Valmistuin Turun Taideakatemian sirkuslinjalta ammattikorkeakoulun päättötodistuksella työhön, jota ei ollut olemassa. En tiennyt, että vapaa sirkustaiteilija luo työn, työpaikan ja työnkuvan kokonaan itse itselleen ja parhaassa tapauksessa myös usealle muulle vapaan kentän työntekijälle.
Koulussa olin oppinut häikäisevän upeita taitoja, tekemään sirkusnumeroita ja toimimaan osana taiteellista työryhmää. Haaveeksi oli muodostunut esiintyminen ja esitysten tekeminen, mutta alan kontaktit puuttuivat. Myymisen taitoa ja välineitä työn luomiseksi ei koulussa ollut opetettu, ja apurahat olivat mystinen alaan kuuluva sanahelinä joita jaettiin enimmäkseen ansioituneille taiteilijoille.
Kotikasvatuksessa opin, että raha ei ole pääasia ja jos se loppuu, sitä tehdään lisää. Tällä mentaliteetilla lähdin luomaan taiteellista ”uraa”. Minulle tarjoutui kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli työ tuntiopettajana nuorisosirkuskoulussa ja toinen pariakrobatian jatko-opinnot Ukrainassa. Koska paras opintojen aikainen kokemukseni oli vaihto-oppilaskuukausiltani École supérieure des arts du cirque koulusta Brysselistä, päätin opettaa puoli vuotta saadakseni matkarahat kasaan. Lähdimme parini Sasu Peistolan kanssa puoleksi vuodeksi Ukrainan valtion sirkuskouluun Kiovaan. Haimme ammattitaitoomme lisää oppia ulkomailta ja tulimme taitavammiksi akrobaateiksi, mutta edelleen kontaktit ja työpaikka puuttuivat.
Opetustyötä oli tarjolla nuorisosirkuskouluissa, joten otimme työn vastaan. Neljä vuotta teimme opetustöitä 3-4 täyttä iltaa viikossa. Harjoittelimme päivisin 4-5 tuntia ennen opetustunteja, ja esiinnyimme muutamien kuukausien mittaisissa ”kiinnityksissä” vapaan kentän nykysirkus- tanssiteatteri- ja oopperatuotannoissa. Päätulonlähteemme olivat opetustunnit, sivutuloina nämä lyhyet kiinnitykset, satunnaiset yrityskeikat sekä hiljaisimpina kuukausina soviteltu ansiosidonnainen työttömyysetuus.
Vuonna 2008 luokkakaverimme Turusta Sakari Männistö kysyi, haluaisimmeko liittyä hänen muutaman ystävänsä kanssa perustaman Sirkus- ja musiikkiyhdistys Agit-Cirk ry:n jäseniksi. Suomessa oli muutama valtion harkinnanvaraista tukea saava nykysirkusryhmä joista Agit-Cirk oli yksi. Lähdimme mielellämme mukaan toimintaan, vaikka palkkaa ei ollut odotettavissa. Tukisumma yhdistyksen koko vuoden toimintaan oli noin 10 000€ ja jäseniä yhdeksän.
Työryhmälle jää valittavaksi joko pienempi harjoituspalkkio, taiteellisesta visiosta tinkiminen tai työryhmän karsiminen. Tämä on usein realiteetti, jonka kanssa vapaan kentän esityksiä tehdään. Ratkaistavaksi jää usein myös tuottajan työn rahoitus ja teoksen myyminen.
Olimme innostunut nuori porukka, ja lähdimme rohkeasti toteuttamaan taiteellisia visioita rahoituksen puutteesta huolimatta. Yksi Agit-Cirkin merkittävimmistä saavutuksista on silloisen jäsenemme Joonas Martikaisen ja Sakarin ideoima Hiljaisuus- festivaali Kittilän Kaukosessa. Järjestimme ryhmänä Hiljaisuus- festivaalia ensimmäisen viiden vuoden ajan ja siitä pidettiin kiinni, että taiteilijoille maksetaan esiintymisestä aina palkka. Muutamat ensimmäiset festivaalit teimme itse kokonaan ilman palkkaa, ja osa meistä esiintyjistä maksoi laskuja muualta saaduilla keikkatuloilla pitkälle syksyyn. Kolmantena vuonna 2012 festivaalille perustettiin oma yhdistys, ja rahoituspohjaa sekä infrastruktuuria ryhdyttiin muuttamaan kohti itsenäistä toimijaa. Agit-Cirkin jäsenet sijoittivat festivaaliin omaa pääomaa talkootyönä, ja valtaosa yhdistyksen toiminta-avustuksesta käytettiin useana vuonna festivaalin järjestämiseen, jolla saatiin toiminta alkuun. Lisäksi festivaalille saatiin muuta rahoitusta rahastoilta ja säätiöiltä.
