Kuva: Amelie Moore

Taiteilijuus, slummi, vapaaehtoistyö ja kuolleet pojat

Tanssitaiteilija Kati Korosuo lähti pari vuotta sitten tutustumaan yhteen Väli-Amerikan suurimmista slummeista. Matka osoittautui yhdeksi hänen elämänsä käännekohdista. Kati astui maailmaan, jossa ei tunneta taiteilija-apurahoja eikä ansiosidonnaista työttomyysturvaa. Guatemala Cityn La Limonadan ghetto on jengien hallinnoima ja ammuskelu on yleistä. Väkivalta on jatkuvasti läsnä ja hautajaisia usein. Kati oli järjestämässä taideleirejä gheton lapsille. Taideleirille osallistuvat lapset tulivat eri puolilta ghettoa – toistensa vihollisalueilta siis. Yksi järjestön agendoista on saada luotua ystävyyssuhteita lasten kesken.

Yksi järjestön agendoista on saada luotua ystävyyssuhteita lasten kesken.

Päädyin käymään Guatemalassa ensimmäisen kerran sinne muuttaneen tuttavani pitkän, noin 13 vuotta kestäneen maanittelun jälkeen. Oli kesäkuu 2016 ja olin juuri esiintynyt upeassa teoksessa New York Live Artissa. Lensin drinkiltä Manhattanilta käytännössä lähes suoraan Väli-Amerikan suurimpaan slummiin, Guatemala Cityn pahamaineiseen La Limonadaan. Nyt katsottuna tuon reissun voi sanoa olleen yksi elämäni käännekohdista. Ehkä se hetki, kun automme ajaa viimeisen kerran pois slummista ja amerikkalainen 60-vuotias vapaaehtoistyökaverini herra kuvataiteilija kysyy aionko tulla takaisin. Alan itkeä, ja vastaan että en tiedä.

Olen matkustanut paljon ja nähnyt toki kaikenlaista. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun työskentelin näin haastavissa olosuhteissa elävien ihmisten kanssa. La Limonadan ghetto on jakautunut eri jengien hallintoalueisiin, ja alueiden rajoilla ammuskellaan viikottain. Hautajaisia on usein. Sanotaan ettei poliisi puutu alueen tapahtumiin, koska jengit ovat paremmin aseistettuja. Asutus on tiheää, ja alueella on paljon lapsiperheitä. Työskentelimme paikallisen organisaation kanssa pitäen taideleirejä näille lapsille. Leirille osallistuvat lapset tulivat eri puolilta ghettoa – toistensa vihollisalueilta siis. Yksi järjestön agendoista on saada luotua ystävyyssuhteita lasten kesken, ja näin ollen ruohonjuuritasolta vaikuttaen siihen että väkivaltaisuudet alueella voisivat tulevaisuudessa vähentyä näiden yhteyksien kautta.

Kuinka elää hyvää elämää ja eettisesti toistemme kanssa? Miten tukea heikompia ja vähäosaisia?

Mitä tulee tanssitaiteen tekemiseen (ja tanssin opettamiseen, ihmisenä elämiseen tai henkilökohtaisiin arvoihini) nämä kokemukset tuntuvat merkityksellisimmiltä asioilta, joita olen koskaan tehnyt. Ja tuo tunne, se on kovin koukuttava tunne. Vietin Guatemalassa tuolloin viisi viikkoa, ja työskentelin hyvin erilaisissa yhteisöissä. Palasin Suomeen, ja kulttuurishokki oli voimakas. Tuntui hankalalta kiinnostua asioista (muun muassa tästä kuuluisasta taidejargonista), joista meillä täällä hyvinvointivaltiossa on varaa ja etuoikeus kiinnostua. Yksityiskohtana on jäänyt mieleen jostain syystä käsite ”ammattilaisten aamutunnit”. Guatemalan todellisuudesta käsin se tuntui aivan absurdilta riimiltä, lost in translation. Tai kun täällä inistään aktiivimalleista niin siellä koko sen konseptin selittäminen, että täällä valtio antaa ilmaista rahaa työttömälle, on… No, se on käsittämätöntä. Se on läppä. Tai oikeastaan cielo – taivas. Ja täällä nämä ovat oikeasti JUURI NIITÄ KAIKISTA VALIDEIMPIA KYSYMYSIÄ. Niitä keskeisimpiä, joiden ydin on epätasa-arvon vähentämisessä. Kuinka elää hyvää elämää ja eettisesti toistemme kanssa? Miten tukea heikompia ja vähäosaisia? Kuinka varmistaa turvapaikanhakijoille oikeudenmukainen ja inhimillinen käsittelyprosessi? Anyhow, kulttuurishokkini alkoi laantua vasta, kun olin varannut matkan takaisin Guatemalaan.

