Kuva: Andy Beales Unsplash

Miira Niska ja Anna Koskela: Taide ja tiede samassa vuotavassa veneessä?

Taidetta ja tiedettä tuotetaan Suomessa yhä useammin markkinavetoisella tavalla, joka korostaa tehokkuutta ja tulosvastuullisuutta. Julkisen rahoituksen leikkauksia on pyritty korjaamaan yksityisellä rahoituksella mm. yritysyhteistyön ja säätiöiden rahoituksen kautta sekä naamioimalla ammattityötä opiskelijoiden työssäoppimiseksi. Samalla tuotteistamisesta, brändiajattelusta ja yrittäjyydestä on tullut pysyvä osa molempia kenttiä. Kipukohdat ovat pienituloisen taidetyöläisen ja apurahalla työskentelevän tutkijan näkökulmasta kiinnostavan samanlaisia.

Ajatus ”meistä” yhteisessä veneessä on petollinen. Molemmilla kentillä toimitaan monenlaisissa asemissa.

Kilpailu yksityisestä rahoituksesta

Koska kilpailu rahoituksesta on kovaa molemmilla kentillä, on tärkeää, millä perusteilla rahaa jaetaan. Taideyliopistossa perustutkinto-opiskelijoille opetetaan sponsorien hankinnan tärkeyttä ja puhutaan yrityksen saamien vastikkeiden tärkeydestä. Sponsoroinnin ollessa osa yritysten markkinointiviestintää ei ole tarkoituksenmukaista rahoittaa kohdetta, joka tavoittaa enintään muutaman tuhat katsojaa. Näin sponsoriraha kohdentuu sinne, missä toimintaedellytykset ovat jo valmiiksi valtion rahoituksen kautta parhaat.

Pienet ja suuret toimijat myös kilpailevat samoista säätiöiden apurahoista. Tutkimuskentällä ko. apurahoista on tullut yhä tärkeämpiä. Koska hakemuksista rahoitetaan alle 10%, apurahoista päättävät henkilöt käyttävät huomattavaa valtaa siinä, mitä ja miten Suomessa tutkitaan. Hakijan näkökulmasta hankalaa on, että säätiöiden apurahat jakavat anonyymit asiantuntijat, joiden ei tarvitse perustella päätöksiään.

Markkinavetoisuus ja kilpailu rahoituksesta on kasvattanut brändäyksen merkitystä. Varsinaisen sisällön sijaan korostuu potentiaalisiin rahoittajiin (ja asiakkaisiin) vaikuttaminen mielikuvien kautta. Tanssin talon brändisotku on tästä hyvä esimerkki. Tutkimusmaailmassa tuore vastaava löytyy Tampereelta. Alkuvuodesta 2020 Tampereen yliopistossa kiisteltiin yliopiston logon käytöstä ja viestinnän ”pöhinäretoriikasta”. Yliopiston opiskelijat ja henkilökunta huomauttivat vetoomuksessaan, että Tampereen yliopisto ei ole yritys ja voimakas brändäys lähinnä rapauttaa sen uskottavuutta tiedelaitoksena.

Henkilökohtainen brändäys ja sosiaalisen median näkyvyys, kuten bloggaukset, vloggaukset ja twitterpäivitykset vaativat työtunteja, jotka ennen käytettiin julkaisujen kirjoittamiseen.

Kaiken kaikkiaan yksityinen rahoitus tarkoittaa sitä, että rahoitettavan kohteen tulee tavalla tai toisella palvella rahoittajan intressejä. Tyypillisesti keskustelu yritysten ja säätiöiden rahoituksesta ja yritysyhteistyön etiikasta kuitenkin sivuutetaan tarpeettomana: maailma nyt vain on tällainen.

Määrälliset kontrollimekanismit

Markkinalogiikka on tuonut taiteen ja tieteen kentälle määrälliset kontrollimekanismit. Esittävissä taiteissa lasketaan mm. katsojamääriä, osallistettuja ihmisiä, tehtyjä työtunteja ja henkilötyövuosia. Kun teoksia arvotetaan katsojamäärien kautta ovat kaikki näennäisesti samalla viivalla. Paitsi että yksi katsomo vetää 35 henkeä samalla kun toinen satakunta ja kolmas yli tuhat. Henkilötyövuosia mitattaessa sivuutetaan työsuhteiden kesto ja laatu.

Erityisen huomionarvoista on, että taiteilijan ja organisaation välille harvoin edes syntyy työsuhdetta. On traagista, että työsuhteita ei solmita, koska ne ovat liian kalliita suhteessa organisaatioiden rahoitukseen. Syntyy noidankehä, jossa nähdään tarpeelliseksi tuottaa paljon, koska rahoitus, näkyvyys ja ainakin puheen tasolla mahdollisimman monen taiteilijan työmahdollisuudet. Samalla, taas, sisältöä tekevä ammattilainen on heikoimmassa asemassa. Esiin nouseekin kysymys: Olisiko mahdollista tehdä vähemmän, paremmilla ehdoilla?