Vuonna 2010 päätimme Sasun kanssa tehdä ensimmäisen oman kokopitkän esityksemme. Sakari innostui teosideastamme ja tarjoutui ohjaamaan teoksen nimeltä Tenho Agit-Cirkin tuotantona. Sakari oli tehnyt jo muutaman oman esityksen, työskennellyt esiintyjänä Helsingin Kaupunginteatterissa ja kahden nimekkään nykysirkusryhmän Cirko Aereo ja Gandini Juggling kanssa. Tulevaisuuden näkymät olivat hyvät, ja luottamus teokseen kantoi. Haimme apurahoja, suomalaisia sirkustaiteen yhteistyökumppaneita ja osallistuimme pohjoismaiseen Subcase showcase-hakuun.
Teos valmistui ja ensi-ilta esitettiin Hiljaisuus-festivaalilla Kittilässä 2011, mutta tuotantopuolella alku oli kivikkoinen. Agit-Cirkillä ei ollut vakituista tuottajaa eikä oma tuoreus asiassa auttanut. Teokselle ei tullut yhtään apurahaa, yhteistyötaho perui tilaamansa esitykset ja showcase- tapahtumaan valittiin muita ryhmiä. Teimme esityksen Agit-Cirkin toiminta-avustuksella 5000€, josta maksettiin valosuunnittelijalle kuukauden palkka, työnantajakulut ja lavastemateriaaleja. Onni puuttui peliin päästessämme esittämään Tenhon ko. showcase-tapahtumassa 2012 toisen ryhmän taiteilijan loukkaannuttua. Itselle maksettiin ensimmäiset palkat, kun teos lähti tämän jälkeen kiertämään ja siitä saatiin tuloja yhdistykselle. Teos on ollut hyvin pidetty ja sille on tullut esitystilauksia tasaisin väliajoin. Teoksesta tehtiin myös ulkoilmaversio 2014. Näitä kahta versiota on esitetty yhteensä yli 80 kertaa, seitsemässä eri maassa.
Vaikka brändi ja brändäys kuuluvat kaupalliseen alaan, niistä tuntuu olevan huomattavaa hyötyä myös taidealalla. Esityksiä on helpompi myydä jos teoksen takana on tunnettu nimi jolla on hyvä maine. Agit-Cirk on tunnettu rohkeista ja ennakkoluulottomista projekteista, joka herättää usein kiinnostusta ulkomaita myöten. Ryhmän koostuminen eri esittävien taiteiden ammattilaisista tuottaa moniulotteisia ideoita. Koska ison ryhmän jäsenet työskentelevät tahoillaan eri työryhmissä, ensi-iltoja on yleensä kaksi vuodessa.
Tenhon jälkeen olen ollut mukana projektin vastuuhenkilönä tai työryhmän jäsenenä Suomessa ja ulkomailla seitsemässä teoksessa, joita eri säätiöt ja rahastot ovat rahoittaneet kohdeapurahoin. Kohdeapurahat mahdollistavat teoksen valmistamisen mutta tosiasia on, että apuraha ei ole itsessään riittävä, ja priorisointia pitää tehdä hakijan itsensä ja muun työryhmän välillä. Kun niukasta jaetaan, kaikki saavat liian vähän tai osalle ei jää mitään.
Minulle on myönnetty kolme kertaa pidempi henkilökohtainen työskentelyapuraha. Ne ovat minulle sirkustaiteilijana erittäin tärkeitä, koska niiden turvin pystyn edesauttamaan tuotantojen toteutumista ja vapauttamaan kohdeapurahan rahoitusosuutta muille työryhmän jäsenille. On myös aina hienoa, kun pääsee osaksi vakavaraisempaa työryhmää, jossa taiteilijoille on varaa maksaa palkkaa harjoituksista ja esiintymisestä, kuten asian kuuluisi mennä. Näin tapahtuu silloin, kun teoksen rahoituspohja tulee VOS (valtionosuusjärjestelmä) rahoituksella toimivalta taholta tai silloin, kun teos saa tarpeeksi ison rahoituksen usealta pienemmältä taholta. Vapaan kentän teosten rahoitusmuoto on monimutkaisempi perustuen mahdollisimman moneen ja varmaan tahoon, kuten harkinnanvaraista toiminta-avustusta saava ryhmä, suurehko kohdeapuraha, yhteistyö vakituisen rahoituksen piiriin kuuluvan tahon kanssa ja työryhmän jäsenen henkilökohtainen työskentelyapuraha. Jos joku budjetin tulopuolen osa-alueista ei toteudu, jostain pitää tinkiä teoksen tekemisessä.
