Siirry sisältöön

01.12.2021

Artikkeli

Henna Kaikula

Kertomuksia sirkustaiteilijana työskentelystä napapiirin tuntumassa vuosina 2015 – 2021

Olen alun perin Kemistä lähtöisin oleva freelance-sirkustaiteilija. Olen asunut viimeiset seitsemän vuotta Raaseporissa, Rovaniemellä, Helsingissä sekä eri puolilla Kööpenhaminaa ja Kittilän kuntaa. 

Lapin alueella työskentelin syksystä 2016 Hiljaisuus ry:ssä, jossa toimin festivaalin, myöhemmin koko organisaation taiteellisena johtajana. Rovaniemeläisessä Piste-kollektiivissa olen toiminut taiteilijajäsenenä keväästä 2015. Lisäksi olen hakeutunut friikkuna ja ihmisenä erilaisiin muihin pohjoisen projekteihin.

Rajaan tässä kirjoituksessa pohjoisessa työskentelyn kokemukseni työhöni Hiljaisuus-organisaatiossa Kaukosessa ja Kittilässä.

Toivon, että kirjoittamani voisi antaa kannustavaa, mutta realistista kuvaa taiteilijoille ja muille tekijöille. Tekijöitä toivottaisiin lisää ainakin viime vuosien taideyhteisöjeni juurille eli Kittilään ja Rovaniemelle, kunhan tulija ottaa huomioon, siellä jo pitkään työskentelymahdollisuuksien kohentamisen eteen puurtaneiden pyrkimykset.

On tarpeen huomioida, että pohjoisen työni on jaksottaista. Minulla on ollut tarvittaessa mahdollisuus seilata etelään ja ulkomaille elannon perässä. Niiden taiteilijoiden ajatukset, joiden ainoa vaihtoehto on ansaita koko elantonsa pohjoisessa, eivät ehkä ole yhtä kepeitä kuin omani.

Soveltamisen taitoa: taiteellisena johtajana ja suunnittelijana Hiljaisuus-festivaalilla

Hiljaisuus-festivaalia on järjestetty vuodesta 2010 lähtien Kittilän eteläpuolella sijaitsevassa Kaukosen kylässä ja sen lähimaastoissa. Nykyään Hiljaisuus järjestää vuosittaisen festivaalin lisäksi muitakin esittävän taiteen tapahtumia Kaukosessa, Kittilän kirkonkylällä ja Särestöniemi-museossa, sekä ylläpitää Kaukosen Työväentalossa residenssiä vuoden lämpiminä kuukausina. Organisaatio toimii myös taustavaikuttajana sirkustaiteen ja muun vapaan taiteen kentän toimintaedellytysten kohentamiseksi sekä valtakunnallisesti että pohjoisessa.

​​Olen oppinut viidestä vuodesta Hiljaisuudessa paljon sellaista mitä ei ollut tarttunut mukaani tapahtumajärjestämisestä kaupunkiympäristöissä. Jotain samaa siinä yllättäen kyllä on teosten järjestämiseen italialaisissa pikkukylissä! Työhön vaikuttaa sekä hyvässä että pahassa paikallisuus ja etäisyys, eli vaihtoehtojen puute ja sen myötä soveltamisen ja sopeutumisen tarve.

Tila on omistajalleen merkityksellinen silloinkin, kun se ulkopuoliselle näyttää hylätyltä.

Kaukosessa olemme vieraana asukkaiden rakennuksissa ja maisemassa. Kylässä ei juuri ole tiloja, joita voisi vuokrata neutraalilta taholta neutraalihkolla rahalla. Toimijoiden täytyy tulla luontevasti toimeen niiden paikallisten kanssa, jotka omistavat esityskäyttöön soveltuvia rakennuksia. Joku yksityisihminen omistaa sen vanhan kanalan, ladon tai konehallin, johon joku toinen haluaa luoda tai tuoda esityksen katsojineen. Tila on omistajalleen merkityksellinen silloinkin, kun se ulkopuoliselle näyttää hylätyltä. Tilojen käyttöön saamisessa ei usein ole kyse rahasta ja selkeistä vuokrasopimuksista ehtoineen, vaan monimutkaisemmista, aukkoisemmista suullisista sopimuksista, jotka ovat syntyneet kuulostellen puolin ja toisin kuukausien kuluessa.

Pienehkön (matkakuluihin valuvan) budjetin toiminnalle tästä on rahansäästöhyötyä, toisaalta pitkittynyt epävarmuus ja jatkuva suhdetyö kuormittaa. Usein omistajan päätös tilan käyttöönannosta tulee hermostuttavan myöhäisessä vaiheessa, pohjoiserityistä asiassa on ehkä se, ettei viikon- ja päiväntarkka ajoitus ole helposti lukkoon lyötävissä. Sää ei tottele sopimuksia.