Tutkimuskentällä puolestaan ollaan erityisen ihastuneita julkaistujen artikkelien määrän ja niihin tehtyjen viittausten määrän laskemiseen. Tutkijoiden odotetaan tuottavan tiedettä enemmän, nopeammin ja kansainvälisemmin. Kaikki tutkijat ovat näennäisesti samalla viivalla. Paitsi että osa tekee määrällistä tutkimusta, joka mahdollistaa kansainvälisen yhteistyön paremmin kuin kielisidonnainen laadullinen tutkimus. Laadullisen tutkimuksen tekeminen on tyypillisesti myös määrällistä tutkimusta hitaampaa. Näitä eroja kontrollimekanismit tunnistavat huonosti.

Eräs ongelmallisimmista kontrollimekanismeista on asiakaspalaute. Sisällön pyrkiessä vastaamaan asiakaspositioista annettuun palautteeseen taiteen katsojat typistyvät kuluttajiksi, tekijät asiakaspalvelua tekeviksi sisällöntuottajiksi. Markkinalogiikka pienentää aktiivisen agentin kuluttajaksi asettaessaan viihtymisen ja huolellisesti rakennetun elämyksellisyyden absoluuttiseksi arvoksi. Taidetta ei ole olemassa ilman tekijän ja katsojan dialogia käyviä agentuureja.

Yliopistoissa opiskelijapalautteesta on tullut tärkeä kontrollimekanismi. Markkinalogiikalla toimivassa yliopistossa professorit, lehtorit ja tutkijat ovat koulutuksen tuottajia. Opiskelijat puolestaan ovat koulutuksen kuluttajia ja asiakkaita, joilla on oikeus vaatia laadukasta tuotetta. Sen, mikä on laadukasta opetusta, päättää opiskelija. Kriittistä palautetta annetaankin yliopistolla nykyisin mm. kurssien ydinsisällöistä ja opettajan persoonallisuudesta.

Kuluttajan saattaa olla hankala nähdä sitä ilmaisen työn määrää, jota kulttuuri- tai opetustapahtuman järjestäminen on vaatinut.

Ilmainen työ

Kiinnostavaa on, että katsojat ja opiskelijat omaksuvat kuluttajan aina-oikeassa-olevan aseman silloinkin, kun tuote tai palvelu on maksuton. Katsojat ja opiskelijat varmaankin ajattelevat, että kun he ovat kuluttajia, taiteilijat ja tutkijat ovat tuottajia, jotka saavat työstään myös asiallisen korvauksen. Kuluttajan saattaa olla hankala nähdä sitä ilmaisen työn määrää, jota kulttuuri- tai opetustapahtuman järjestäminen on vaatinut. Esittävän taiteen suunnittelupalavereissa rakenteen edustajat saavat palaverista tuloa, rakenteeseen sisältöä tuottavat tekijät eivät. Ollaan töissä mutta ei olla palkkatöissä. Esittävissä taiteissa teosten suunnittelu ja valmistelu tehdään ilman rahoitusta. Alan kehittämistyökin tehdään ilman rahoitusta. Työsuhteessa olevan henkilön rajatessa osallistumistaan kehittämistyöhön sillä perusteella, että hänen työaikansa ei riitä, tekevät jo valmiiksi uupuneet sisällöntekijät tämänkin työn vapaaehtoisina. Vapaaehtoistyössä itsessään ei ole mitään pahaa, mutta onko todellinen vapaaehtoisuus mahdollista tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat tehdä ilman korvausta tai olla tekemättä?

Yliopistoissa opettavat vakituisen henkilökunnan lisäksi apurahalla työskentelevät tutkijat ja väitöskirjaa tekevät jatko-opiskelijat. Kokemattomilla opettajilla laadukkaan opetuksen suunnitteluun kuluu huomattavasti enemmän aikaa kuin mistä heille maksetaan. Myös opiskelijoiden pyytämät yksilökohtaiset joustot, joita hyvä opiskelijapalaute edellyttää, tarkoittavat tyypillisesti ilmaista työtä. Lisäksi ilmaista työtä tarkoittaa rahoitushakemustehtailu, johon kiristyvä kilpailu tutkimusrahoituksesta on johtanut. Tutkimushankkeiden suunnitteluun ja rahoitushakemusten kirjoittamiseen ei luonnollisestikaan voi hakea apurahaa.

