Kuva: Arie Wubben, Unsplash

Marja-Liisa Trux: Tanssin tieto työmarkkinoista

Olen tutkinut tanssialan töitä kolme vuotta Tanssin hyvä –hankkeen myötä, ja kirjoittanut tutkimukseen liittyen myös STST:n Liitos-lehteen (2/2018). Olen havainnut, että käytössä on jyrkästi poikkeavia käsitteitä ja oikeutusperusteita riippuen siitä, arvioidaanko tanssia taiteena ja kulttuurina vai liiketoimintana ja työmarkkinana. Eksistentiaaliset tunteet, joiden kannattelemana toiminta on mahdollista, ja ”kielet”, joilla toiminnasta puhutaan eivät kohtaa, vaikka useimmat tunnistavat molemmat näistä kaksoiselämän piireistä. Yksilön joutuessa vaihtamaan puheenpartta ja sosiaalista asentoa niiden välillä, tuntuu se haastateltujen mukaan vinksahdukselta ja aivojen buuttaamiselta.

Ehkäpä aina ei tarvitse sopeutua markkina- ja voittologiikkaan, vaikka rahaa käsiteltäisiinkin. Kehitetään omaa työtä sen omilla ehdoilla.

Eroa on tarkoituksella ylläpidetty tekijöiden toimesta, koska taloudellisten arvojen on nähty uhkaavan taiteen tekemistä. Rahoittajien ja poliitikkojen puolella tätä pelkoa on ääneen ymmärretty, joskin samalla rahoitusjärjestelmät ja työmarkkinasäädökset sekä -käytänteet ovat siten järjestyneet, että lopulta jälkimmäinen diskurssi vie ensimmäisen vikistessä. Viime vuosina myös taiteen suuntaan on kuulunut yhä enemmän suoria kehotuksia siirtyä puhumaan talouden kieltä ja rakentamaan oma toiminta uudelleen liike-elämän mallien mukaan. Taiteen ja kansalaistoimintana toteutuvan kulttuurituotannon piirissä (eli monenmoisten tanssiyhdistysten ja -porukoiden taholla) näitä puheita on joko alettu ihailla tai sitten ne ovat lisänneet ennestään koettua ahdistusta. Sen lisäksi, että taiteelle ja kulttuurille on vaikea raapia kokoon materiaalisia edellytyksiä, tuleeko tekijöiden vielä tuntea huonommuutta siitä, että he eivät osaa pudotella oikeaa talousslangia ja heidän habituksensa on vääränlainen?

Käytännöllisesti katsoen mielenkiintoisempaa

Käytäntöteorian kautta olen tullut tähän keskusteluun erikoisesta suunnasta. Toisin kuin useat arvostamistani tanssiammattilaisista ovat tulleet olettaneeksi, en harjoita taiteen (tai muunkaan toiminnan) liikkeenjohtoistamista. Minulle kaikki inhimillinen toiminta (ml. tutkimustoiminta) on käytännöllistä toimintaa, yhtä aikaa perinteitä kerrostavaa ja luovaa. Kiinnitän huomiota siihen, mitä ihmiset konkreettisesti tekevät, saavat aikaan ja saavuttavat. Tarkastelen epämuodikkaan moniulotteisesti myös toiminnan poliittisia ja moraalisia aspekteja sekä tekijöiden kehkeytyviä identiteettejä. Siksi kuuntelen kärsivällisesti puheita taiteen syvimmästä olemuksesta odotellen rauhassa, että näen, miten toiminnan käsityöluonne ilmenee tekijöiden arjessa, samalla kun näen, miten sosiaaliturvan ja rahoituksen rakenteet ja käytänteet ilmenevät. Minua kiinnostavat tekijöiden filosofiat, mutta haluan myös nähdä, miten niitä eletään.

Käytäntöteoreettisesta näkökulmasta havaitsee muun muassa sen, että tekijöillä on pula käytännöllisestä taloustiedosta eli ajantasaisesta osaamisesta liittyen veroihin, sosiaaliturvan säännöksiin, osuustoiminnan ja pienyritystoiminnan perustamiseen, tilinhoitoon, palkanmaksuun, työnantajan velvollisuuksiin, ym. konkreettisiin operaatioihin. Sen sijaan he eivät tarvitse tai tunne tarvitsevansa asennekasvatusta yrittäjyyteen eli kurssitoimintaa tai mentorointia, joka kohdistuu tekijän tunteisiin ja habitukseen. Useimmat tapaamani ammattilaiset haluavat mieluummin olla taiteilijoita, jotka käyttävät taloudellisia operaatioita työnsä välineinä – eivät talousosaajia, jotka käyttävät taidetta … hmm … minkä välineenä? Tässä erotan huonosti artikuloitujen tavoitteiden luomaa ahdistusta, joka ei ole ajankohtaista vain tanssissa tai taidealoilla. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana koko yhteiskunnan läpikäynyt markkinaehtoisuuden aalto on vaikuttanut samansuuntaisesti kaikkialla. Tarjolla on paljon ideologista kasvatusta kohden eräänlaista aikamme ihanneminää: sankariyrittäjän egoa. Käytännöllisiä oppeja, joita voisi ottaa käyttöön oman toimintansa ehdoilla, on sen sijaan hämmästyttävän huonosti saatavilla.

