Adventin ja jouluisen hyvän tahdon kunniaksi Madame Partri varoittaa meitä tummanpuhuvalla kirjoituksellaan: ”Tarkistuttakaa sopimukset ennen kuin allekirjoitatte. Älkää luovuttako oikeuksia luovaan työhönne tai teokseen ilmaiseksi.”
Istun korkeakauluksisessa mekossani muhkeassa nojatuolissani ja siemailen konjakkia. Kellertävä valaistus on niin heikko, että erotan juuri ja juuri huoneen rajat. Ikkunoihin liimautuu hentoja lumihiutaleita ja pakkanen huurruttaa lasit. Leijaileeko keittiöstä albariñoviinin hedelmäinen tuoksu? Viiriäisen munia, ehkä? Tuossa oli sohvaryhmä, jonka tummat puuosat kiilsivät kristallikruunun valossa. Siemaus.
Uskoin aina, että voisin vaurastua tekemällä taidetta.
Se oli pääomani, jota ystäväni arvosti enemmän kuin kukaan, ja jossa hän näki mahdollisuuden, olinhan lahjakkaista lahjakkain. Hän halusi auttaa. Myydä työtäni ja ideaa, jota olin kehitellyt yli kymmenen vuotta. Sen ympärille saatoin rakentaa urani ja vaurauteni. Hän tekisi mahdolliseksi sen, mistä haaveilin. Teimme sopimuksen. Hutaisin nimeni paperiin kuin se olisi ollut minulle vain yksi sopimus monien joukossa.
Kiedon lämpimän shaalin hartioilleni. Kristallikruunua ei ole enää, sen paikalla sojottaa sähköjohto. Fasaanikanaa? Ehkä keittiössä pilkotaan punasipulia tai tomaattia? Fasaanin kanssa sopisi rioja-punaviini. Nostan konjakkilasin ja siemaisen. Pidän juomaa suussani ja annan sen polttaa.
Konjakki pisaroi lasin reunoilla. Uusi siemaus.
Kokki pilkkoo, hakkaa, paukuttaa. Hän poistaa taitavasti veitsellä vasikanposkista hermot. Kasarissa oliiviöljy tirisee ja kokki ruskistaa lihapalat jättäen ne sopivan punertaviksi. Katson huonetta. Töitä, aina vain töitä. Illat ja viikonloput. Sopimus velvoitti. Palkkiosta sovimme, että saan korvauksen kun kulut on katettu. Kuulin, että työni myivät. Alkuperäisestä tuotteesta valmistettiin muutakin kuin mitä olimme sopineet. Markkinointitarkoituksessa. Tuotantoa ei enää voinut pysäyttää, sillä kulut olivat korkeat ja tuottoa oli tultava. Venyin ja tein vielä enemmän, korvauksetta tietenkin, sillä tulisinhan saamaan rojaltini jossain vaiheessa. Kuluja tulikin paljon. Enemmän kuin kukaan olisi arvannut. Sopimus alkoi vaikuttaa huonolta, sillä vaikka työskentelin kuin hullu, ei se hyödyttänyt minua millään tapaa. Ystäväni valitti, kuinka rahaa kului ja vaikeroi joka kerta, kun kyselin asiasta.
Kaksi pitkää siemausta. Paras peltopyy tulee Luoteis-Espanjan Atlantin puoleiselta rannikolta, ystävälläni oli tapana kertoa. Haulikolla siipeen, pum! Keittiössä ruuanlaiton äänet ovat vaienneet, on vain tuoksu, joka viipyilee. Valkosipuli, joka yhdistyy sherryyn, timjamiin ja rosmariiniin. Kokki voisi käyttää enemmän voimaa pilkkoessaan keräkaalia. Teen kädelläni veitsen liikkeen, joka halkaisisi keräkaalin yhdellä kertaa. Konjakkia läikähtää mekolleni ja juon lasista loput. Kaadan uuden. Pitkä suullinen, toinen ja kolmas heti perään. Turruta minut, oi jumalten juoma, vaikket viiniä olekaan! Nostan konjakkilasin korkealle kuin yleisölle palkintovaasia esittelisin, ja hymyilen itselleni, tälle huoneelle, kaikelle mitä minulla oli ja mitä ei enää ole. Poissa ovat persialaiset käsinsolmitut matot, maalaukset, suuri vitriini ja vuosien varrella kerätyt esineet. Kaikki on viety ilman lupaani.
