Kuva: Vincent Roumagnac

Putoamisen taide

Saatuani pyynnön kirjoittaa tähän Liitos-numeroon mieleeni nousi taiteilija Bas Jan Aderin teossarja Fall (1970-1971), jossa taiteilija putoilee milloin mistäkin ja mihinkin; esimerkiksi talon katolta pihapuskaan, puun oksasta alla olevaan ojaan tai pyörän selästä kanaaliin. Teossarjaa voi katsoa yhdenlaisena absurdina painovoimatutkielmana. Työ tuli mieleeni, kun pohdin vastaavan toimittajan kysymystä olisiko minulla jokin kokemus epäonnistumisesta institutionaalisessa kontekstissa, jonka voisin jakaa, kirjoittaa Simo Kellokumpu.

Koin ensin, ettei minulla ole sellaisia puhumattomia kokemuksia, sillä olen viime vuosien taiteessani ja taiteellani keskustellut institutionaalisten toimijoiden kanssa erilaisissa viitekehyksissä toimiessani. Epäröin ammatillisen henkilökohtaisen avaamista ikään kuin tunnustuksellisena raporttina. Samalla kuitenkin haluan vastata toiveeseen ja rohkaisuun siitä, että myös se ammatillinen kokemus, jota vastaavalle toimittajalle lyhyesti puhelimessa kuvailin, olisi arvokas jaettavaksi tässä yhteydessä. Päätin kirjoittaa. Putoamisen ja sijoiltaan olemisen prosessin ymmärtäminen taiteellisena mahdollisuutena, kirjoittaminen yhdenlaisesta otteen hellittämisestä ja pitkäkestoisesta taiteellisesta siirtymästä ja sen suhteesta institutionaaliseen taidekenttään ja yleisöön, vaikuttaa sopivalta tähän yhteyteen.

Olin noin kahdeksan vuotta sitten ammatillisesti tilanteessa, jossa koin, että minulla on kaksi mahdollisuutta.

Jätän taiteen tekemisen ja kouluttaudun uuteen ammattiin.  Tai alan etsiä koreografina vaihtoehtoa sille, minkä koin työssäni tanssin parissa riittämättömänä. Meneillään oli opitun ja omaksutun taiteen tekemisen tavan tyhjentyminen ja siitä hämmentyminen, työn merkityksettömyyden mukanaan tuoma ammatillinen ahdistus sekä väsymys jatkuvaan produktion toteuttamiseen taiteen tekemisen muotona.

Lyhyesti sanoen noihin aikoihin töissäni, joissa työstin hämmennystäni kriittiseksi kontekstuaaliseksi tanssiesitykseksi eri yhteyksissä, puolet yleisöstä lähti kesken esityksen paristakin suhteellisen ison näyttämön esityksestä. Joihinkin paikalle ilmestyivät vain kaverit. Siitä huolimatta koin, että taiteelliset suunnat, jotka näyttivät työntävän suuren yleisön ja institutionaalisen kiinnostuksen luotaan, ja hämmentävän tekemisiini tottunutta kollegiaalista katsojaa, olivat merkityksellisiä. Kyse oli eräänlaisesta pudotuksesta ja yhdenlaisen työtä määrittävän painovoiman vaikutuksen heikkenemisestä ja toisenlaisen voimistumisesta. Irrotin otteeni aiemmasta mukavasti alkaneesta taiteellisesta urasta tanssin kentällä. En tiennyt mihin pöpelikköön tai avaruuteen putoaisin tai millaista vastakaikua pudottautumisen esiin työntämä taiteellinen työ taiteen kentällä saisi.

Pohtiessani onnistumisen ja epäonnistumisen kokemusta institutionaalisessa yhteydessä on syytä mainita, että olen tietoinen etuoikeutetusta asemastani laajemmassa mittakaavassa, ja että pohdiskeluni on myös tämän etuoikeutetun aseman kriittistä suodattamista.

