Kolmas Tila, Legenda pienestä luusta. Valokuva Robert Seger

Teatteri Kolmas Tila osuu tarkkaan siihen johonkin, jota emme näe

Teatteriohjaaja Kaisa Korhonen haastatteli teatteri Kolmas Tila -nimisen turkulaisen vapaan teatteriryhmän jäseniä. Kolmas Tila on erityinen ilmiö suomalaisessa teatterissa. Ryhmän työtavat ja tavoitteet ovat omalakisia. Teoksia syntyy kahden vuoden välein. Väliin jäävä aika käytetään seuraavan teoksen aiheen valintaan, esityksen suunnitteluun ja erityisesti henkiseen ennakkotyöhön. Esitykset saavat alkunsa työpajoissa, joissa vierailee esityksen teemoihin perehtyneitä tutkijoita.

Kolmas Tila on monitaiteellinen ryhmä, jonka keskeinen tavoite on taiteen ja tieteen keskinäinen vuoropuhelu ja tutkimus, joka voi nostaa esiin yhteiskunnallisesti ja filosofisesti tärkeitä aiheita. Kolmannen Tilan manifesti täällä…

Kiinnostukseni syyt ja motiivit

Halusin kirjoittaa aikamme teatterista jotakin kiistatta myönteistä. Käsittelen tässä suruani suomalaisen teatterin alasajosta, pinnallisuudesta ja teatterikentän avuttomuudesta raa´an menestymispaineen alla.

Teatterikäsitykseni alkoi muodostua opiskeluaikana Berliiniin tehdyillä matkoilla. Matkustin sinne ensimmäistä kertaa koulutoverini ja ystäväni Max Randin kanssa. Berliinin muurin rakentamisesta oli kulunut vasta vuosi ja minä vasta täyttänyt 20 vuotta. Päämääränämme oli Bertolt Brecht ja hänen maailmankuulu teatterinsa Berliner Ensemble. Max oli suomentanut lukioluokilla Brechtin Aikamme Teatterista -kirjaa ja olin saanut kunnian olla suomennoksen esilukija. Osin saksalaisen sukutaustansa johdosta Maxilla oli täydellinen kielitaito. Omakin saksankielen taitoni oli kohentunut käännöstyössä, mutta vielä paljon tärkeämpää minulle oli tutustuminen Brechtin taiteeseen Berliinissä, pääkallopaikalla autenttisissa olosuhteissa.

Bertolt Brecht oli näytelmäkirjailija, teatterinjohtaja ja ohjaaja, teatteriajattelun uudistaja, eurooppalaiseen teatteriin radikaalisti vaikuttanut kulttihahmo. Hän oli kuollut edellisellä vuosikymmenellä, mutta Berliner Ensemble ei. Teatterin maine oli kiirinyt niin laajalle, että se eli kukoistuskauttaan. Kuuluisimpien esitysten lippujonon mitta oli pyörryttävä. Historiallisessa teatterirakennuksessa olo tuntui pyhältä, epätodelliselta. Sain salaa tiirailla ihania näyttelijöitä Ensemblen kellarikahvilassa ja joskus vaihtaa heidän kanssaan jonkin sanankin. Näyttelijät alkoivat tervehtiäkin meitä ”suomalaisia opiskelijoita”, näkiväthän he meidät päiväkausia kurkottamassa eturivistä näyttämölle saadaksemme selville, mistä kussakin  esityksessä milloinkin oli kyse.

Olin ollut teatterifriikki: seurannut Helsingin teatteriohjelmistoa 15-vuotiaasta asti, lukenut sanomalehdistä teatteriarvostelut, painanut mieleeni tarinan, joka kiehtoi ja saatuani kokoon pääsylipun hinnan mennyt sen katsomaan. Nautin katsomossa olosta, jännittyneestä ilmapiiristä utooppisessa maailmassa. Ymmärsinpä sitten esityksen tai en, joka tapauksessa nautin. Vapisin, olin niin kiihdyksissä, etten jaksanut ajatella – sain vain kiksit.

Ensimmäinen Ensemblessä näkemämme esitys ei ollut teatteriesitys, vaan esitystapahtuma, jota nimitettiin konsertiksi. Siinä ei esitetty draamaa, vaan talon taiteilijoiden omia hankkeita, lukuteatteria, monologeja, runoja ja lauluja. Brecht oli muiden lahjojensa lisäksi monipuolinen, hieno runoilija. Tämä iltapäivä oli omistettu Bertolt Brechtin runoille ja lauluille.

Kolme nuorta miesnäyttelijää astuu näyttämölle. Pianisti istahtaa instrumenttinsa ääreen. Pidätän henkeä, enkä syyttä. Tästä päivästä tulee minulle käänteentekevä kokemus.

Konsertti alkaa. Kuuntelelen toinen toistaan vaikuttavampia lauluja. Empaattisia, inhimillisiä, nasevia, itsekriittisiä, yhteiskunnallisia, poliittisia. Avoimesti poliittisia. Max tulkkaa sen, mihin omat taitoni eivät riitä. Konsertin atmosfääriä ja Brechtin jumalaisia rakkauslaluja hänen ei tarvitse tulkata.