Luottamuksen syntyminen organisaation ja paikallisten henkilöiden välillä vie vuosia ja vaatii kärsivällisyyttä. Toisaalta on palkitsevaa nähdä tilan omistaja katsomassa esitystä liikuttuneena, pohdiskelevana tai nauramassa sen aikana. Näissä henkilökohtaisissa suhteissa jännittää se, että taiteilijan luoma teos voi olla tilan omistajan mielestä vaikkapa loukkaava ja seurauksena hän voi kieltäytyä yhteistyöstä tulevaisuudessa. Vaihtoehtoisia tiloja ei kylässä välttämättä ole ollenkaan.

Hiljaisuudella on kaksi ympärivuotisesti vuokrattua tilaa: työväentalo ja urheilutalo. Tilat eivät ole talvikäyttökelpoisia, joten valo- ja äänikalusto, tanssimatot, porakoneet ja muut välineet autoillaan tapahtumia varten pääosin Rovaniemeltä. Matka on suurin piirtein sama kuin Helsingistä Kotkaan tai Toijalaan, hieman kuoppaisemmat ja poroisemmat tiet kylläkin.

Kaukoseen matkustaminen yöjunalla ja linkkarilla on ihanaa. Matkan kesto tuo esiin, kuinka etäälle kuljemme. Siihen valuu silti hankalan paljon rahaa ja aikaa. Taiteilijoiden työskentelyn suunnittelussa pitää ottaa huomioon matkustukseen kulunut päivä tai kaksi suuntaansa. Tasaisin väliajoin olen mielessäni kyseenalaistanut koko konseptin, jossa roudaamme ihmisjoukkoa pääosin etelästä kauas pohjoiseen. Kohtaamisten, tehdyn ja nähdyn kaiut yleisöjen ja taiteilijoiden puheissa kuittaavat matkat vaivan arvoisina. Ympäristönäkökulmasta tilanne on ristiriitaisempi. Tulisiko tapahtuman, joka sijaitsee pohjoisilla alueilla, joissa lumen ja jään muutokset ovat jo pidempään olleet näkyvissä, tehdä radikaalimpia toimia ja ryhtyä paikalliseksi, pohjoisen taiteilijoita yhteentuovaksi tapahtumaksi?

Luonto ympärilläni ja minä osana sitä: Hiljaisuuden Vuodenajat -teoksen harjoitukset Särestöniemi-museossa kevättalvella 2021

Taiteellinen työskentely pohjoisessa on minulle hetkessä ja olosuhteissa kiinni olevaa ja niiden mukaan ELÄVÄÄ. Kaukosen kylältä Särestöniemi-museoon kulkeva soratie kertoo päivän kuulumiset. Yhtenä päivänä se on niin liukas ja kalteva, että pitää rukoilla nastajumalia pitämään autoni lumipenkasta. Toisena päivänä se on paikoittain puolen metrin syvyisellä sohjolla ja saa (taas) ajaa taiten, ettei jää jumiin. Kolmantena päivänä tie kantaa ja kimaltaa tiivistä aurinkolunta. Museon työntekijät arvuuttelevat tuon tuosta pääsevätkö asiakkaat huomenna museolle. Jos tie ei ole arvaamaton lumiolosuhteista johtuen, saattaa se olla Ounasjoen tulvan peittämä tai ihan vaan tavallinen sulaversio itsestään eli tie, jolla silloin tällöin onnettomalta puhkeaa rengas tai toiselta putoaa pakoputki. Reidarin aikaan museoon tultiin pääasiassa veneellä tai hiihtäen. En tunne jokea, en uskalla hiihtää museoon. Kesäisinkin matalat ja kiviset joen paikat tuntevan venekuskin löytyminen on tiukassa (toisella lonkka leikattu ja toisella polvi kiukuttelee).

Minulle tässä ympäristössä on mahdollista tehdä taidetta tavalla, jossa ihminen antaa periksi muun edessä, talloo vähän vähemmän, kuuntelee enemmän.

Harjoittelemme Särestössä runoilija-Virpin kanssa uutta teosta. Minulla on ekoissa treeneissä päällä kolmet villahousut ja yhdet fleecet. Edellisen Vuodenajat-projektin aikana oli pakkasta -34 astetta ja galleria, jossa harjoittelimme, oli 12-asteinen. Sulakkeet eivät kestä suurempaa lämmitystä, eivät välttämättä maalauksetkaan. Silmälasini katkesivat sillä reissulla, samoin kärsivät perkussionistien instrumentit. Nyt on lämpimämpää. Ulkona -12 ja ihan kivat 17-18 astetta sisätiloissa. Ei kannata silti lämmitellä kunnolla, ettei keho luule itsestään liikoja, sillä turvallisen lämpimänä se ei näilläkään asteilla pysy. Täytyy suostua sopeuttamaan liikemateriaali olosuhteeseen, ei toisin päin.