Vastaaminen vastaavan toimittajan alustukseen on haastavaa, koska epäonnistumista ja onnistumista on niin monenlaista ja monella tasolla. Näkökulma eli kuka, missä ja milloin tietysti määrittelee sitä, minkä koen onnistumiseksi tai epäonnistumiseksi institutionaalisessa viitekehyksessä. Ehkä epäonnistuneen rekisteriin voi lukea kuuluvaksi muun muassa ne kollegiaaliset kommentit, että olen hukassa sen jälkeen, kun puolet yleisöstä on poistunut kesken esitystäni. Ehkä sinne voi ymmärtää kuuluvan kriitikon kirjoituksen siitä, kuinka yksi tanssifestivaalilla esitetty ison näyttämön työni, joka oli täynnä tanssia, ei ollut tanssiteos eikä sitä voinut näin ollen perinteisesti arvioida.

Tai tärkeän tanssifestivaalikuraattorin tokaisu viime vuonna siitä, että olin ollut ’nuori lupaus’.

Ymmärtääkseni useimmilla taiteilijoilla on kokemuksia kielteisistä apurahapäätöksistä tai siitä kun projektia ei valita haettuun ohjelmistoon, ja nämä voidaan kokea epäonnistumisina. Kriittinen sisällöllinen keskustelu on olennainen osa taiteen parissa työskentelyä, mutta mainitsemani kokemukset tuovat mieleen kuvanveistäjä Césarin Expansion-teokset, joissa materiaali valuu sille tarkoitetusta muotista ulos ja tuo valuminen voi aiheuttaa hämmentävän epäonnistumisen tunteen: hukassa oleminen saa negatiivisen affektin sen sijaan että se voisi näyttäytyä kiinnostavana etsintänä. Odotetun tanssiteoksen uuvuttamista tarkasteleva työ ei saa vastakaikua konventionaalisella tanssifestivaalilla. Kypsyminen ulos ’nuori lupaus’ -diskurssista tuottaa pettymystä puhunnassa, jossa lupausta kehystää oletus taiteilijan sitoutumisesta valmistaa työ tietynlaisessa taiteellisessa viitekehyksessä tietyssä ajassa. Taiteellisena esimerkkinä tanssitaiteilija Mira Kauton projekti Deadline talk tuo luettavaksi kielteiset apurahapäätökset ja paljastaa millaista piiloon jäävää puhuntaa tanssin parissa on. Jos epäonnistumisen ymmärtää odotusten täyttämättä jättämisenä, odotusten kriittinen taiteellinen tarkastelu voi myös tuoda niistä esiin merkityksellisiä huomioita.

Toisin sanoen epäonnistuminen kääntyy taiteelliseksi mahdollisuudeksi.

Onnistumisen ja epäonnistumisen välinen kontekstuaalinen dynamiikka on kiinnostavaa. Epäonnistuminen yhdessä viitekehyksessä voi näyttäytyä toisessa viitekehyksessä hyvinkin poeettiselta tai tarpeelliselta jaettavalta. Samalla viitekehysten ylittäminen ja uudelleen rajaaminen tekee näkyväksi, kuinka taiteellista praktiikkaa ehdollistetaan, millaisia odotuksia erilaiset viitekehykset taiteelliseen työhön lataavat ja miten erilaiset moninaisuuteen pyrkivät alustat voivatkin toimia homogeenisina alustoina. Tietysti tässä kohtaa on hyvä ymmärtää se, että erilaisilla taiteellisilla alustoilla on myös tarpeen tehdä kuratointia. Herkistyminen erilaisten viitekehysten ylityksille ja rajauksille on kuitenkin merkityksellistä. Ymmärrys siitä, mitä tämän kaltaisessa siirtymässä tapahtuu, tarjoaa paljon taiteellisia mahdollisuuksia. Epäonnistumisen taiteellinen mahdollisuus ei ole mikään uusi keskustelun aihe, mutta se, miksi sen poetiikka jää usein yleisöpohjaa ylläpitävien ’maailman ensi-ilta’- tai ’arvostelumenestys’ -puhuntojen jalkoihin on jotain mistä voisi puhua lisää alustoilla, jotka tavoittavat suuremman yleisön. Kotimaiselle tanssifestivaalille tehty esitys, joka ei kriitikon mukaan ollut esitys, eikä ”siten myöskään perinteisesti arvioitavissa”, ja josta ei puhuttu arvostelumenestyksenä kotimaisessa keskustelussa, on yksi merkityksellisimmistä ja poeettisimmista taiteellisessa työhistoriassani.