Palasin siis pian takaisin, ja toisella reissullani kulttuurishokki puolestaan siellä lattaripäässä iski lujaa. Asioiden muuttuvaisuus, hankaluus ja epäluotettavuus haastoivat mun pedanttipäätä huolellisesti. Suunnittelin taiteilijaresidenssin pilottiohjelmaa Athentikos-järjestölle, eikä mikään näyttänyt onnistuvan. Lopulta halusin vain mennä lentokentälle odottamaan kotiinlähtöä, en jaksanut enää yhtään feidiä.

Palasin taas Suomeen ja hetken arvostin kaamoksen ankeutta. Pian kuitenkin jo aavistin, että näin tässä kävisi: Guatemalasta tulisi osa elämääni. Kolmannelle reissulle lähtiessäni viime syksynä tiesin jo mitä odottaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Kokonaisuudessaan tästä reissusta tuli kaikista hienoin ja rakkaus laajeni myös Nicaraguan puolelle. Palaan Väli-Amerikkaan taas ensi syksynä, sillä tuntuu hankalalta ajatella elämää ilman tätä työtä: näitä yhteisöjä, ihmisiä ja merkityksellisyyden kokemuksia.

Tämän kirjoituksen voisi nyt nätisti lopettaa tähän, mutta tästä se vasta alkaa. Ota mukava asento.

 

 

Kuva: Jason Rice

 

Tämän Guatemala-casen tuleminen elämääni on johtanut myös ristiriitoihin ja kerta kerralta monimutkaisempien kysymysten äärelle. Nämä kysymykset liittyvät ilmiselvästi vaikka lentokoneella lentämiseen ja ilmastonmuutokseen ja vähän salakavalammin esimerkiksi postkolonialismiin ja eksotismiin. Tajusin että monet asioista, joita koen Väli-Amerikassa kauniina tai ”eksoottisina” johtuvat itseasiassa köyhyydestä. Tulin tietoiseksi, tai ehkä vain hämmentyneeksi, motiiveistani dokumentoida ympärilläni olevia asioita: miten ihmiset asuivat, mitä he söivät, miten elivät arkeaan ja kuinka pukeutuivat. Köyhyysturismi, riisto – aloin tulla varovaiseksi.

Mitä järkeä on oikeastaan matkustaa toiselle puolelle maapalloa kohtaamaan ihmisiä, joista monia en tule enää näkemään? Tarvitsevatko nämä lapset vielä yhtä aikuista, joka heidät hylkää?

Tahot, joiden kanssa Guatemalassa työskentelen, noudattavat tiettyjä strategioita väärinkäytösten estämiseksi. Esimerkiksi valo- ja videokuvaaminen on kiellettyä sekä La Limonadan slummissa että seksuaalisesti hyväksikäytettyjen tyttöjen Oasis-keskuksessa. Syyt liittyvät väärinkäytösten eliminoimisen lisäksi myös turvallisuuteen ja La Limonadassa omaan turvallisuuteeni, koska kameran kanssa heiluessani siellä olisin pian kameraton heiluja. Oasiksessa kyse on tyttöjen turvallisuudesta. Keskus ei ota mitään riskiä, että lasten hyväksikäyttäjät pääsisivät uhriensa jäljille vaikka sosiaalisen median kautta. Heillä on keskuksessa ollessaan oikeusprosessit kesken ja rikolliset ovat vapaalla jalalla. Joissain tapauksissa nämä rikolliset ovat perheenjäseniä, joissain jengien jäseniä, joissain molempia.