En ollut koskaan nähnyt näin vakuuttavaa esiintymistapaa: kommunikointia katsojien kanssa silmästä silmään. Antaumista, jota kannattelee esittäjän sisäistetty suhde laulun tai runon sisältöön. Vain ydinasia. Ja lämpö. Esiintyjät tavoittavat jokaisen meistä katsomossa. Jokaikisen meistä. Meihin saadaan yhteys – ja enemmänkin – henkilökohtainen kontakti. Ymmärrämme toisiamme, aavistamme toinen toistemme ajatukset. Tämä oli minulle hurja avainkokemus, josta imin uskoa ja voimaa työhöni. Kauan.

Tunnustan Berliner Ensemblen teatteri-idolikseni, oman taidelajini esikuvaksi, jota seuraan vieläkin. Kolmannen Tilan etiikassa, laajassa maailmankäsityksessä ja taiteilijayhteisön vaalimisessa on paljon yhteistä Berliner Ensemblen kanssa.

Näitä kahta teatteria yhdistävät myös suuret aiheet, musiikki orgaanisena, jopa korvaamattomana teatteriesityksen ilmaisukielenä sekä kollektiivin tutkiminen yksilön sijasta.

Konsertin ohjelmanumeroista Bertolt Brechtin runo Jumalan iltalaulu tatuoitui minuun.

”Kun illan sininen tuuli herättää isäjumalan, näkee hän taivaan kalpenevan ja nauttii siitä. Hänen korvansa herkistyvät kuuntelemaan suurta kosmista koraalia
Tulvan peittämien metsien huutoa, kun ne ovat hukkumaisillaan
Vanhojen ruskeiden puutalojen voihketta, kun niiden huonekalu- ja ihmislasti on käynyt liian raskaaksi
Voimattomiksi riistettyjen uupuneitten peltojen kuivaa yskää
Mahtavaa suolten korinaa, johon viimeinen mammutti päätti sitkeän ja autuaan maallisen vaelluksensa
Suurmiesten äitien ahdistuneita rukouksia
Jäätiköiden räminää valkoiselta Himalajalta, joka huvitteleiksen jäisessä yksinäisyydessään
Bertolt Brechtin tuskaa: hän on pahassa pulassa
Ja samaan aikaan metsistä kumpuavien vesien mielettömiä lauluja
Vanhojen lattioiden tuudittamien ihmisten tyyntä hengitystä
Suurmiesten suuria sanoja
ja Bert Brechtin ihmeen ihania lauluja, Bert Brechtin joka on pahassa pulassa”
(suomennos Brita Polttila)

Tässä kohden ymmärsin, miksi alitajuntani oli artikkelia aloittaessani kuljettanut minut Berliiniin vuoteen 1962. Tässä runossa on sama henki kuin Legenda pienestä luusta -esityksessä.

Laulu Moldausta, hieno analyysi ihmiselämän suhteesta aikaan. Kun näihin ajatuksiin lisätään Hanns Eislerin kaunis ja energinen musiikki, mikä tulevaisuuden visio ja toivo tästä syntyykään!

On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.
Saa päiväksi yö.

Ja muutos se ikuista on ainoastaan,
tää päivä jo huomenna eilistä on.
Ei seisahdu aika. Sen kulkua vastaan
maan suurin ja mahtavin on voimaton.
Hän on voimaton.
(suomennos Elvi Sinervo)

Kolmas Tila, Legenda pienestä luusta. Valokuva Robert Seger.

Legenda pienestä luusta, osa IV, Rán – arktisen luonnon puolesta

Näytelmän tapahtumat käynnistyvät arktisella Wrangelinsaarella, Koillis-Siperiassa vuonna 2063. Arktisten merilintujen tutkija Rán Snorradóttir (s. 2018) on saapunut saarelle tutkimaan ekosysteemiä ja merilintujen populaatiota. Mitä on tapahtunut saaren luonnolle?

Ránin tutkimusmatkan rinnalle rakentuu kertomus hänestä itsestään, kertomus ihmislajista. Sen kertovat merilinnut, jotka lentävät ajan ja ihmisen historian läpi. Linnut pysähtyvät eri historiallisissa ajoissa ja paikoissa ja dokumentoivat tapahtumia. Lopulta ne johdattavat katsojan muinaisen ihmisen äärelle. Linnut ovat posthumanistisia kertojia, joiden kautta luodaan ja kuvitellaan toisen lajin näkökulma ihmisen historiaan lajina. Teoksessa yhdistyvät luonnontieteelliset, arkeologiset ja historialliset näkökulmat myyttiseen mielikuvitukseen.