Ammatilliset onnistumiseni perustuvat epäonnistumisen kokemukseen sellaisessa kulttuurisessa viitekehyksessä, jossa paikan ottaminen on suoraa, lineaarista, sisäisen ja ulkoisen, mielen ja ruumiin, miehen ja naisen, kulttuurin, teknologian ja luonnon erillään ja paikoillaan pitävää hallintaa. Sijoiltaan oleminen kokemiini suoriin, hegemonisia ja praktisiakin odotuksia luoviin linjoihin on itse asiassa taiteen tekemiseni aiheuttaja. Kollegiaalisesti olen kokenut sijoiltaan menemistä muun muassa islantilaiskoreografi Margrét Sara Guðjónsdóttirin Spotted -teoksessa, jossa erilaisia tanssivan ruumiin lupauksia pudotellaan voimallisesti, tai Hanna Ahdin Horizontal –projektissa, jossa puretaan monenlaista vertikaalia.

Käynnissä olevista töistäni spof asuttaa merkityksellistä vinoa tilaa. Vino tila on työssäni termi, joka on noussut esiin kokemistani institutionaalisista odotuksista ja käytänteistä erilaisissa viitekehyksissä. Vino tila on johdannainen englanninkielisestä moninaisesta queer-termistä. Vinon tilan käsite auttaa minua ymmärtämään miten erilaiset normatiiviset rakenteet ehdollistavat ruumistani, kehystävät taiteen tekemistäni ja ohjaavat arkielämääni. Vino tila on kokemuksellinen tila, jossa suoran tilan standardit puhkeavat ja tyhjenevät. Se on ruumiillinen kokemus maailmasta. Vino tila alustaa lähtökohdat taiteeni tekemiseen. Minulle vino tila on erityisen merkityksellinen, koska se avaa uoman valtavirtojen hegemonioihin ja jaettuun olemassaoloon.

Ammatillisen hämmennyksen seurauksena lopetin vuosia sitten produktioehdotusten tekemisen. Tein taidetta muulla tavoin kuin produktiona.

Hakeuduin lopulta institutionaalisen taiteellisen tutkimuksen pariin selvittääkseni millaisia toisenlaisia mahdollisuuksia taiteen tekemiseen aiemman praktiikan tyhjentyminen voisi versoa esiin. Pitkäkestoinen haastava praktiikan uudelleen reitittämisen prosessi on ollut taiteellisesti antoisa ja onnistumisen kokemuksia aiheuttava. Tosin projektini taiteelliset työt ovat tavoittaneet kotimaassa erittäin pienen yleisön. Se on saanut minut turhautuneena myös pohtimaan sitä missä olen epäonnistunut. Ehkä se, että olen viime aikoina asettanut töitäni esille institutionaalisessa taiteellisen tutkimuksen viitekehyksessä, on koettu etäisenä. Tai se, että ymmärrän koreografian itsenäisenä taidemuotona osana nykytaidetta, koetaan vieraana. Se kotimainen yleisö, joka seurasi töitäni aiemmin ei seurannut töitäni kun viitekehys muuttui. En tiedä mistä se johtuu. Jos olisin asettanut samat työt esille toisenlaisessa taiteellisessa viitekehyksessä, ehkä myös kollegiaalinen yleisö täällä olisi löytänyt työt helpommin.

Kun praktiikkani on vuosien varrella muuttunut, haastavinta on ollut löytää paikka ehdottaa töitä esille institutionaalisen taiteen kentällä koreografian, kuvataiteen, installaation, videon, valokuvan, esityksen ja tanssin risteymässä. Työn lähestymistä disipliinien kautta voisi täydentää siten, että kuulun tällä hetkellä niihin taiteilijoihin jotka työskentelevät paikan, tilan, kontekstin, liikkeen ja ruumiin välisten koreografisten suhteiden kanssa. Tänä vuonna olen lähettänyt produktiohakemuksen esittävän taiteen alustalle. Se tuntui jälleen merkitykselliseltä. Myös päätöksen odottaminen on taas jännittävää, hyvällä tavalla.

Simo Kellokumpu on Helsingissä asuva taiteilija, koreografi ja taiteilija-tutkija, jonka työt tarkastelevat ruumiin ja sitä ympäröivän olosuhteen välisiä koreografisia suhteita. Hänen työnsä muodostuvat liikkeen, sekä vinon tilan havainnon ja kokemuksen, interplanetaarisen kulttuurin ja spekulatiivisen fiktion yhteenkietoutumissa. Web: https://simokellokumpu.org/

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..