”Vapaaehtoisturismi on matkailualan kasva sektori”, luin Suvi Aarnion gradusta taannoin. Wau! Hyvä niin! Aarnio jatkaa: ”Kansainvälistä vapaaehtoisuutta voidaan toisaalta pitää vaikutuksiltaan negatiivisena, imperialistisena ja paternalistisena hyväntekeväisyytenä, joka palvelee hyväosaisten länsimaalaisten oman uran ja henkilökohtaisen kehityksen pönkittämistä. (…) Oman sosiaalisen statuksen pönkittämiseksi ei ole olemassa monia parempia keinoja, kuin osallistuminen vapaaehtoistyöhön globaalissa etelässä. Markkinoilla on paljon yksilöllisiä kulutustuotteita, joilla kuluttajat voivat ilmaista itseään, mutta harvat ovat niin tehokkaita osoittamaan ostajan jalomielisyyttä, maailmankansalaisuutta ja sopeutumiskykyä, kuin vapaaehtoisturismi (Vrasti 2013, 57) ” … ”Matka, jolla on hyvä tarkoitus, vetoaa länsimaiseen post-materialistiseen, syyllisyydentuntoiseen ja eettiseen kuluttajaan.” … ”Köyhyysturismin kriitikot keskittyvät etenkin kahteen aspektiin, ”köyhien tirkistelyn” näkökulmaan ja postkolonialistiseen, egoististen motiivien näkökulmaan.”

Mitäs näistä minun motiiveistani sitten? Epäitsekkäiksi motiiveiksi ajatellaan yleisesti halu auttaa ja tehdä hyvää. Itsekkäiksi motiiveiksi luokitellaan taas halu oppia ja kasvaa ihmisenä. Jään siis kiinni tästä: Haluan jatkaa työtäni Guatemalassa koska se tuntuu minusta niin merkitykselliseltä. Mitkä sitten ovat nämä tanssin kautta tehtävän työn vaikutukset guatemalalaisille? Olen työskennellyt siellä pääasiassa kehittämäni DTB-tekniikan kanssa, joka operoi tanssillistaiteellisten sisältöjen rinnalla hyvin suoraan muun muassa itsetunnon, kehonkuvan ja yhteisöllisyyden kanssa. Koen että tällä työllä on merkitystä kaikkialla missä sitä teen. Ja sitten –  on ollut erityisellä tavalla merkityksellistä opettaa esimerkiksi siellä hyväksikäytettyjen tyttöjen keskuksella, jossa tytöt kertovat etteivät ole koskaan ajatelleet mitään hyvää kehostaan ennen mun kurssia. Se on aika rajua. Voin auttaa Suomessakin ja täällä on paljon apua tarvitsevia ihmisiä. Enhän edes puhu sujuvaa espanjaa. Yllättäen olen huomannut tilanteessani kuitenkin ”kukaan ei oo profeetta omalla maallaan” -ilmiötä: jotkut sellaisista ovista, joita olen kolkutellut Suomessa vuosikausia, aukesivat mulle Guatemalassa ”tosta noin vaan”. Vapaaehtoistöitä riittää Suomessakin: Yksi viimeaikaisista suosikeistani on hetkessä syntyvän koreografian festivaalin taiteellisena johtajana toimiminen.

Länsimaisen ihmisen suurin ongelma ja uhka on tylsistyminen.

Mainitsinko vielä seikkailua? Olisi naurettavaa väittää, ettei ole kiinnostavaa matkustella Latinalaisessa Amerikassa. Siellä on niin no, EKSOOTTISTA. Nämä haastavat paikat ovat myös kauneimpia, joissa olen koskaan ollut. Jumalaiset tulivuoret, maukkaat mangot, värikylläiset kukat, vehreät laaksot, kirkas auringonpaiste.

