Meteli on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto Temen jäsenlehti

Taiteilijat Elina Varjomäki ja Anna-Leena Sipilä vapaan kentän toimija, Keski – Uudenmaan Teatteri KUT:n Tarpeettomia ihmisiä -näytelmässä. ©Kapina Oy

Pelkäämmekö me vapaan kentän kuolemaa?

Tuottaja Niina Juutilainen toivottaa hyvää työhyvinvointihuomenta temeläisille. Juutilainen on työskennellyt tuottajana vapaan kentän taideorganisaatiossa 7 vuoden ajan. Hän kirjoittaa Metelille juttusarjan työn ja taiteen resursseista vapaalla kentällä. Hän kysyy olisiko esittävien taiteiden vapaa kenttä olemassa, jos kentällä työskentelevien työsuojelussa noudatettaisiin tiukasti lakia? Onko vapaa kenttä olemassa vain siksi, koska intohimoiset taiteilijat ja työntekijät jaksavat vuodesta toiseen taistella sen puolesta?

Työhyvinvointi on tapetilla tässä maailmanajassa hyvin vahvasti alasta riippumatta. Helsingin Sanomien huhtikuussa 2019 julkaiseman artikkelin mukaan työhyvinvointiin kiinteästi vaikuttava ja kasvava trendi on tällä hetkellä työuupumus sekä mielenterveyssyistä johtuvat poissaolot työstä. Syinä tälle kehitykselle nähtiin muun muassa työelämän vaatimusten kasvu, itseen kohdistuvat epärealistiset vaatimukset, kohtuuton työmäärä ja epäpätevä johto.

Olen tutkinut aihetta laajemmin esittävien taiteiden vapaan kentän tuottajien työhyvinvointia tutkivan opinnäytetyöni ”Tuota Taidetta työhyvinvoinnista!” kautta. On todettava, että työhyvinvointi ja sen puutteet ovat vapaalla kentällä laaja ilmiö.

Olen päässyt seuraamaan läheisesti esittävien taiteiden vapaan kentän työskentelyolosuhteita tuottajan työni kautta vuodesta 2012 lähtien. Työni vapaan kentän tuottajana on ollut ehdottomasti opettavaisin ja kokemusrikkain pesti koko työurani aikana. En usko, että näin monipuolista kokemusta ja ammattitaitoa – talous- ja henkilöstöhallinnosta markkinointiin ja kaikkeen siltä väliltä – olisi ollut saatavilla kovin monessa muussa työssä. Olen siitä äärettömän kiitollinen. Meistä tuottajista kehittyy multitaskaamisen moniottelijoita ja työelämän kameleontteja, joilla peukalo pysyy omalla paikallaan kinkkisemmissäkin tilanteissa.

Uidessani kiireen ja tehokkuuden ilmapiirin syövereissä tarpeeksi monta vuotta, huolimatta siitä, että nautin työstäni ja tein sitä sydämelläni, poltin itseni loppuun. Opinnäytetyöni tulosten perusteella minä en ole ainoa uupumusta ja sen oireita kokenut tuottaja esittävien taiteiden vapaalla kentällä. Tapahtui siis niin, että yksilön haasteesta tuli tuoreesti todistettu koko kentällä työskentelevää tuottajajoukkoa koskeva kollektiivinen haaste.

Uskallan väittää ilman tuoreita tutkimustuloksia, että kyseessä on vielä laajempi ilmiö, jossa työhyvinvoinnin puutteiden vaikutukset koskettavat tuottajien ammattikunnan lisäksi myös taiteilijoita ja muita vapaalla kentällä työskenteleviä ammattikuntia.

Uskallan myös väittää, että kaiken tuon takana on se sama vanha laulu. Se, hyvä paha raha. Esittävien taiteiden vapaan kentän taideorganisaatioiden taloudelliset toimintaedellytykset ovat mahdottomat. Huolimatta vuodelle 2019 saadusta miljoonan euron lisärahoituksesta.

Vapaan kentän toimijoilla ei ihan oikeasti ole riittävästi hyvää pahaa rahaa siihen, että taiteen tekeminen ja tuottaminen voitaisiin toteuttaa kentällä työskentelevien ihmisten työhyvinvointia kuunnellen ja kunnioittaen. Tästä syystä työhyvinvointi on aihealue, jota me vapaalla kentällä työskentelevät ihmiset osaamme taitavasti piilotella moltoneidemme takana, jos sellaisia on ollut varaa ostaa.

Yhteiskunnassamme on kuitenkin tullut aika, jossa työhyvinvoinnin – ja etenkin sen puutteiden – vaikutukset ihmisiin ovat alkaneet näkyä monien tilastojen valossa. Sen myötä on tullut aika, jolloin myös esittävien taiteiden vapaan kentän on astuttava näyttämölle työhyvinvointiasioissa.