Olemme suunnitelleet keväthankien inspiroiman Sokea piste -esityksen ennakkoon etänä. Paikan päällä aurinko on pääosin vaimea ja kipakan pakkasen sijaan äänimaisemassa pääosassa ovat rännien lätisevät vesipisarat. Vaikka yritämme olla kiinni Kaukosen luonnossa, usein olemme etuajassa tai myöhässä, vähän tai paljon. Vuosien välinen vaihtelu on oikullista. Kelien ja suunnitelmien muutoksille olisi hyvä jättää tilaa, mutta joustovara ei sovi rahoittajien odotuksiin.

Työskentely Hiljaisuuden tapahtumissa värittyy aina lämpötilasta, ötököistä, valosta, jäistä. Hallitsematon on läsnä niin työsuunnitelman ja sään ristiriitana, reagoivina järjestelyinä kuin myös kokemuksellisempana ja sisältöön vaikuttavana.

Rakastan tätä tekemistä. Sillä on melko vähän yhteistä sen tekemisen kanssa, jossa kuljemme täsmällisin ihmisaikatauluin kotoa ratikalla teatterirakennukseen ympäristössä, jossa kaupungin valot sutivat luonnonvalon yli, jossa pinnat tuoksuvat lähinnä pesuaineelta, ovat tasaisia, tikuttomia, pölyttömiä ja säännöllisin väliajoin ajankulun kadottavan uuden maalikerroksen peittämiä, ja jossa ihmisen tekeleiden äänistä on lähes mahdotonta päästä eroon.

Miellän tekemisen pohjoisuutena, koska koen tätä itse pohjoisessa. Samat huomiot pätevät varmasti muihinkin kunnollisen etäällä sijaitseviin kyläalueisiin ja niissä työskentelyyn.

Minulle tässä ympäristössä on mahdollista tehdä taidetta tavalla, jossa ihminen antaa periksi muun edessä, talloo vähän vähemmän, kuuntelee enemmän.

Aika, ajankohta ja vapaus: Hiljaisuus-residenssistä ajatuksia

Kaukoseen suoraan kaupungeista saapuessa pitää aluksi jarrutella, ettei viimeistele paikallisten lauseita. Viikon tai parin kuluttua tahti on jo tarttunut. Hitaampi kommunikaatio luo tilaa huomaamiselle. Poukkoileva ajatusmaailma rauhoittuu ja tikitys katoaa myös kehosta. Tekeminen keskittyy.

Pohjoisessa on piilossa pitkälti ainakin heiltä, jotka työtäsi arvioivat ja valitsevat tuetaanko sitä. Epäonnistumisella ei ole pitkäkestoisia seurauksia. Etäisyys kaupungeista ja muu kuvailemani vapauttaa rosoisemman äärelle. Omalta osaltani työstä katoaa myös tarpeeni kilpailla tai tehdä jotain ainutlaatuista. Hetki paikassa on jo ainutlaatuinen, saan sovitella siihen sen mitä mielessäni on ja teen lopulta hienompia teoksia kuin paineen alla.

Kylissä paikalliset ehtivät esityksiin, jos ei ole jotain luonnon vuodenkiertoon liittyvää puuhaa: heinät, mustikat, hillat, kalat, puolukat, poroerotukset, sienet, hirvijahdit, karpalot ja niiden välissä rippikoulut, kesähuollot ja talviteloille laittamiset, työssäkäynnin ohella. Kaukosessa Hiljaisuus tiedetään jo hyvin ja esityksiin löytää vuosi vuodelta useampi paikallinen. Residenssien demoesitykset katsojakeskusteluineen toteutetaan paikallisille. Joonas, yksi Hiljaisuuden perustajista, muistuttaa muualta tulleita taiteilijoita kaukoslaisten seuranneen suomalaista ja kansainvälistä esittävää taidetta jo yhdentoista vuoden ajan. Tuskin mikään teos- tai työpajasisältö hämmentää kyläläisiä, jotka ennen Hiljaisuutta saattoivat olla kaukana esittävistä taiteista. He ovat saattaneet kokea huomattavasti laajemman kirjon taidetta ja prosesseja, kuin joku berliiniläinen kulttuuriaktiivikatsoja. Kaukosen heterogeenisissä kohtaamisissa muistuu toistuvasti, ettei oletuksia kannata tehdä vaatetuksen, ammatin tai asumismuodon perusteella. Täällä on hyvä mahdollisuus tutustua ja ystävystyä ihmisten kanssa, jotka muuten eivät olisi pulpahtaneet omaan kuplaan.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..