Ja jäinhän kiinni monista kliseistä. Ylemmyydentunnosta, siitä että tietäisin muka paremmin. Mun globaalit huolenaiheet ja tietoiset läpät ei merkinneet Guatemalassa mitään. Sillä oli väliä kuinka kauan niitä tyttöjä jaksoin halata ja sillä kuinka kärsivällisesti maltoin hyväksikäytetyn lapsen huonoa käytöstä rakastaa ja sillä olinko reilu kun pelattiin fudista. Se konservatiivinen uskonnollisuus, joka on Suomessa historiaa, alkoi tuntua siellä aivan luontevalta. Olen tajunnut, että siellä on se viitekehys, jota on kunnioitettava. Guatemalassa en myöskään ole kasvissyöjä. Guatemalassa syön mitä tarjotaan. Nämä asiat eivät ole mustavalkoisia eivätkä helppoja, ne ovat jatkuvassa muutoksessa ja dialogissa. Minä muutun.

Minkään reissuni jälkeen en ole tiennyt palaanko Guatemalaan enää koskaan. Mitä järkeä on oikeastaan matkustaa toiselle puolelle maapalloa kohtaamaan ihmisiä, joista monia en tule enää näkemään? Tarvitsevatko nämä lapset vielä yhtä aikuista, joka heidät hylkää? Luonnollisesti jokainen kerta kun sinne menen, siinä on enemmän järkeä, että menen. Toisaalta muistan myös itse nuoruuteni tanssileireiltä monta vaikuttavaa opettajahahmoa, joiden vaikutus elämääni on ollut lähtemätön – vaikka en heitä olisi enää tavannutkaan.

Teemu Mäen väikkäri on ollut matkalukemisenani näillä reissuilla, ja muistan lukeneeni sieltä suunnilleen niin että ”länsimaisen ihmisen suurin ongelma ja uhka on tylsistyminen”. Ja se on itse asiassa aika vakava uhka se. Koen että Guatemalassa tämä uhka ei pääse saavuttamaan mua, koska elämä siellä on niin läsnä joka hetkessä. Teemu on muuten hauska mainita myös siksi, että hän on ravisuttanut mun ajattelua, tämänkin casen suhteen tosi paljon.

Tänään Guatemala äänestää aloittaako se sodan Belizen kanssa. Asia ei ole oikeasti näin yksioikoinen (https://en.wikipedia.org/wiki/Belizean–Guatemalan_territorial_dispute) mutta teoriassa mahdollinen. Maailma on hullu paikka eivätkä nämä asiat ole yksinkertaisia.

Tänään on erikoinen ja erityisen surullinen päivä. La Limonadan slummin pojista sydäntäni kosketti huumeongelmiensa kanssa kamppaileva Michael. Kun viime kesänä Michaelin pikkuveli Carlos ammuttiin, surua siitä oli vaikea käsitellä. Lyhyen tuntemisen jälkeen tämän nuoren pojan traaginen kuolema tuntuu niin henkilökohtaiselta. Eilen kuulin saman uutisen Stevenistä, toisesta suosikkipojasta La Limonadan slummista. Ja nyt Michael (15.4.2018)! On vaikeaa ymmärtää, että tämä on totta. En ole pystynyt käsittämään enkä käsittelemään näitä jengiväkivaltaan kuuluvia asioita muina kuin hämmentävinä tilastoina internetissä. Nyt ne ovat nimiä ja kasvoja, lainattuja huppareita ja suklaaseen upotettuja mangoherkkuja, frendejä Facebookin feedissä ja taustakuvia tietokoneen näytöllä.

No se hetki siellä autossa, se josta kirjoitin tämän jutun alussa. Se tuntui hetkeltä, jolloin ihan kaikki mun elämässä voisi muuttua. Samalla kuitenkin järkeilin, että ei tässä mitään, mä palaan Suomeen, voin jatkaa mukavaa elämääni siellä, ei minkään tarvitse muuttua. Realisti-Kati puhui sydämelleen järkeä: mitä luultavimmin jotkut asiat tulevat muuttumaan, vähän. Se vähän näkyy käytännössä hitaasti, mutta ehkä mun sydän on muuttunut näiden kokemusten myötä tavalla, josta ei ole enää paluuta.

Kuva: Harmony Charles

Kati Korosuo

Kirjoittaja on tanssitaiteilija. Kuva: Emily Coffey/Sweet Justice Photography

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..