Esimerkkinä Agit-Cirkin viimeisin teos 2+2+2, jonka rahoituksesta suurin osa pystyttiin toteuttamaan yhdistyksen toiminta-avustuksesta, joka nousi esittävän taiteen rahoituksen tukisumman noustessa. Teoksen toteutunut kokonaisbudjetti oli 37 000€. Tästä 45% oli omaa toiminta-avustusta, 23% yhteistyökumppaneiden tarjoamia harjoitustiloja rahaksi muunnettuna, 22% myönnettyjä apurahoja ja 10% kahden taiteilijan henkilökohtaista työskentelyapurahaa.
Teoksia voi tehdä monella tavalla. Niihin voi käyttää sirkustaiteilijan olemassaolevaa materiaalia ja valmiita sirkusnumeroita, jolloin aikaa menee vähemmän ja työstä saa todennäköisemmin korvauksen. Tai teoksiin voi luoda uutta sisältöä, jota harjoitellaan ryhmän kesken pidempään. Jos teokselle saadaan esim. 1kk rahoitus harjoituksille per taiteilija ja teokseen on suunniteltu uuden taiteellisen sisällön luomista 3kk, työryhmälle jää valittavaksi joko pienempi harjoituspalkkio, taiteellisesta visiosta tinkiminen tai työryhmän karsiminen. Tämä on usein realiteetti, jonka kanssa vapaan kentän esityksiä tehdään. Ratkaistavaksi jää usein myös tuottajan työn rahoitus ja teoksen myyminen. Tässä kohtaa uraa olen oppinut työn kautta tuottamaan ja myymään esityksiä ja minulla on sitä varten kohtalaiset verkostot. Taiteilijana haluan kuitenkin priorisoida itselle tärkeimmän työn, ja silloin tulevat aika ja rajat vastaan. Kenttä vastaa miten sinne huudetaan.
Sirkustaiteilijan ammatin ympärille kehittyy uusia erilaisia hankkeita ja työnkuvia, joiden rahoitus tulee samasta kokonaispotista kuin taiteilijoiden tulo. Tarkoitusperä on usein sirkustaiteilijoiden aseman tai taloudellisen tilanteen parantaminen, ja näiden hankkeiden kautta taiteilija voi kartuttaa kontaktejaan sekä saada näkyvyyttä. Monesti hankkeen parissa saattaa työskennellä useampi kuukausipalkkainen toimistohenkilö kuukausien ajan, mutta sirkustaiteilija osallistuu hankkeeseen palkatta omalla ajallaan. Hankkeesta saatavan hyödyn eteen taiteilija saattaa tehdä mittavan työmäärän, usein ilman palkkaa. Tässä herää kysymys, mitä sirkustaiteilijat tekevät väärin, mitä voisi tehdä toisin, vai onko systeemi nurinkurinen?
Sirkustaiteen kentällä pitkään työskennelleenä olen oppinut luomaan itselleni työn, työpaikan ja työnkuvan. Osaan luoda työpaikkoja myös useille muille vapaan kentän työntekijöille ja toimijoille. Olen kiitollinen Suomessa toimivalle systeemille, jonka kautta yksittäisen taiteilijan on mahdollista hakea rahoitusta ja tukea omalle työlleen. On myös hienoa, että voin toimia vapaan kentän ryhmässä, jota valtio tukee ja jonka kautta taide pääsee syntymään isommassa työryhmässä. Toivon, että rahoituksen suunta esittävälle taiteelle on tulevaisuudessa nousujohteinen, vaikka taidemuoto itsessään pysyy yhtä abstraktina kuin ennenkin ja sen vaikutuksia yhteiskunnalle on yhä vaikea numeroin todeta.
Artikkeli on julkaistu Liitos-lehdessä 2/2020 toukokuussa 2020.
JENNI LEHTINEN
Kirjoittaja on toiminut ammattilaisena sirkusalalla vuodesta 2007. Hänen erityisosaamisensa on pariakrobatia. Lisäksi hänen lajeihinsa kuuluuvat käsilläseisonta ja ilma-akrobatia.