– Seppo Parkkinen –

Kolmas Tila, Legenda pienestä luusta. Punaisessa takissa Minna Kangas, joka esittää vuonna 2018 syntynyttä biologia. Hän sanoo: ”Synnyin aikana, jolloin kuvitelma tulevaisuuden eheydestä ja ennakoitavuudesta särkyi.” Valokuva Robert Seger

Teatteri Kolmannen Tilan monitaiteellinen tutkimusmatka

Kiinnostukseni Teatteri Kolmanteen Tilaan syntyi kymmenisen vuotta sitten. Olin aivan sattumalta törmännyt kaupungilla ystävääni Sari Salmelaan. Hän oli lähdössä kiireessä Turkuun osallistuakseen Maria Anderssonin muisti -nimisen esitystapahtuman järjestelyihin. Minä hakeuduin mukaan. Näin Maria Anderssonin muistin ja tutustuin Kolmannen Tilan lähtökohtiin. Kolmas Tila on poikkeuksellinen ja kehittyvä taiteilijayhteisö. Sen jälkeen olen ollut Kolmannen Tilan uskollinen katsoja.

Minulle tämän pienen vapaan ryhmän vetovoima on sen tietoisessa erottautumisessa suomalaisen teatterin valtavirrasta. Kolmannessa Tilassa aistii vapauden tuulet!

Pieni, rutiköyhä ryhmä uskoo teatteritaiteen merkitykseen ja on valmis tekemään sen eteen suuriakin uhrauksia. Annan tälle kovasti arvoa ja ihailen heidän sitkeyttään pienenä taiteilijayhteisönä.

Kolmas Tila rahoittaa toimintansa apurahoilla. Kaikki avustukset ovat harkinnanvaraista tukea. Tärkeitä tukijoita ovat Taiteen edistämiskeskus, Turun kaupunki, Koneen säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto. Myös tekijöiden henkilökohtaiset apurahat ovat ratkaisevan tärkeitä toiminnan kannalta.

 Maria Anderssonin muisti  antoi alkusysäyksen Kolmannen Tilan perustamiselle. Siinä pyrittiin löytämään ja luomaan dialogia eri alojen tutkijoiden ja taiteilijoiden sekä toisaalta yleisön välille. Muotona oli yleisötapahtuma, joka kesti yhden viikonlopun ja käsitteli muistia, näytelmän aihetta. Tämä kokemus jäi kiinnostamaan, se sisälsi suurta potentiaalia teatterin kannalta.

Temaattiset seminaarit ja tapaamiset tutkijoiden, yleisön ja taiteilijoiden välillä ovat alusta lähtien olleet keskeinen osa työtapaa. Pohjatyö tehdään radikaalisti näyttämöllä. Yleisö on mukana, on kyse vuorovaikutuksesta. Osallisuus, jos mikä, on katsojien sitouttamista.

Cécile Orblin, olit mukana Maria Anderssonin muisti -esitystapahtumassa vuonna 2006.

 Maria Anderssonin muisti keräsi yhteen mm. Seppo Parkkisen, Juha Malmivaaran, Timo Torikan ja minut. Muotona oli muistia käsittelevä yleisötapahtuma yhtenä viikonloppuna. Esityksen jälkeen aika oli kypsä kollektiiviselle työtavalle ja visiolle.

Teatteri Kolmanteen Tilaan sattumalta mukaan pääseminen oli henkinen lottovoitto!

Minna Kangas, osallistuit Kolmannen Tilan ensimmäiseen esitykseen, Maan kellot – väkivallan ja kuuntelemisen leikki, vuonna 2009.

– Kyllä, tulin mukaan sen kolmanteen työpajaan. Reilu kymmenen vuotta sitten Juha soitti minulle, sinun kehotuksestasi Kaisa, ja pyysi mukaan Teatteri Kolmannen Tilan esitykseen. Olin riemuissani. Saisin töitä! En ehkä rahallisesti kannattavaa työtä, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Siitä tuli ryhmä, paikka, tila, jonne on voinut palata ravitsemaan taiteen tekemisen nälkää. Asettumaan Seppo Parkkisen esiin nostaman, upean asian äärelle, pohtimaan, tutkimaan, kokeilemaan ja tekemään Maan kellot – väkivallan ja kuuntelemisen leikki ja Berg Heil! -Nietzscheläisiä vaelluslauluja ja Legenda pienestä luusta. Koen, että Teatteri Kolmanteen Tilaan sattumalta mukaan pääseminen oli henkinen lottovoitto!

Sepon tekstit ovat musikaalisia tekstejä. Minulle työ Sepon kanssa on ollut itsetuntoa kohottavaa.

Mikä veti sinua Kolmanteen Tilaan, Kalle Ropponen?

– Institutionaaliset teatterit Turussa eivät tehneet vahvaa sisältölähtöistä teatteria. Sellaiselle teatteriajattelulle oli tarve. Se oli suurin syy. Yllykkeenä toimi myös kiinnostava joukko ihmisiä. Juha oli ainut, jonka kanssa en ollut tehnyt töitä. Hän oli kyllä tuttu Teatterikorkeakoulusta.

