Elämme demokratian kannalta ratkaisevia, kiintoisia aikoja.
Kun valtaosa vapaan kentän taiteilijoista on ollut jo vuoden kokonaan työttöminä tai satunnaisten keikkojen varassa eikä loppua näy, ja kun vakituisella kiinnityksellä olevien taiteilijoiden tilanne on vain hitusen parempi, jokaisen taiteen ammattilaisen on syytä tutkia poliittinen kartta tarkkaan ja käyttää äänioikeuttaan harkiten kuntavaaleissa ja myöhemmin eduskuntavaaleissa.
Taiteen tekijän tilannetta ei ymmärrä moni. Uusliberaalit ovat jo pitkään kyseenalaistaneet julkisen vallan tuen taiteelle; tehkööt taidetta ne, jotka vapailla markkinoilla siitä ansaitsevat tarpeeksi. Autenttinen repliikki: ”Turha pyydellä apua jos on itse ruvennut jotain lyriikkaa rustaamaan.” Tämä kritiikki kuvastaa murtumaa perinteisessä Suomi-kuvassa. Vanha Suomi rakennettiin ja muovailtiin 1800-luvulla taiteen perustalle: taiteet takoivat sen Suomen, jonka me tunnemme.
Tätä prosessia ei kannata idealisoida; taiteilija oli 1800-luvun maailmassa lähes poikkeuksetta mies, ja vain hyvin harvalla vähävaraisella oli mahdollisuutta ryhtyä ammattitaiteilijaksi. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi kuoli masennettuna ja sairaana vain 38-vuotiaana. Vasta 1900-luvun emansipatoriset liikkeet toivat uusia yhteiskunnallisia ryhmiä taiteen tekijöiden joukkoon.
Köyhässä 1800-luvun lopun Suomessa, jossa oli vasta selvitty katastrofaalisista nälkävuosista, tuettiin kuitenkin taidetta ja esiteltiin sitä ulkomailla osana kansakunnan muovaamisen projektia. Näin syntyi kiinteä side valtiovallan ja taiteilijakunnan väille. Nykyinen kriisiaika on osoittanut tämän siteen ongelmakohdat.
Pienessä maassa, hyvin pienellä kielialueella ja äärimmäisen pienillä markkinoilla taiteilijat ovat tottuneet luottamaan siihen, että vaikka valtion tuki on niukkaa, sen avulla pidetään yllä diversiteettiä ja moniäänisyyttä. Koronapandemian aikana valtio ja taiteilijat ovat kuitenkin lipuneet toisistaan erilleen. Taiteilijoita ympäröi samanlainen kylmä hiljaisuus kuin 1990-luvun alun laman aikaan pudonneita, konkurssin tehneitä suomalaisia. Taiteilijasta saattaa tuntua, että hän kelpaa juhlahetkiin ja pönötyskuviin poliitikkojen seuraan, mutta katastrofin tullen hän jää yksin uusliberalistien ivan armoille.
Hiljaisuus on lannistavaa. Miksi kannattaisi äänestää, kun työmme on niin helppo sivuuttaa? Mutta jopa vuoden 1918 sisällissodan jälkeisestä haavoittuneesta vaikenemisesta päästiin eteenpäin juuri kunnallispolitiikan avulla. Oli ryhdyttävä hävityksen jälkeen tavoittelemaan yksinkertaisia tapoja toimia yhdessä, kuulla toisiaan, auttaa kaikkensa menettäneitä, rakentaa takaisin luottamusta. Tämä on edellyttänyt sitä, että myös niillä on ollut edustajansa, jotka eivät kuulu maan vahvimpiin ja vauraimpiin.
Politiikka on edelleen tärkeä oikeudenmukaisuuden tavoittelemisen alue. Kuntapolitiikkaan tarvitaan mukaan ihmisiä, joilla on konkreettinen tieto siitä, miten taiteilijakunta elää ja miten pandemian jälkeen mahdollisimman laajasti ja nopeasti saadaan kulttuurielämä auki ja taiteilijat työhön. Nyt ei kannata luottaa siihen, että jotenkin kaikki varmaan järjestyy ja että joku muu hoitaa asiamme.
Taiteilija ei ole sätkynukke, joka sysätään kaappiin huonona aikana ja otetaan taas esille, kun musiikki alkaa soida ja valot sytytetään. Taiteilija on kansalaisyhteiskunnan tärkeä jäsen, samanlaiseen turvaan oikeutettu kuin kaikki muutkin kansalaiset.