On kerrottava vapaan kentän rahoittajille ja päättäjille mahdollisimman laajasti ja ketään syyllistämättä, että esittävien taiteiden vapaa kenttä olisi nykyisessä muodossaan kuollut jo aikapäiviä sitten, jos sitä olisi ylläpidetty ammattilaisten työhyvinvointia kunnioittaen ja kuunnellen. Se olisi kuollut, jos olisi toimittu olemassa olevien resurssien puitteissa, ilman ilmaista työtä ja loputonta venymistä. Se on olemassa ainoastaan siitä syystä, että omaa intohimoaan elämässään toteuttavat ja alalla työskentelevät taiteilijat ja taiteen mahdollistajat ovat jaksaneet taistella elinkeinonsa puolesta.

Arvostettu suomalainen teatterintekijä Juha Hurme totesi  Ihmiskunta tarvitsee teatteria selviytyäkseen -artikkelissa esittävien taiteiden genreen kuuluvan teatteritaiteen tehtävästä seuraavaa: ”Teatteri on 2500 vuotta vanhaa empatiakoulutusta sekä tekijöille että katsojille. Empatia on teatteritaiteen keskeisin kyky.  Asettua toisen asemaan: välttämätön taito sekä näyttelijälle että näytelmän katsojalle.”

On pyydettävä rahoittajia ja päättäjiä asettumaan konkreettisesti esittävien taiteiden vapaan kentän työntekijöiden asemaan ja näkemään itsensä meissä.

Jos esittävien taiteiden vapaa kenttä olisi kuollut, mitä olisi tapahtunut sieltä elantonsa tienaaville taiteilijoille, tuottajille, lavastajille, puvustajille ja muulle henkilökunnalle? Millaiset kustannukset yhteiskunnalle olisi tullut maksettavaksi, esimerkiksi heidän sosiaalietuuksistaan?

Olisivatko rahoituslain sisällä toimivat esittävien taiteiden organisaatiot, omien olevassa olevien esityskertojensa lisäksi tuottaneet ne 8143 esityskertaa, jotka vapaa kenttä tuotti vuonna 2018?

Mahtuisivatko ne 575 000 katsojaa, jotka kävivät katsomassa vapaan kentän tuottamia teoksia vuonna 2018 laitosteattereiden katsomoihin?

Onko meillä vapaan kentän ammattilaisilla tässä asiassa kuitenkin peiliin katsomisen paikka?

Olemmeko me ihan oikeasti antaneet rahoittajille ja päättäjille, katsojista puhumattakaan, todellisen kuvan vapaan kentän arjesta ja siitä, millaisilla työhyvinvointilaiminlyönneillä me taidetta todellisuudessa teemme?  Olemmeko me toimittaneet vuodesta toiseen rahoittajille hakemuspaperit, joissa kerromme, että rahaa ei ole mutta katsokaa silti, kuinka paljon me olemme saaneet aikaan ja aiomme saada aikaan?

Olemmeko me kertoneet aidosti ja rehellisesti, että nuo aikaansaannoksemme ovat olleet mahdollisia vain ja ainoastaan vapaalla kentällä työskentelevien ihmisten – taiteilijoiden, tuottajien, lavastajien, puvustajien, järjestäjien ynnä muiden sellaisten – työhyvinvointia laiminlyömällä?

Vai emmekö ole uskaltaneet? Onko meidän toimintamme ohjautunut pelon ilmapiiristä käsin?  Onko se ohjautunut ilmapiiristä, jossa me olemme tehneet muun muassa haastavia tuotantopäätöksiä, inhimillisenä tavoitteenamme julkisen rahoituksen turvaaminen, taiteellisten intohimojen toteuttaminen sekä itsemme työllistäminen?

Olemmeko me loppujen lopuksi pelänneet kuolemaa? Oman, toimeentulomme ja henkisen intohimomme toteuttamisen kuolemaa? Olemmeko me toimineet niin kuin olemme toimineet, koska me pelkäämme yhtenä rintamana vapaan kentän kuolemaa?

En tiedä, mutta olen pohtinut asiaa paljon. Tiedätkö sinä?

Tämä pohdinta on ensimmäinen osa artikkelisarjaa, jonka kirjoitan Meteliin ”Tuota taidetta työhyvinvoinnista” -opinnäytetyöni puitteissa. Huolimatta siitä, minkä ammattiryhmän edustaja, rahoittaja, pohtija tai katsoja olet, pysy Metelin taajuuksilla, niin palataan asiaan!

Niina Juutilainen

Kirjoittaja on tuottaja, Humakin kulttuurituottajaopiskelija ja Hengittävää elämää etsimässä –blogin kirjoittaja. ©Hengittävää elämää etsimässä

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..