– Sepon tekstit ovat musikaalisia tekstejä. Minulle työ Sepon kanssa on ollut itsetuntoa kohottavaa. Seppo antaa rohkeasti keskeneräistä materiaalia kommentoitavaksi ja keskusteluun. Me saamme kaikki osallistua sen työstämiseen. Ennakkosuunnittelu lähtee pisteestä, jossa on vasta ajatus ytimestä. Tulee tarpeellinen olo, kun saa osallistua, vaikuttaa ja olla mukana etsimässä sisältöjä.

Tekeillä olevan teoksen aiheen avaaminen tieteen kautta antoi pohjaa myös visuaaliselle suunnittelulle.

Pirjo Liiri-Majava, kuulut Kolmannen Tilan perustajiin.

– Juha ja Seppo pyysivät minut mukaan perustamaan teatteriryhmää. Oli hieno tunne olla uuden äärellä näkemyksellisten ammattilaisten kanssa. Meillä on yhteinen halu luoda uutta teatteria, tehdä esityksiä teksteistä, joiden aiheet poikkeavat valtavirrasta. Tieteen ja taiteen yhdistäminen toi uutta näkökulmaa esityksen tekoprosessiin. Tekeillä olevan teoksen aiheen avaaminen tieteen kautta antoi pohjaa myös visuaaliselle suunnittelulle.

– Ajatus tehdä esityksiä teatteritalojen ulkopuolisiin tiloihin houkutteli minua suuresti. Lavastajana koen erittäin voimakkaasti tilan, jolla on oma karaktääri ja historia. Koko harjoitusprosessin ajan tutkimme tilan ja teoksen kommunikointia. Esityksissämme myös musiikki ja teksti luovat oman tilallisen kokemuksen. Pukujen ja lavastusten suunnittelu näihin teoksiin ja tällaisiin tiloihin on kiinnostava taiteellinen prosessi. On ollut hienoa, että olemme ryhmänä aina pyrkineet suuriin kokonaisvaltaisiin visuaalisiin ratkaisuihin.

Aistillinen tila ruokkii työryhmän mielikuvitusta ja vaikuttaa esityksen lopputulokseen, erityisesti siihen, miten katsoja sen silmillään ja aisteillaan kokee.

Sofia Törnqvist, sinut pyydettiin mukaan Kolmannen Tilan teokseen Maan kellot – väkivallan ja kuuntelemisen leikki. Miten se tapahtui?

– Pirjo Liiri-Majava ja Seppo Parkkinen olivat tehneet kanssani yhteistyötä Turun ruotsalaisessa teatterissa Mot Vintergatan / Kohti Linnunrataa -nimisessä teoksessa, jossa esitin Edith Södergrania. He suosittelivat minua Juhalle ja siitä yhteistyömme Kolmannessa Tilassa alkoi. Minuun on luotettu. Minua on luotsattu näyttelijänä eteenpäin, haastettu kehittymään – valtavasti! – tässä ryhmässä. Olen osallistunut viiteen teokseen: Maan kellot – väkivallan ja kuuntelemisen leikki, Animalis, Berg Heil! – nietzscheläisiä vaelluslauluja, Passio – rakkaus G.H:n mukaan ja Legenda pienestä luusta, joiden jälkeen tunnen olevani paljon, paljon tietoisempi potentiaalistani näyttelijänä.

– Hienointa Kolmannessa Tilassa on koko työryhmän läsnäolo näyttämöllä, myös harjoituksissa. Usein näyttelijät ovat yleisöesityksissä läsnä näyttämöllä, vaikka heillä ei olisikaan repliikkiä tai muuta toimintaa. He tukevat tarinaa läsnäolollaan.

– Keskeistä Kolmannessa Tilassa on ajatus ensemblesta – Toisiinsa Sitoutuneesta Taiteilijaryhmästä. Me olemme yhdenvertaisia. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, olla mukana tekemässä ratkaisuja aina lopputulokseen saakka.

– Tila on tärkeä. Sen pitää puhua puolestaan. Aistillinen tila ruokkii työryhmän mielikuvitusta ja vaikuttaa esityksen lopputulokseen, erityisesti siihen, miten katsoja sen silmillään ja aisteillaan kokee. Hienoa on myös runsaan tekstin, liikkeen ja äänen yhteentörmäys.

– Työpajoja pidetään ennen varsinaista harjoituskautta monessa jaksossa. Teosta työstetään myös esittämällä näiden työpajojen tuloksia avoimissa yleisötapahtumissa. Asiantuntijat, esimerkiksi historiantutkijat puhuvat niissä esityksen teemoista.Työryhmälle se antaa materiaalia ja yllykkeitä heidän taiteelliseen työhönsä. Samalla se ruokkii yleisöä mielikuvilla ennen varsinaista esitystä. Yhteys yleisön ja teoksen välillä voimistuu.

Joskus olen hyvilläni, kun arvosteluissa ei ole mainittu musiikin osuutta lainkaan, vaikka koko esitys olisi läpisävelletty.

