Kuva: istock.com/YuriyS

Itse itselleni kylliksi

Apurahapäätösten lukeminen on aika hurjaa, kun asiaa ajattelee tarkemmin. Entä jos sairaanhoitajienkin pitäisi tarkistaa joka kuukausi netistä, kenelle heistä maksetaan palkkaa?

Nykyaika on ihanaa. Kaikki on niin paljon helpompaa kuin ennen. Menneet taiteilijasukupolvet joutuivat raahautumaan Kämpiin tai Eliteen juopottelemaan kuullakseen taidemaailman tuoreimmista käänteistä, mutta me voimme stalkata kollegoiden menestystä helposti somessa ja apurahapäättäjien nettisivuilla. Hashtag apurahansaaja, rohkeatekijä ja kiitoskordelin. Ahdistus, kateus ja huonommuuden tunne ovat vain parin klikkauksen päässä!

Henrik Ibsenin Peer Gyntin nimihenkilö yrittää koko elämänsä ajan olla itse itselleen kylliksi. Kuulostaa hyvältä tavoitteelta, mutta miten se on mahdollista kun meidät opetetaan lapsesta asti vertaamaan itseämme muihin antamalla numeroita ja pesisjoukkueiden kapteenien valita joukkueet? Miten voisin riittää itse itselleni freelancerina taidealalla, jossa olen jatkuvasti riippuvainen toisten määrittelyistä ja tulen tahtomattanikin vertaisarvioiduksi ja vertailluksi?

Itsen vertailu muihin on vaarallista ja äärimmäisen haitallista. Ensin se tuntuu perverssillä tavalla jopa miellyttävältä, kun pärjäät jollain mittaristolla hiukan paremmin kuin verrokkisi. Voit tuntea tyytyväisyyttä siitä, että ainakaan sinulla ei ole vesivahinkoa eikä sinun lapsellasi ole juuri nyt akuuttia korvatulehduskierrettä. Sitten voi käydä niinkin, että sinä saat apurahan ja verrokkisi jää ilman: empatiasta ei ole tietoakaan, kun tankkaat itsetyytyväisyyttä myönteisestä päätöksestä. Tunnet hetken olevasti riittävän hyvä. Sitten jonakin päivänä pilvilinnasi romahtaa. Verrokki kaartaa ohitsesi jollain sinulle jostain syystä elintärkeällä elämän osa-alueella! Tässä vaiheessa tajuat myyneesi sielusi pilkkahintaan.

Vertailussa ei nimittäin voi voittaa. Otetaan esimerkiksi apurahapäätösten katsominen netistä. Jos verrokkisi on saanut apurahan ja sinä et, tulet kateelliseksi. Kärsit suunnattomasti, koska sinusta tuntuu siltä, että koko maailman silmissä sinut on nyt julistettu ikuisesti huonommaksi. Jos taas verrokkisi ei ole saanut apurahaa tai on edes saanut vähemmän kuin sinä, saatat tuntea jotakin ilon kaltaista, mutta ilosi ei ole aitoa, hyvää iloa. Se on vahingoniloisen kusipään iloa.

Apurahapäätösten lukeminen on aika hurjaa, kun asiaa ajattelee tarkemmin. Entä jos sairaanhoitajienkin pitäisi tarkistaa joka kuukausi netistä, kenelle heistä maksetaan palkkaa? Freelancerina selviytymisen kannalta on siis olennaista lopettaa vertailu muihin. Maailma ei tasaa epäoikeudenmukaisuuksia missään vaiheessa, joten niistä on ihan turha pitää lukua. Amerikkalainen stand up -koomikko Louis C.K. kiteyttää asian hienosti: Ainoa syy katsoa naapurisi kuppiin on se, että siellä on varmasti riittävästi.

Miten vertailun sitten voi lopettaa? Miten oppia olemaan itse itsellensä kylliksi? Itselläni ovat toimineet seuraavat keinot:

Tein listan kaikista ihmisistä, joille olen ikinä ollut kateellinen ja joihin olen verrannut itseäni. Kävin listan läpi hyväksyen inhimillisyyteni. Riemuitsin siitä, että olen selvinnyt kaikista, ja nykyään olen heidän suhteensa joko lempeän välinpitämätön tai osaan jopa aidosti iloita heidän menestyksestään. Keskityn pimeän puoleni sijaan hyvään itsessäni: olen tosi reipas ja jalomielinen, kun ajattelen heistä hyvää.

Annoin haitallisille vertailuajatuksilleni nimen, jotta pystyin tunnistamaan ne paremmin. Tämän keinon opin internetistä. Luovana kirjailijana nimesin vertailuajatukset ”vertailuajatuksiksi”. En enää vellonut niiden keskellä pimeydessä, vaan majakan lailla tunnistin ja nimesin Miten tuo ehtii tehdä kaikki nuo työt, eikö se voisi antaa yhden keikan minulle ja Miten tuo taas sai apurahan, eikö se voisi antaa pari tonnia minulle -ajatukset. Nämä ovat niitä haitallisia vertailuajatuksia, sanoin itselleni. On ihan ok, että niitä tulee, mutta anna niiden mennä pois. Ja hetken tätä jatkettuani tapahtui ihme: kuin aurinko nousee horisontista öisen myrskyn jälkeen, myös aivojeni rakentama pimeys alkoi pikkuhiljaa väistyä.

Säästä itseäsi. Älä mene lukemaan apurahapäätöksiä ja sulje some apurahagaalojen aikana. Piilota uutisvirrastasi ne Facebook-kaverit, joiden elämä aiheuttaa pelkkää tuskaa. Ole tyytyväinen päätökseesi äläkä ruoski itseäsi kateudesta: kenenkään ei ole terveellistä lukea jatkuvasti, miten verrokki kiittää apurahatahoja, tuskailee median liiallisen kiinnostuksen kanssa ja vinkuu, miten työnantajat eivät tajua, kuinka väsyttävää on jatkuvasti kieltäytyä kiinnostavista keikoista.

Lopulta tehtyäni valtavasti työtä sen eteen, etten enää vertaisi itseäni muihin, jokin oli silti yhä pielessä. Tajusin, että vertaan yhä: vertaan todellista itseäni eräänlaiseen ihanneminääni. Olin edelleen mukana kilpailussa, jossa ei voi voittaa, sillä ihanneminäni olisi pitänyt olla maailmankuulu teatteriguru jo 25-vuotiaana. Jälleen piti harjoittaa hyväksyntää ja ajatusten nimeämistä.

Näytelmän lopussa Peer Gynt on kuolemaisillaan ja joutuu tekemään tilinpäätöstä eletystä elämästään. Viimeinen ja radikaalein keino päästä vertailusta on siirtää näkökulma omiin hautajaisiisi. Kukaan ei taatusti tule siellä muistelemaan sitä kauheaa vuotta, kun vainaja ei saanut apurahaa, mutta ne kaikkein ärsyttävimmät kollegat, juuri ne joihin vainaja itseään vertasi, saivat lukuisia! Vertailun sijaan kannattaakin ehkä tähdätä sellaiseen elämään, että sinne hautajaisiin ylipäätään tulisi ketään. Kun luopuu vertailusta, elämä saa uudenlaisia merkityksiä. Jos et voi koskaan olla itsellesi kylliksi apurahansaajana tai työtilaisuuksien metsästäjänä, voisitko olla sitä solidaarisena, toisia auttavana kollegana?

Elina Kilkku

Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Hän oli Metelin kolumnisti 2016-2017. Tämä juttu on julkaistu Metelissä 2/2017.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..