Tässä talossa olen vain minä, kulunut nojatuolini ja sivupöytä, jonka hopeisella tarjottimella on konjakkipullo. Kaikki on varastettu tavalla, jota on vaikea ymmärtää.
Nostan konjakkilasin tyhjyydelle. Juon vaikka kurkkua polttaa. Riistäjä. Valehteleva kusipää! Muita nimiä en ystävälleni keksi. Hän tiesi, mitä teki. Lupasi tyhjää ja sai minut allekirjoittamaan sopimuksen. Tunsi ja tiesi minut, ja silti vei minulta intohimon työhöni. Ilon elämääni. Miksi en taistellut vastaan tai vaatinut oikeutta? Miksi annoin kaiken mennä? Hän näki mahdollisuuden, tarttui siihen, vaurastui ja katosi. Nauttii elämästään jossain tuolla, kun minä siemailen halpaa konjakkia nojatuolissani, jonka ulosottomies jätti säälistä.
Kaadan konjakin lopun. Viimeinen pisara putoaa hitaasti. Hyvässä uskossa. Koska luotin. Ehkä en ollut valmis menestykseen?
Minun osaamiseni, minun pääomani. Hän myi työtäni kysymättä tai kertomatta minulle.
Piti rahat ja sepitti kuluja. Ei maksanut minulle mitään. Jossain vaiheessa lopetin tekemästä. Luovutin. Olinhan jo luovuttanut työnikin. Ilmaiseksi. Yhdellä allekirjoituksella. Käytännössä hän myi sohvakalustoni, kattokruununi, mattoni ja elämäni. Kaikki meni yhdellä sopimuksella, jota tehtiin kaksi kappaletta, yksi kummallekin sopijaosapuolelle.
Viimeinen lasillinen, jonka tyhjänä heitän huoneen perälle. Särkyvän lasin ääni. Nostan pullon ja imen viimeiset. Joisin kaiken albariñon ja sherryn, talousrommin, mitä vaan. Mutta. Pyydän anteeksi, että olen valehdellut. Kertonut väärän todistuksen ystävästäni.
Kukaan ei ole vienyt minulta mitään, ei sohvaa tai kattokruunua. Enkä juo konjakkia tai istu nojatuolissa. Kokkia ei ole olemassakaan, enkä taida tietää, miltä albariñoviini tuoksuu. Peltopyytä en ole koskaan syönyt enkä vasikanposkiakaan. Kirjoitan juttua olohuoneessani, jossa kaikki huonekalut ovat paikoillaan eikä ulosottomiehellä ole syytä vierailla, sillä heräsin ajoissa. Olisin voinut joutua tilanteeseen, jonka kuvailin, siis jos olisin varakas ja asuisin kartanossa.
Todellisuudessa olen ihan tavallinen taiteilija.
Kirjoitin tämän, koska haluan muistuttaa ja varoittaa teitä. Pitäkää kiinni omastanne. Epäilkää liian hyviä lupauksia. Tarkistuttakaa sopimukset ennen kuin allekirjoitatte. Älkää luovuttako oikeuksia luovaan työhönne tai teokseen ilmaiseksi.
Olisin voinut menettää paljon. En tiedä, olisinko menettänyt aivan kaiken, mutta siltä se varmasti olisi tuntunut. Ainakin muutaman konjakkilasillisen nautittuani albariñoviinin tuoksun leijaillessa keittiöstä.