Kari Mäkiranta, puhut musiikin dramaturgiasta.

– Minun teatteriurani alkoi 1993, kun ilmoittauduin SUMUTE ry:n järjestämälle musiikkiteatterikurssille. Sävellysopettajani oli Craig Bohmler. Sitä ennen olin Kauhajoen ev.opistolla perustamani pop/jazz-linjan vetäjänä ja sitä ennen asentaja-koneistaja metallipajassa. Opiskelin musiikkiteatteri-ilmaisun ohjaajaksi Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa ja olin läänintaiteilija 2000-luvun alussa. Tämän jälkeen toimin vapaana taiteilijana musiikkiteatterin parissa.

– Kolmannessa Tilassa olen improvisoinut ja säveltänyt lähes jokaisen treenipäivän. Musiikki ja äänidramaturgia on valmistunut koko ajan yhteistyössä ohjauksen kanssa. Musiikki ei siis pyri erottumaan, vaan on luonnollinen osa tarinankerrontaa, vaikkakin osa repliikeistä on oopperankaltaisesti sävelletty. Esityksiin ei ole kirjoitettu lauluja, vaan olen poiminut käsikirjoituksesta itsenäisesti sekä yhteistyössä Sepon ja ohjaajien kanssa ne lauseet, jotka haluan musiikillisesti nostaa esiin.

– Joskus olen hyvilläni, kun arvosteluissa ei ole mainittu musiikin osuutta lainkaan, vaikka koko esitys olisi läpisävelletty.

Valtavan hieno kokemus, iso käännekohta, melkein rakastuminen.

Tuula Väänänen, olet syntyisin Pohjois-Suomesta. Ennen tuloasi Kolmanteen Tilaan olit Oulun kaupunginteatterin näyttelijä. Mistä tuli ensimmäinen aistimus Kolmannen tilan olemassaolosta?

– Juha Malmivaara oli ohjaamassa Oulussa kahta Molièren tekstiä ja Seppo Parkkinen dramaturgina oli mukana. Heiltä kuulin Kolmannesta Tilasta. Viehätyin Juhan työtavasta. Hän pyrki epärealistiseen, fyysiseen näyttämöilmaisuun. Roolihahmoa haettiin ihan muuta kautta kuin mikä oli ollut tapana. Se vapautti pähkäilemästä kuka minä roolissa olen, minkä ikäinen tai minkälainen psykologia tällä henkilöllä on. Valtavan hieno kokemus, iso käännekohta, melkein rakastuminen. Kun tuli tilaisuus päästä mukaan Kolmannen Tilan tuotantoon, tartuin mahdollisuuteen. Olin mukana vuonna 2011 toteutetussa Animalis-teoksessa.

Me kaikki olemme sama! Me kaikki olemme yksi!

 Cecile Orblin, Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina esitettiin samana vuonna 2011. Se oli monille katsojille unohtumaton elämys. Se on haastava teos ja epätavallisen koskettava – olematta romanttinen. Miten löysit sen vaatiman antaumuksen?

– Me kaikki olemme sama! Minulle tämä oivallus syntyi työpajassa käytetystä kirjailija Clarice Lispectorin teoksesta: ”Jos tässä tarinassa on totuuden häivääkään – ja totta kai tämä tarina on tosi, tosin keksitty – niin jokainen tunnistaa siitä itsensä. Sillä me kaikki olemme yksi, ja joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä, on köyhä hengeltään tai kaiholtaan ja silloin häneltä puuttuu jotakin kultaakin kalliimpaa.”

Näin ja koin Kolmannen Tilan esityksissä teatteritaidetta, jota halusin tehdä. Edustan nykyajan hybridiammattilaista, joka toteuttaa itseään eri ammateissa.

Maria Leivonen, miten sinä tulit Kolmanteen Tilaan?

– Tulin mukaan kolmanteen tilaan näyttelijänä vuonna 2012, teokseen Berg Heil! – nietzscheläisiä vaelluslauluja. Oli upeaa päästä mukaan ihailemaani teatteriryhmään, vaikka en ole koulutukseltani näyttelijä, vaan tuottaja. Kiinnostuin ryhmästä ja sen näyttämötaiteesta heti ensimmäisestä produktiosta lähtien. Näin ja koin Kolmannen Tilan esityksissä teatteritaidetta, jota halusin tehdä. Edustan nykyajan hybridiammattilaista, joka toteuttaa itseään eri ammateissa.

– Kiinnostavinta Kolmannessa Tilassa on ihmisyyttä ja maailmaa avaramielisesti ja filosofisesti tutkiva näyttämötaide. Teosten lähtökohtana ei ole psykologinen draama, vaan paneutuminen omilla ehdoillaan erilaisiin ilmiöihin, maailmaan, kysymyksiin ja maailmankaikkeuden tapahtumiin, joista syntyy esitys. Jokainen uusi teos on matka uuteen tietoon, hämmästyttävien kysymysten ja tapahtumien äärelle.

