pikemminkin se on ollut jatkuva toimintatapani. Takana on jo kaksi tutkintoa työn ohessa.

Olen huomannut tieteen ja taiteen tekemisessä samankaltaista intohimoa ja periksi antamattomuutta, mutta myös pelkoa erehtymisestä, epäonnistumisesta ja kritiikistä.

Aloitin kasvatustieteiden opiskelun noin nelikymppisenä työn ohessa Helsingin yliopistossa. Vakaana pyrkimyksenäni oli kouluttautua ja siirtyä lopultakin teatterin tekemisestä ”aikuisten töihin”. Muutaman vuoden kuluttua valmistuin semiotiikan maisteriohjelmasta – pääaineena teatteritiede. Korkeakoulututkintoon tähtäävien opintojen välissä olen suorittanut mm. näyttötutkintomestarin tutkinnon ja työnantajan järjestämän tekniikanalan erikoisammattitutkinnon, kaikki luonnollisesti työn ohessa. Pyristelystä huolimatta en ole päässyt irti esittävistä taiteista. Sen sijaan tieteen ja taiteen yhdistämisestä on avautunut alati laajeneva avaruus, joka houkuttelee yhä uusille tuntemattomille galakseille. Yritän vältellä mustien aukkojen imua.

Opetus ja kulttuuriministeriön asettaman työryhmän mukaan Suomi tarvitsee jatkuvan oppimisen uudistuksen. Se ehdottaa, että luodaan ennakoivan rakennemuutoksen malli, joka tukee alueellisten työmarkkinoiden toimivuutta ja vähentää rakennemuutoksesta aiheutuvia ei-toivottuja seurauksia. Tämä tapahtuisi työryhmän mukaan parantamalla henkilökohtaista ohjausta, työelämässä hankitun osaamisen näkyväksi tekemisellä, jatkuvan oppimisen kulttuurin vahvistamisella ja rahoituksen uudistamisella (http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161576). Nämä ovat kaikki kannatettavia toimenpide-ehdotuksia. Raportissa viitataan muuttuvaan työelämään ja teknologian kehitykseen, kuten kaikissa raporteissa nykyään. Painopiste lienee vähän nuoremmissa työikäisissä kuin itse olen.

Olen aina kytkenyt opinnot sisällöllisesti palvelemaan omaa työtäni ja kulloistakin työyhteisöä.  Näin ollen työnantajat ovat suhtautuneet aina kannustavasti opiskeluuni.

Olen saanut opiskella osittain jopa työajalla, kun olen ensin esitellyt kurssien sisältöjä ja niiden tuottamaa työhön sovellettavaa lisäarvoa. Tähän asti en ole jättänyt mitään aloittamaani koulutusta kesken. Kandintyössäni mallitin hiljaista tietoa Helsingin kaupunginteatterin tarpeistossa ja gradussani tutkin tarpeiston roolia oopperassa Julius Caesar. Väitöskirjassani tutkin miten eläimiä ja eläimyyttä näyttämöllistetään esittävässä taiteessa. Näkökulma on posthumanistinen.

Kandidaatin tutkintoon liittyvät pakolliset opinnot olin suorittanut pääosin avoimessa yliopistossa iltaisin, työpäivien jälkeen. Maisterinopintojen aikana olin muutaman kuukauden vuorotteluvapaalla ja gradun kirjoittamista varten kaksi kuukautta opintovapaalla. Vuorotteluvapaan ehtoja on sittemmin heikennetty, mutta edelleen vuorottelukorvaus on liittoon kuuluvilla 70 % ansiosidonnaisesta päivärahasta.

Palkansaajan aikuiskoulutustuki muodostuu perusosasta ja palkan perusteella määräytyvästä ansio-osasta. Perusosa vuonna 2019 on 592,11 euroa kuukaudessa eli 27,54 euroa päivässä. Ansio-osa on 45 prosenttia päiväpalkan ja perusosan erotuksesta. Aikuiskoulutustuen enimmäiskestoaika on 15 kuukautta. Työntekijällä, jonka päätoiminen palvelussuhde samaan työnantajaan yhdessä tai useammassa jaksossa on kestänyt yhteensä vähintään vuoden, on tietyin rajoituksin oikeus saada opintovapaata saman työnantajan palveluksessa viiden vuoden aikana yhteensä enintään kaksi vuotta. Aikuiskoulutustuen aikana saa lisäksi hankkia 250 euroa/kk.

Pidän näitä etuisuuksia kohtuullisina. Ne riittävät niukkaan toimeentuloon, mutta kannustavat suoriutumaan opinnoista ja palaamaan takaisin työelämään leveämmän leivän äärelle. Omasta aikuiskoulutustuestani käytin viime keväänä viisi kuukautta. Sen aikana sain opintoja edistettyä kokopäivätoimisesti. Nautin joka hetkestä! Tohtoriopintoja varten on mahdollista hakea apurahoja. Jotkut niitä ovat kuulemani mukaan saaneetkin. Muutama omakin kuponki on ollut vetämässä, mutta ei ole vielä tärpännyt.

