Kuvassa Isto Turpeinen. Kuvaaja Nicholas Rowe

Isto Turpeinen: Tyypillistyneen liminaalisuuden pirullisuus

Tanssin hyvän jäljillä -tutkimusraporttia (tulossa) kirjoittaessani olen pohtinut tanssijan työtä käytännöllisenä toimintana (practices) ja olemisen kautta. Tanssijana olemisen tilat ovat näyttäytyneet välitiloina. Yhtenä tapana nähdä nämä tilat, on ajatella ne ulkoisten ja sisäisten hyvien asioiden väliin. Väli syntyy katsoen esimerkiksi arvojen, henkilökohtaisten motiivieni, instituution kielen tai päätöksenteon näkökulmien kautta.

Tanssijana olen pehmeän ja kovan, taidon ja tehokkuuden, työn käytänteen ja ohjauksen, tai vaikkapa kokemukseni käsitteiden ja markkinointiviestinnän kärjen välissä. Vien itseni näihin väleihin pohtimalla olemistani tarkemmin liminaalitilassa, jossa olen vapaa tanssija ikään kuin kynnyksellä. Olen tulossa tai menossa, syntymän ja kuoleman välissä, siirtymässä muutoksesta toiseen. Liminaalitilassa normit eivät päde.

Onko mahdollista kieltäytyä merkityksettömästä tai elämäntilanteen kannalta mahdottomasta työtilaisuudesta ilman pitkittyneitä seuraamuksia joko tulevissa työsuhteissa, apurahoituksessa ja henkilökohtaisessa arjessa?

Tanssijana olen tyypillistyneen prekaarin työelämän eturintamassa. Elän jatkuvaa liminaalitilaa. Se on työllistymisen ja työtä vailla olemisen rajanylitystä. Tilassa on hyvää, että saatan tuntea riippumattomuutta ja jopa ajoittaista vapautta, kun olosuhteet ovat suotuisat. Joillekin tanssintoimijoille elämäntilanteen ja olosuhteiden ollessa sopivia, tämä on olennainen tapa toteuttaa ammattiaan.

Pitkittyessään jatkuva liminaalitila alkaa tuntua irrallisuutena. Jatkuvassa vaihtelevuudessa menetän ottettani tanssijuuden ytimeen. Tarvitsen kiinnittymistä merkitykseen, jonka ulottuvuus on pätkittäisiä laajempi. Toisaalta toteuttaakseni tanssijan käytäntöä, prekaari ammattilaisuus on sopeutumiskykyä ja orientoitumista erilaisiin olosuhteisiin. Puhutaan resilienssistä eli tarvitsen palautumiskykyä ja sujuvuutta, ennakointi- ja oppimiskykyä. Lyhyesti sanoen olen ”joustava”. Kuten alaa vaihtava alle nelikymppinen tanssija asian kuvasi, ”niukoilla markkinoilla pitäisi suostua kaikenlaiseen”, mikä työnä ei ole merkityksellistä, saati sitten koulutuksen mukaista ammattityötä. Aikaisemmassa vaiheessa olevan nuoren ammattilaisen liminaalitila koulutuksesta työelämään on “nimen” luomista ja nojaamista rakenteisiin, joista äskettäin ammattiin valmistunut tanssijakollega totesi, että ”rakenteet eivät tue” alalle tulemista.

Tässä todellisuudessa luon oman rakenteeni. Olen tanssijan rakenne, itseni ulkoinen hyvä, jossa toteutuu tehokkuuteni ammatissa. Muistutan itsenityöllistäjänä yrittäjää. Viranomaistulkintojen mukaan näin on joillekin käynyt. Liminaalitilassa olen itseni manageri sanallistaen taitoani, sisäistä hyvääni ja rakennettani toisille rakenteille – rahoituslähteille, kollegoille, toisille managereille, alustoille ja hub’eille, ryhmille, instituutioille. Päädyn tanssijana sisäisen hyvän toteutumisen kannalta kohtaan, jossa rakenteena olen nomadi. Prekaarin työn tyypillistyttyä nomadina olen kuullut työelämäpuhetta sankaruudesta, jossa kuvataan liminaalitilassa olemisen hyvyyttä, kohottautumisen mahdollisuutta. Näiden mukaan väleissä toteutuu ”uusiutuminen”, rituaalisen puhdistautumisen ”pyhä kaaos”. Kohottautuminen on jatkuvan muutoksen vallitessa prekaarin toimijan ”oppimisen tila”.

En tiedä, miten kaunista tämä on (kauneus) ja mikä kunkin tanssijan kohdalla tässä ihmettelyssä on todellisuutta (totuus). Ja mikä on kenenkin kohdalla tiedostettua ja tiedostamatonta arkipäivää (affektit). Olemme elämäntapamme (vrt. systeemi) vaikuttamia. Tunnen olevani toistuvasti kasvokkain Pina Bauch -ryhmän (Ahnen, 1988, Pariisi) tanssijan kanssa, joka huutaa rampin ylitse ”minulle” jotakuinkin ”Vous êtes tous étudiants!” (Te kaikki olette opiskelijoita!). Haen ymmärrystä, mitkä ovat liminaalitilassa olevan ammattitanssijan motiivit. Työnohjausta tehnyt psykologi aikoinaan sanoi sen olevan ”palkkatyö”. Itse olin selittämiseni aloittanut juurevuudesta, maadoittumisesta ja läsnäoloni tietoisuudesta (ruumis ja näyttämö). Joissakin tapauksissa työn motiivia on kuvattu ”vapauden tilana”, joka liittyy voimaantumiseen ja voimaannuttamiseen.

Kun selailen taidepoliittisia käsikirjoja, raportteja ja barometreja sekä palautan sen talousliberaaliin yhteiskuntaan, oletan, että on olemassa rahan vaikutus.