Legenda pienestä luusta -näytelmän jälkeen pinnalla on kiitollisuus siitä, että olen saanut olla mukana kokemassa tämän voimakkaan ja yhteisöllisen tutkimusmatkan ihmisyyteen, Kristina Vahvaselkä toteaa.

Kristina Vahvaselkä, olet Kolmannen Tilan tuottaja. Sinut valittiin vastikään myös sen hallitukseen. Olet luottohenkilö ja näissä tehtävissä korvaamaton teatterille. Lisäksi olet näyttelijä. Miten jaksat kantaa kaiken tämän vastuun?

– Olen näyttelijä. Näin näytelmän Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina ja se oli teatteria, jota halusin nähdä ja itse tehdä. Sain Karin kautta yhteyden Juhaan. Kysyin häneltä saanko osallistua seuraavaan esitykseen Berg Heil! – nietzscheläisiä vaelluslauluja. Juha vastasi, että jos hankit itsellesi apurahan, olet mukana. Sain apurahan.

– Pidän myös huolta käytännön asioista. Haluan, että Kolmas Tila toimii mahdollisimman hyvin. Henkilökohtaisesti näyttelijänä Passio – rakkaus G.H:n mukaan oli merkittävä produktio. Kolme eri naista esitti lavalla saman roolihenkilön eri puolia. Olin lavalla koko ajan, mutta puhuin vasta viimeisen 20 minuutin aikana. Siinä pääsin todella tutkimaan kehollista ilmaisua ja sitä, miten paljon sillä voi kertoa.

Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana prosessissa, jota työstetään kahden vuoden ajan. Mikään määrä harjoituksia ei korvaa kypsyttelyaikaa, sanoo Susanna Airaksinen.

Susanna Airaksinen, olit Legenda pienestä luusta -näytelmän toinen ohjaaja yhdessä Juha Malmivaaran kanssa. Olet elänyt lähellä Kolmatta Tilaa suuren osan elämääsi.

– Olen kotoisin Turusta ja nähnyt kaikki Kolmannen Tilan esitykset. Tunsin Juhan sekä Karin entuudestaan. Opiskelin Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi ja meillä opintoihin kuului toisen vuoden jälkeen assisteeraus. Kysyin Juhalta mahdollista produktiota ja Berg Heil! – Nietzscheläisiä vaelluslauluja sattui osumaan juuri oikeaan aikaan. Olin tiiviisti mukana produktiossa ja opin tuntemaan Sepon ja muut Kolmannen tilan jäsenet. Pääsin sisälle työskentelytapoihin. Myöhemmin Juha ja Seppo sitten kysyivät minua toiseksi ohjaajaksi Legenda pienestä luusta -produktioon.

Susanna, mikä on jättänyt pysyvimmän jäljen sinuun Kolmannen Tilan esityksistä?

– Ne ovat matka, jatkumo. Ensimmäinen on aina ensimmäinen. Tähden hetki tai kevyt kyyneleinen tarina on esityksistä ehein, helpoin kieleltään, erittäin kaunis. Animalis aiheensa kanssa kiehtoo ja sitä aihetta jatkettiin Legenda pienestä luusta -näytelmässä. Ne ovat rinnakkaisteoksia, sitä kautta tärkeitä. Berg Heil! – nietzscheläisiä vaelluslauluja siksi, että olin itse mukana. Animalis on kuitenkin tärkein, vastaan. Kaikki ovat Sepon kirjoittamia, hänen pitkää ajattelumatkaansa.

Tekstin laatu on sellaista, että tarvetta realismiin tai tarkkaan paikan luomiseen äänen perusteella ei ole. Voi ottaa enemmän vapauksia ja kuvitella, miltä esimerkiksi luonnonkatastrofi tai hiljainen tutkimusasema kuulostavat ajatuksen tasolla, ei niinkään konkrettisena, fyysisinä ilmiöinä.

Eero Erkamo ja Ville Aalto, miten te päädyitte Kolmanteen Tilaan?

Eero: Susanna, oman vuosikurssini ohjaajaopiskelija, kysyi. Susanna tunsi myös Villen vuotta nuoremmalta Teatterikorkeakoulun äänisuunnittelun kurssilta. Yhdessä tultiin ja hauskaa oli hypätä mukaan. Villen kanssa funtsattiin ja kehiteltiin mitä tarjota: valopyramidi, erilaisia muotoja, episodirakennelma, arkeologia osuuksia! Perusteatterin normaalitiloja. Eeppisempiä kohtauksia! Hirveen hienosti kaikki nämä asiat mahtuu samaan teokseen.

