Kuva: Yong Chuan Tan Unsplash

Jenni Kivelä: Sokeita pisteitä

Tunnistan paniikin, halusin häipyä, ahdistaa, en osaa sanoa miksi. Puhutaan mitä tehtäisiin, miten tehtäisiin, pilkotaan, tehdään skenaariota, varustaudutaan tilanteisiin.

Sitten kun suuri tutkimusmatka alkaa.

Mennään pienempiin ja pienempiin asioihin. Haluaisi tarttua johonkin, tuntuu, että kaikki lipsuu käsistä. ”Eiks me just viimeks sovittu että…” Operaatio Barbapapa.

Yhteistyö, siis ei sellainen missä työnkuvat ei eri ammattinimikkeiden kautta selvät vaan sellainen todellinen ohjauksellinen ja koreografinen yhteistyö. Siitä mä olen aina haaveillut. Kyllä! Se tuntuu niin ihanalta ajatukselta. Tai ajatus työparista. Joo!

Miten yhteistyöt saadaan onnistumaan? Olikohan se tyhmä sanoa heti alkuun, että mulla ei ole mitään ihmeempiä odotuksia lopputuloksesta. Oli varmaan. Vedin maton heti alta. Mutta eihän sitä voi tietää, jos ei ikinä olla tehty yhdessä mitään? ”Sun pitää luottaa tähän.”

Mulla on enemmän odotuksia prosessista. Oppia toisilta, kuulla ihan eri näkökulmia, inspiroitua muiden ajatuksista, jakaa. Mutta miks mä en oikein osaa asettua siihen yhdessä tekemisen. Miten ne roolit menevät? Miten ne tontit tai tontin rajat. Miksi niissä on vähän epämukava olla? Ei ole selkeää, pitää koko ajan määritellä uusiksi, siirrellä rajatolppia, keskustella kuka saa ajaa nurmikon tosta kaistaleelta.

Pelottaa. Vaikka kuinka puhutaan ja sovitaan, niin työtilanteessa, kun harjoitukset ovat käynnissä mulle tapahtuu jotain. Jos se olisi pankkiryöstö niin sooloilisin ja mut olis pakko ampua. Söheltäisin jotain ja ase laukeaisi omaan jalkaan. Tai kaikki on niin erilaista ennen treenejä ja sitten kun harjoitukset ovat käynnissä. Ihan vaikka ei edes ole ohjauksellinen yhteistyö.

Ennen treeniä: ”Joo se on ihan ok, et sulla on muita töitä samaan aikaan. Pakkohan sun on tehdä, kun tästä maksetaan niin vähän.”

Perkele tästä mitään tuu, kun ikinä ei olla yhtä aikaa paikalla.

”Joo kyllä tää 6 viikkoa riittää. Siinä saa ihan hyvin tehtyä.

Eihän tässä taas voi kokeilla mitään uutta, kun heti pitää lukittautua kun ei oo aikaa.

”Kyllä mä ymmärrän että tässä aikataulussa ei oo aikaa hieroa kaikkea niin tarkkaan. Pitää vaan hyväksyä se.”

Moi, laitan nopeesti tän meilin… Voisko siihen Ahdistelija -kohtaukseen lisätä vielä jotain ääninauhalle ja ehkä yhden tehtävän lisää sinne ja tota tonne…

”Tietty mä hoidan itse nää lautaset, kun täähän on kuitenkin mun teos eniten.” (Ja haluan todella itsekin et yleisö saa kokea kesäsiirtolafiiliksen esityksessä)

Raahaan kaivovettä ämpäritolkulla ja lämmitän vedet ja pesen tiskejä, kokkaan uudet tarjoilut, järjestelen paikkoja, valmistaudun itse esitykseen, esiinnyn… lopulta olen aika helpottunut, kun esityskausi loppuu.

Monissa prosesseissa on itselle tullut vastaan piste, jota pää ei ole kestänyt. Kun mä en ole saanut päättää? Kun mun ideaa ei ole valittu toteutettavaksi? Kun mä olen jäänyt sivuun eikä mun sanoja oo kuunneltu? Kun mulla ei ollutkaan paras idea? Kun jengi valittaa mun mielestä jostain pikkujutusta. Ja on vaikea hyväksyä sitä. Joku hetki, kun menen puolutuskannalle? Nuorena oli se, kun oli niin suuri tarve päättää. Itkin Harri Kuoralahdelle että meidän duettohommasta ei tule mitään koska….en edes muista mikä syy oli. Joku egoon liittyvä varmaan. Meidän piti jakaa treeniaika molemmille ja mä en varmaan saanu mun omaa aikaa riittämään? Hyvin se saatiin tehtyä.

Työstä tulee yhtäkkiä niin tärkeä. Tai tekeillä olevasta jutusta. Lopputulos. ”Toi ei oo tätä päivää, että ajatellaan, että teos on tärkein.” Oonko mä sellainen koreografi, joka jätän ruumiita jälkeeni, kun taistelen meidän ”suuren teoksen” puolesta? Kivelä on siellä ainakin joskus maannut.

Kolumni on julkaistu STST:n Liitos-lehdessä 3/2020.

Jenni Kivelä

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer-koreografi. Hän toimii Liitos-lehden kolumnistina vuonna 2020. Kuva: Bengt Wanselius

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..