Irtiottoja valituspuheesta

Mutta vaikka tekijä olisi millainen velho nyky-yhteiskunnan monimutkaisissa rakenteissa, nämä rakenteet ovat sellaisiin muotoihin jähmettyneitä laavavirtoja, että kaikista koloista ei ihminen eikä varsinkaan taiteellinen ja kulttuuritoiminta mahdu ehjänä läpi. On kapeikkoja ja karheita pintoja, jotka aiheuttavat vammoja tekijöille ja toiminnalle – tai pysäyttävät kokonaan. Tästä on kyse, kun tekijät tuottavat ns. valituspuhetta. Se on puhetta, jossa kerrotaan tarinoita tyrmäyksistä ja törmäyksistä, ilmaistaan pahan olon tunteita, turhautumista, epätoivoa. Vallitsevat tunnetilat ovat voimaton raivo, katkeruus, kateuskin. Joku tuttava on onnistunut etenemään pikkuisen pidemmälle. Ominaista valituspuheelle on havaintojen toisteisuus, kehämäisyys. Umpikujan tunne.

Tuntemus kasvattaa luottamusta ja suojelee tekijöitä kilpailutuspaineen vaikutukselta. Se on tarpeen sillä kilpailutus ruokkii kateutta ja syöksee tekijät yksipuolisen poliittiseen otteeseen, jossa kaikki näyttäytyy ”pelinä”.

Valituspuhettakin valitellaan. Miksi ei mieluummin käydä toimeen ja tehdä jotain? Jotkut kyllä sovittelevat ylleen sankariyrittäjän haalaria, muutamat heistä siinä onnistuvatkin. Firma lähtee pyörimään ja tulosta tulee viivan alle. Nämä ammattilaiset ovat erinomaisia esiintyjiä tilaisuuksiin, joissa asennekasvatetaan niitä muita, edelleen valituspuheessa ja kurjuudessa rämpiviä. Valitettavasti liiketoiminnassa saattaa myös käydä niin, että tuottava osa ajautuu varsinaisen taiteellisen ja kulttuurisisällön ulkopuolelle. Tekijä kohtaa uudelleen kysymyksen: ”Onko taide kannattavaa?”, nyt toiselta puolelta. Tai sitten toimintaa ei saada kannattavaksi, koska puuttuu pääomaa tai toiminnan logiikka ei istu käytännössä tarjolla oleviin kanaviin, ja tekijät palaavat valituspuheen tunneyhteisöön.

Sosiaali- ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus voisi lopettaa linjakkaasti tähän. Olen kuitenkin toimintatutkijana hahmo, joka osallistuu tekijöiden tavoitteisiin, ainakin ylätasolla, jossa viimekätisenä tavoitteena kimmeltää tanssin kaikkinainen kukoistus, ja ammatillinen toiminta, joka olisi taktisesti taitavaa, poliittisesti tietoista, moraalisesti motivoitua ja tekijöitään rakentavaa. En siis voi lyödä hanskoja tiskiin, vaan riskeeraan oman uskottavuuteni hahmottelemalla teitä ulos resurssikurjuudesta ja valituspuheesta. Hahmotelmassani on kaksi ulospäin avautuvaa, toisiaan tukevaa kaarta: yhteiskunnallisen vaikuttamisen kaari ja alan sisäisen dialogin kaari.

Järki kädessä yhteiskuntaan

 Yhteiskunnallinen vaikuttaminen lähtee valituspuheen organisoinnista niin, että seuraavalla tapaamiskerralla jatketaan siitä, mihin edellisessä sessiossa päädyttiin. Toisteisuuden tilalle tulee rakenteellisempi ote: Mistä kiikastaa? Minkä (tarkalleen ottaen) pitäisi muuttua? Tämän jälkeen kysytään rohkeutta kun lähdetään vastuullistamaan asianosaisia tahoja yhteiskunnassa. Tutkitaan omaa työtä ja sen ehtoja (kuten tässä lehdessä). Asiat eivät vain ole näin, jostain ne johtuvat. Joku on säädökset joskus laatinut, joku toinen (elin, instituutio, puolue) on ne jättänyt uudistamatta.

Seuraavaksi ongelmat tehdään tunnetuiksi. Ei tyydytä käymään vain Taikessa ja aluekeskuksissa, vaan ponnistellaan hartiavoimin mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun kaikkia aloja koskevista, polttavista aiheista kuten sosiaaliturvasta, työllisyydestä ja yrittämisen muodoista.