– Kaiken voi katsoa alkaneen jo lapsena kuvataideharrastuksesta tai myöhemmästä lukioaikaisesta teatteriharrastuksesta. Ylioppilaaksi valmistuttuani pyrin lavastajaksi Taideteolliseen korkeakouluun, mutten tullut valituksi. Päädyin lähestymään teatteria ja elokuvaa teoreettisemmasta näkökulmasta. Opiskelin humanististen tieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistossa, pääaineena teatteritiede. Väliin mahtui monenlaista työskentelyä, erityisesti elokuvan ja teatterin parissa tehtyä järjestötyötä sekä tuotannollisia tehtäviä.

– Päätös valosuunnittelulle omistautumisesta syntyi hitaasti, mutta lopulta tajusin löytäneeni oman ilmaisuvälineeni ja päätös hakea opiskelemaan valosuunnittelua oli selvä. Kun pääsin Vässille, saivat muut roolit jäädä.

Entä Ville, mistä ääni?

– Musiikissa ja äänessä on kiehtonut aina tietynlainen selittämättömyys, niiden kummallinen kyky saada ihmisessä tunteita ja mielikuvia aikaan ilman mitään järjellistä selitystä tai syytä. Aika paljon on tutkittu mm. sitä, miten erilaiset musiikit ja äänet vaikuttavat ihmisiin, mutta hyvin vähän edelleenkään tiedetään, miksi ne vaikuttavat niinku vaikuttavat.

Legenda pienestä luusta on tietenki ollu näistä lähtökohdista todella kiehtova ja antoisa projekti, kun lähes olematon lavastus on jättänyt tilaa valolle ja äänelle luoda enemmän ja vähemmän abstrakteja maisemia, joita katsoja voi mielikuvituksellaan täydentää tai olla täydentämättä. Tekstin laatu on sellaista, että tarvetta realismiin tai tarkkaan paikan luomiseen äänen perusteella ei ole. Voi ottaa enemmän vapauksia ja kuvitella, miltä esimerkiksi luonnonkatastrofi tai hiljainen tutkimusasema kuulostavat ajatuksen tasolla, ei niinkään konkrettisena, fyysisinä ilmiöinä.

Kolmannen Tilan työtapaan kuuluu, että työpajat päättyvät yleisöesitykseen. Ne ovat suuri apu  lopullisen esityksen rakenteen hahmottamisessa.

Sari Salmela, miten sinusta tuli Legenda pienestä luusta -suunnitteluryhmän jäsen?

– Juha pyysi minua esityksen visualistiksi. Ensimmäinen työpaja oli kesällä 2016 osana kansainvälistä tiedesymposiumia Turussa. Toinen työpaja oli syksyllä 2016 Turun tuomiokirkossa. Se oli dramaattinen esitys, josta näin tallenteen. Kolmannessa työpajassa olin mukana. Se oli kesällä 2017 osana tiedesymposiumia Turussa. Kolmannen Tilan työtapaan kuuluu, että työpajat päättyvät yleisöesitykseen. Ne ovat suuri apu  lopullisen esityksen rakenteen hahmottamisessa.

– Kolmannessa työpajaesityksessä musiikki ja liikkeellisyys tulivat aivan iholle. Linnut olivat koko ajan pääroolissa. Aiemmissa työpajoissa näyttelijöillä oli ollut sulkia ja vahva maski. Kolmannessa työpajassa poistimme kaikki lintujen ulkokohtaiset ominaisuudet ja tunnusmerkit. Teimme näyttelijöistä lintuja väreillä. Yksinkertaistaminen toimi ja oli uskottavaa.

– Työpajojen pohjalta Seppo kirjoitti lopullisen käsikirjoituksen ja toimitti sen meille. Siinä oli tekstejä, jaksoja, kohtauksia, hahmoja ja henkilöitä kaikista työpajoista. Jokainen kehitteli omaa tehtäväänsä. Sitten aloitettiin suunnitteluryhmän säännölliset tapaamiset: Juha, Suski, Eero, Ville, Kari ja Sari. Juha ja Suski pitivät tärkeänä, että palavereihin tullaan aukinaisina. Ohjaajien toimesta luettiin kohtauksia ja käytiin niitä läpi yhteisen päämäärän löytämiseksi. Minä hoputin prosessia, Juha toppuutteli ja oli oikeassa. Tarkoitus oli kerätä aineistoa.

– Kun tietoa on paljon, harjoitukset muotoutuvat jännitteisiksi, mutta vaihtoehdot löytyvät. Joulukuun puolessa välissä harjoitukset alkoivat. Eero, Ville, Suski ja minä käytiin esitystilassa ja ratkaistiin, miten tämä juttu tehdään juuri Sopukassa.

Henkilöni on biologi, joka on syntynyt vuonna 2018 eli tänä vuonna: ”Synnyin aikana, jolloin kuvitelma tulevaisuuden eheydestä ja ennakoitavuudesta särkyi.”

Minna Kangas, osallistuit aivan ensimmäiseen sekä viimeisimpään Kolmannen Tilan esityksistä. Mitä sinä mietit, Minna?