Markkinalogiikan myötä työ painottuu koko ajan enemmän markkinointiviestintään. Taiteen tekijä toimii oman uransa viestintäkonsulttina käyttäen suuren osan ajastaan johonkin muuhun kuin sisällölliseen työhön. Julkinen diskurssi väittää, että halutaan taidetta. Tämä ei pidä paikkaansa. Se mitä halutaan, on myyviä tuotteita, joiden arvo syntyy siitä millaista brändiä ne rakentavat organisaatiolle tai rahoittajataholle. Markkinointiviestintää odotetaan yhä enemmän myös tutkijoilta. Henkilökohtainen brändäys ja sosiaalisen median näkyvyys kuten bloggaukset, vloggaukset ja twitterpäivitykset vaativat työtunteja, jotka ennen käytettiin julkaisujen kirjoittamiseen. Tästä huolimatta myös julkaisuja tulee tuottaa entistä enemmän.

Esittävissä taiteissa elää ajatus siitä, että vain ammattityöllä itsensä elättävä henkilö on ammattilainen. Muiden töiden tekeminen näyttäytyy epäonnistumisena. Tämä on absurdia ottaen huomioon, kuinka harvojen kesken vähä raha jakautuu. Tutkimuksen tekemisestä puolestaan puhutaan edelleen “kutsumuksena”, jota tehdään toki heikoissakin olosuhteissa. Yliopiston ja tutkimusmaailman ulkopuolelta voi etsiä töitä, mutta jatkuva kilpailu rahoituksesta estää useimpien palaamisen akateemisen tutkimuksen pariin.

Muiden töiden kautta tapahtuvassa maailmankuvan laajenemisessa on vaaransa. Taiteen tekijä, joka ei ole täysin riippuvainen rakenteista, on vapaa valitsemaan. Tällä hetkellä rakenteiden ei tarvitse miettiä millaisia yhteistyökumppaneita tai työnantajia ne ovat. Toistaiseksi tulijoita taidekentälle riittää. Jos free-kenttä olisi taloudellisesti turvassa esim. perustulon kautta, riittäisikö joustavia sisällöntekijöitä loputtomasti? Tutkimuskentällä väitöskirjatutkijoiden määrä on viime vuosina pienentynyt. Syynä voivat toki olla lisääntyneet rahoitusvaikeudet, mutta mahdollista on myös, että tieteen imu alkaa heikentyä. Ehkä tuoreet maisterit arvostavat edeltäjiänsä enemmän mukavia työskentelyolosuhteita?

Yhteinen vene

Viime aikoina Suomen poliittinen ilmasto ei ole ollut suosiollinen taiteen ja tieteen tekemiselle. Puhe taiteilijoista apurahalla rellestävinä turhakkeina vähättelee taiteen merkitystä samoin kuin puhe ”kaiken maailman dosenteista” vähättelee tutkimuksen merkitystä. Ilmapiiri on omiaan synnyttämään ajatuksen ”meistä” taiteilijoista ja tutkijoista, joita ”muut” vähättelevät.

Ajatus ”meistä” yhteisessä veneessä on petollinen. Molemmilla kentillä toimitaan monenlaisissa asemissa. Kentän sisäisen rauhan näennäiseksi säilyttämiseksi luokkaerot sivuutetaan. Tämä synnyttää jännitteitä, jotka estävät jaetun kokemuksen sanoittamisen ja sitä kautta muutoksen synnyttämisen. Yliopistossa työskentelevä tutkija-opettaja saattaa tienata kohtuullisen hyvin vakituisessa palkkatyössä ja nauttia työsuhde-eduista kuten työterveyspalveluista. Tutkija-opettaja saattaa myös tehdä prekaaria silpputyötä, johon kuuluu apurahajaksoja, yksittäisiä opetuspalkkiota ja työttömyyskausia. Sisältöä tekevä taiteilija tuskin koskaan yltää yliopistonlehtorin tuloille, mutta jo ero Kelan työmarkkinatuesta pienimpään mahdolliseen apurahaan on merkittävä, ei vain tulon vaan myös ammatti-identiteetin ja alalla jaksamisen kannalta.

Olisiko ”me” keskustelua syytä vähentää ja sen sijaan tunnustaa kenttien monimuotoisuus? Vaikka tässä viittaamme luokkakysymykseen, tehdään kentillä töitä erilaisissa asemissa myös esim. sukupuolen, etnisyyden ja iän kannalta. Portinvartijaorganisaatiot ja rakenteissa pysyvästi työskentelevät henkilöt ovat avainasemassa. Ensin katse on suunnattava sisään organisaation toimintamalleihin. Seuraava askel on mallien avaaminen ja mahdollisen palautteen vastaanottaminen. Tämä voi tuntua tuskalliselta, jopa epäreilulta. Mutta niin tuntuu nykyinenkin tilanne. Hävittävää ei ole.

Artikkeli on julkaistu STST:n Liitos-lehdessä 3/2020.

Kirjoittajat:

Miira Niska on valtiotieteiden tohtori ja apurahatutkija Helsingin yliopistosta

Anna Koskela on tanssitaiteilija ja LiitoS-lehden vastaava toimittaja

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..