Minä voin vapaana tanssijana kiinnittyä toteuttamaan merkityksellistä käytännöllistä työtäni olemassa olevissa rakenteissa. Motiivini asettuu sisäisten hyvien asioiden ja ulkoisen rakenteen välille. Motiivin taustalla on kysymys arvoista sekä poliittisesta ja moraalisesta visiosta, miten toteutuu työn merkitys ja mielekkyys. Rakenne on väline ja tila, jossa hyviä asioita toteutuu, muun muassa palkkatyö. Tämä on ideaali, koska liminaalitilassa ne eivät aina toteudu ja normit eivät aina päde. Asioiden toteuttamisessa saatetaan joustaa ja yksilökeskeisellä kohottautumisella on ankaria taustoja: Onko mahdollista kieltäytyä merkityksettömästä tai elämäntilanteen kannalta mahdottomasta työtilaisuudesta ilman pitkittyneitä seuraamuksia joko tulevissa työsuhteissa, apurahoituksessa ja henkilökohtaisessa arjessa?

Nojaan pirullisiksi kutsuttuihin ongelmiin (Sitra 2018: Kesy, sotkuinen vai pirullinen ongelma), joiden luonne on kompleksinen. Syy-seuraus-suhteet ovat vaikeasti hahmotettavia ja intressit yhteensovittamattomia. Tilanteissa näkökulmat hajaantuvat. Lähimenneisyydestä tulee mieleen vos-uudistuksen aikaansaama muutos. Palatessani liminaalitilassa olevaan tanssijaan ja tarpeeseen muuttaa työedellytyksiä: olen pirullisen ongelman äärellä. Olen tilanteessa, jossa systeemissä tyypillistynyt suhde työhön ei edes ole ratkaisun kohteena, jolloin liminaalitilaani liittyviä ongelmia ei voi kesyttää. Sen kanssa sopeudutaan (coping) ja puhutaan resilienssistä. Liminaalisuus säilyy ja kompleksisuus kohtaa lisää kompleksisuutta.

Haluan olla väärässä, koska minulle näyttää siltä, että tämän pirullisuuden kanssa eletään eli tätä ei pystytä (vrt. haluta) muuttamaan. Sisäisten ja ulkoisten hyvien välinen tila on leveä. Talous- ja taidepolitiikka sekä  taiteilijan työ arvoineen eivät kohtaa. Ratkaisuna taiteilijan työn edistämiseksi etsitään yhteistä nimittäjää ja samalla monimuotoisuuden jatkuvuutta. Taidepoliittinen keskustelu kiertää kehää, jossa poliittiset päätöksentekijät eivät ole taiteilijoita ja ovat kaukana taitelijan käytänteistä. Kompleksisessa kokonaiskuvassa taidealoille pitäisi tehdä erityisratkaisuja (vrt. taiteilijapalkka). Kun selailen taidepoliittisia käsikirjoja, raportteja ja barometreja sekä palautan sen talousliberaaliin yhteiskuntaan, oletan, että on olemassa rahan vaikutus. Vallitseva toistettu onnellinen objekti on se prosentti taiteelle. Jatkan pohdintana suoraan, miten prosentti näkyy liminaalitilassa olevalle tanssijalle. Työtilaisuuksina, työpaikkoina vai tukevampina, jopa uusina, rakenteina? Miten esimerkiksi rakenteita murehtivat nuoret ja pääasiassa vapaat tanssintoimijat pääsevät näillä vallan näyttämöillä rahoitusten piiriin?

Pirullisen ongelman kanssa eläminen on yhteydessä liminaalitilan tuottaman riippumattomuuden ideassa – vapaassa taiteessa. Taiteella on merkittävä rooli yhteiskunnan toiminnassa ja kehittymisessä. Taide on olemukseltaan toteutuessaan monitahoinen ja kompleksinen. Pelkistäminen sisäiseksi olemukseksi tai ulkoiseksi taloudeksi ei ole riittävää. Keskustelu taiteen merkityksestä yleisemmin hyvinvoinnissamme, oikeudesta taiteeseen ja taiteelliseen toimintaan on päätöksenteon aiheena. Kysymys, mitä on tanssin hyvä, voidaan esittää pohtien tämän meneillään olevan ajan arvokysymyksiä: mistä arvoista päätöksenteko lähtee liikkeelle? Palaan taiteen yhteyteen, taiteen olemiseen sellaisenaan, joka on merkittävä tekijä (hyvinvoivassa) olemisessa. Martha Nussbaum’ia (2010) mukaillen tämä on arvokysymys hyvästä, koska taiteen merkityksestä demokratialle, ihmisten väliselle ymmärrykselle ja inhimilliselle pääomalle on vaikeaa laskea tuottoa. Vaikea ei tarkoita mahdotonta. Taito laskea ja nähdä arvot yhdessä on hyvää ja pitkäjänteistä päätöksentekoa.

Kirjoittaja on tanssija, Taideyliopiston vieraileva tutkija ja taideasiantuntija Taiteen edistämiskeskuksessa. Hän kirjoittaa parhaillaan ”Tanssin hyvän jäljillä” -tutkimusraporttia yhdessä organisaatiotutkija, FT Marja-Liisa Trux’in kanssa.

Artikkeli on julkaistu STST:n Liitos-lehdessä 3/2020.

Isto Turpeinen

Kijoittaja on on tanssitaiteilija, pedagogi ja tanssitaiteen tohtori. Viime vuodet hän on toiminut Taideyliopiston tutkijana (ArtsEqual ja Tanssin hyvä -tutkimus: https://tanssinhyva.fi/) ja vs. yliopistonlehtorina. Kuvaaja: Kalle Kallio

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..