Mitä työ on? Taidealoilla olisi siihen sanottavaa, jota yhteiskunnan kannattaisi juuri nyt kuunnella. Liian kauan olemme käyttäneet palkkatyötä työn synonyymina. ”Kutsumus” on siivottu kokonaan sanastosta, ”professiotakin” saavat käyttää vain harvat ja valitut. ”Yrittäjät” on erotettu ”työntekijöistä” tavalla, joka seuraa omistamisen logiikkaa, ei tekemisen. Puhe työmarkkina-asemista ja rahan liikkeistä on haudannut lähes kokonaan alleen sen, mitä oikeastaan saadaan aikaan ja tuotetaan tähän maailmaan. Ja mitä se vaatii tai vaatisi.

Vasta koronaepidemia on tuonut keskusteluun teemoja työn yhteiskunnallisesta merkityksestä ja elintärkeistä ammateista. Vaikka palkkaa ei nosteta, hoitajille sataa kiitosta kun ihmiset näkevät itsensä nauttimassa hoitotyön hedelmistä hädän hetkellä. Jopa siivoojan työ huomataan. Näitä hyviä on tuotettu yhteiskuntaan palkkatyön rakenteiden sisällä, alhaisilla palkkaluokilla. Taiteen ja kulttuurin tekijät sen sijaan ovat olleet ikään kuin koehenkilöinä palkkatyöyhteiskunnan (ja kasvuyrittäjyysyhteiskunnan) ulkopuolella, puskemassa vasten epäkäytännöllisiä rakenteita. On syntynyt asiantuntemusta tekijän näkökulmasta rakenteita koskien. Kun niitä nyt lähivuosina todennäköisesti joudutaan korjaamaan, taiteilijoiden pitää puhua.

Keskustelun kautta myötävaikutetaan yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Vaaditaan joustoja systeemiin. Annetaan ja saadaan tukea myös muilta ammattikunnilta. Tullaan tässä mielessä vähän alas taiteilijan korokkeelta – tosin samalla ehkäpä henkisesti lähemmäs yleisöjä …?

Kokeillaan uudistusten tuloksena uudenlaisia toimintamalleja. Ehkäpä aina ei tarvitse sopeutua markkina- ja voittologiikkaan, vaikka rahaa käsiteltäisiinkin. Kehitetään omaa työtä sen omilla ehdoilla.

Näe, tunne kollega!

Alan sisäinen dialogi on nähdäkseni välttämätön tuki yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle: ilman sitä jälkimmäinen jää utopiaksi. Dialogia koskeva muutoksen kaari lähtee maanläheisesti havainnosta, että tanssin ala on hajanainen, tekijät eivät tunne (tarpeeksi) toisiaan. Tutustutaan siis kollegoihin! Tuntemus kasvattaa luottamusta ja suojelee tekijöitä kilpailutuspaineen vaikutukselta. Se on tarpeen sillä kilpailutus ruokkii kateutta ja syöksee tekijät yksipuolisen poliittiseen otteeseen, jossa kaikki näyttäytyy ”pelinä”. Tätä ei ehkä voi täysin välttää, mutta sitä kannattaa tasapainottaa.

Tutustuminen tuo tasapainoisempaa otetta. Se kasvattaa karttaa omasta kentästä, sen tosiasiallisesta laajuudesta ja monimuotoisuudesta. Tiesitkö esimerkiksi, että siinä missä joillekin tekeminen kiteytyy teokseen, toisille se ”juttu” on yhteisöllisyys? Mitä arvelet tämän merkitsevän tanssitilaisuuksien tarvitseman ajan ja tilan kannalta?

Henkisen horisontin laajennus ei pienennä tai himmennä omaa valoa, vaan rikastuttaa käytännöllistä tajua omasta työstä. Keskusteluyhteys ja tanssin omintakeinen hyve, kehollinen yhteys, avaa kollegojen inspiraatiota, heidän työnsä sisäisiä hyviä – sitä mikä heitä liikuttaa sanan kaikissa merkityksissä. Huomaamatta samalla kasvaa solidaarisuus tekijöiden kesken kun kaikki esiintyvät ihmisen kokoisina. Se ei vesitä taiteilijuutta, eikä poista unelmia ennennäkemättömästä erinomaisuudesta, mutta se tekee meistä ihmisiä itsellemme ja toisillemme. Näin ravitaan sellaisia egoja, joille voi olla luontevaa lähteä vaatimaan ja antamaan asioita yhteiskunnassa. Tarvittaessa myös yhteisvoimin.

Artikkeli on julkaistu Liitos-lehdessä 2/2020 toukokuussa 2020.

MARJA-LIISA TRUX

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer -tutkija ja etnografi. Hän on tutkinut mm. maahanmuuttajasiivoojia ja ohjelmistoinsinöörejä sekä opettanut Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..