Mitä vaativammalle tasolle opiskelut ovat edenneet, sitä haastavammaksi opiskelu sekä työn ja opiskelun yhteensovittaminen on käynyt.

Kanditaatin- ja maisterinopinnoissa harjoitellaan tutkimuksen tekemisen käytäntöjä. Materiaalin keräämien, lähdeaineistoihin tutustuminen ja kirjoittaminen opettivat kokonaisuuden hallintaa, josta on ollut paljon hyötyä työssäni. Tohtorinopinnoissa keskiössä on ajattelu ja uuden luominen. Aiempien opintojen aikana haasteena on ollut ajan riittäminen, nyt tuntuu haasteena olevan aivokapasiteetin riittäminen. Aikatauluja rukkaamalla ja nipistämällä tunteja vähän sieltä ja täältä (useimmiten perheeltä) ja tekemällä jotkut asiat vähän matalammalla intensiteetillä (vähän sinnepäin) onnistui työn, perheen ja opiskelun yhteensovittaminen vielä maisteriopinnoissa. Aivojen vastaanottokykyä ja muistikapasiteettia on paljon vaikeampi laajentaa. Siinä missä gradun työstettävä materiaali vielä mahtui muhimaan aivojen yhdessä sopukassa häiritsemättä suhteettomasti muuta elämää, tuntuu väitöskirjan alustava sisällysluettelokin vievän liikaa tilaa. Osa ongelmasta voi johtua iästä (vaikea tunnustaa), osa työelämän kiihtyvästä hektisyydestä ja nykyisen työni vaativuudesta.

Käsittämisestä käsitteellistämiseen

Teknologinen kehitys ja sen mukanaan tuomat koulutus- ja oppimistarpeet ovat todellisia. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että teknologia on kuitenkin vain työkalu tai joukko työkaluja, renki – ei isäntä. Meidän on opittava ajattelemaan luovemmin mitä osaaminen ja tietäminen oikeastaan ovat. Käsittämisen etymologia on käsillä tietämisessä. Meille käsityöläisille tämä on tuttua, käsitämme asioita käsillämme. Päästäksemme käsiksi siihen mitä tiedämme, mihin tietämisemme perustuu ja miten tämä sijoittuu laajempaan kokonaisuuteen, joudumme tarkastelemaan ilmiötä käsitteellistämällä se. Ilmiön käsitteellistäminen tarkoittaa sen rajaamista ja määrittelyä, ilmiön sanoiksi puettua tiivistä kuvausta. Tämä onnistuu havainnoimalla ja kuvaamalla työhön liittyviä käytäntöjä. Jokaiselle tekee hyvää asettua joskus havainnoijan asemaan ja tarkastella ikään kuin ulkopuolisen silmin joko omaa tai kollegan työtä.

Väitöskirjatyössäni olen tavannut suuria ajattelijoita, viisaita luennoijia, näkemyksellisiä taiteilijoita ja oman väitöskirjansa kanssa painiskelevia tohtoriopiskelijoita. Heiltä kaikilta olen saanut loputtomasti ravintoa ajatuksilleni. Olen huomannut tieteen ja taiteen tekemisessä samankaltaista intohimoa ja periksi antamattomuutta, mutta myös pelkoa erehtymisestä, epäonnistumisesta ja kritiikistä.

Omassa väitöskirjatyössäni olen (uhka)rohkeasti lähtenyt kyseenalaistamaan omia käytäntöjäni ja koko esittävän taiteen eläindiskurssia. Tutkimalla käytäntöjä saadaan niiden takana olevat ajatusmallit näkyväksi. Alistumalla kritiikille paljastuvat mahdolliset virheelliset ajatusmallit.  Uskon, että myöntämällä rohkeasti virheet, pystymme luomaan sekä toislajisten eläinten että ihmisten kannalta parempia ja oikeudenmukaisempia käytäntöjä. Ekokriisin aikakautemme, jossa tunnustettuja tosiasioita ovat sekä ilmastonmuutos että käynnissä oleva kuudes sukupuutto, vaatii meiltä kaikilta toimenpiteitä. Toivottavasti onnistumme valjastamaan teknologian avuksemme pelastamaan sen mitä pelastettavissa on. Teknologia ei kuitenkaan ajattele puolestamme, se tekee ainakin toistaiseksi sitä mitä me käskemme. Voi olla, että tulevaisuudessa tämäkin on toisin. Käskyjen takana pitäisi olla viisaita ajatuksia, tutkittua tietoa ja johdonmukaisia päätöksiä. Siksi opiskelen – että voisin sanoa – minä yritin.

Pipsa Keski-Hakuni

Kirjoittaja on tarpeistosuunnittelija ja väitöskirjatutkija.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..