– Niin, puhuttiin siitä, miten kuiva kesä on ollut. Siellä missä pitäisi olla kuuma, on kylmä. Ja siellä missä pitäisi olla kylmä, on kuuma. Tulee mieleen ensimmäinen repliikkini Legenda pienestä luusta -esityksessä. Henkilöni on biologi, joka on syntynyt vuonna 2018 eli tänä vuonna: ”Synnyin aikana, jolloin kuvitelma tulevaisuuden eheydestä ja ennakoitavuudesta särkyi.”

Kolmas Tila, Legenda pienestä luusta. Valokuva Robert Seger. Ensi-ilta oli Turun kaupunginteatterin Sopukassa helmikuussa 2018.

Mikään määrä harjoituksia ei korvaa kypsyttelyaikaa.

Susanna Airaksinen, mikä sinulle henkilökohtaisesti on ollut kaikkein tärkeintä Kolmannen Tilan ajattelussa ja toiminnassa? Mikä on ollut työpajan merkitys?

Minulle tärkeintä, mielenkiintoisinta ja haastavinta on tieteen ja taiteen yhdistäminen, niiden välinen vuoropuhelu sekä pitkäjänteinen ja tutkiva työskentely. Myös ryhmän ja teosten katsojasuhde on erityinen. Pyrimme sitoutuneempaan katsomisprosessiin. Tulevien esitysten ympärillä käydään aina keskustelua, niiden tietopohjaa jaetaan jo etukäteen ja esityksiä on aina edeltänyt avoimia yleisötilaisuuksia. Esitykset odottavat katsojiltaan jonkinlaista perehtymistä aiheeseen tai vähintään uteliaisuutta. Ne eivät pyri miellyttämään tai viihdyttämään vaan käymään keskustelua. Se vaatii erityisesti tänä päivänä tekijöiltä paljon rohkeutta.

Työpajoissa voi sekä kokeilla paineettomasti uutta että tehdä pois ilmeisimmät ratkaisut. Ne antavat tietoa ja virittävät aiheen äärelle. Konkreettisena esimerkkinä vaikkapa lintujen esittäminen. Vielä Legenda pienestä luusta -produktion ensimmäisissä työpajoissa linnut tehtiin räpyttelemällä käsiä sivuilla. Lopullisessa esityksessä ilmaisu oli pelkistynyt ja tarkentunut huomattavasti.

Työpajoissa on myös lähennetty ennakkosuunnittelua ja näyttämötyöskentelyä. Koen rajuksi työskentelytavan, jossa koko teos suunnitellaan pitkälle suunnittelevan työryhmän kanssa ja iso maailma kaadetaan kerralla näyttelijöiden niskaan harjoitusten alussa. Pyrin muissakin töissäni jakamaan ajattelua näyttelijöiden kanssa reilusti ennen harjoitusten alkua.

Minulle tärkeintä Kolmannen Tilan tavassa toimia on se, että omalle ajattelulle on jätetty tilaa ja sitä myös vaaditaan.

Kristina Vahvaselkä, mikä sinulle henkilökohtaisesti on ollut kaikkein tärkeintä Kolmannen Tilan ajattelussa ja toiminnassa? Mikä on ollut työpajan merkitys?

Minulle tärkeintä Kolmannen Tilan tavassa toimia on se, että omalle ajattelulle on jätetty tilaa ja sitä myös vaaditaan. Mihinkään ei ole helppoja valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Siksi on tärkeää, että on aikaa perehtyä näytelmän maailmaan esimerkiksi tutkijoiden avulla. Kolmannen Tilan teokset opettavat minulle aina jotain uutta elämästä!

Työpajojen avulla pääsee syvemmälle näytelmän aiheeseen. Työpajoissa on tärkeintä vapaus etsiä ja tutkia näytelmän maailmaa, ilman paineita lopputuloksesta.

Oon ollut hyvin tyytyväinen siitä, että näkökulma on koko meitä ympäröivässä maailmassa, ei pelkästään ihmisessä.

Ville Aalto, mikä sinulle henkilökohtaisesti on ollut kaikkein tärkeintä Kolmannen Tilan ajattelussa ja toiminnassa? Mikä on ollut työpajan merkitys?

Laajakatseisuus. Oon ollut hyvin tyytyväinen siitä, että näkökulma on koko meitä ympäröivässä maailmassa, ei pelkästään ihmisessä. Se tuntuu tässä ajassa todella tärkeältä näkökulmalta.

Mahdollisuus syventymiseen, siihen että ilmeisimpiä ratkaisuja on voitu kokeilla ja niistä on ajan myötä voitu siirtyä eteenpäin vähemmän ilmeisiin. Pitkäkestoinen työ saman aiheen sisällä on ylipäätään tietenkin hieno mahdollisuus syventyä aiheeseen ja sen mahdollisiin käsittelytapoihin.

Kolmannen Tilan kaikki teatterintekijät on esitelty täällä: http://kolmastila.net/ihmiset

Kaisa Korhonen

Kirjoittaja on pitkän uran tehnyt teatteriohjaaja, -opettaja sekä teatteritaiteen kunniatohtori.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..