Suhtautuminen taiteen tuottamaan hyvinvointiin tuntuu jakavan taiteen tekijöitä, ja siitä käytävä keskustelu on paikoin polarisoitunutta. Tässä kirjoituksessa yritän ymmärtää, mistä käsin niin kutsutun “hyvinvointitaiteen” negatiiviset merkitykset rakentuvat.
Taiteen ja terapian läheisyys on itselleni puoleensavetävää. Uskon, että olen aina jollain tapaa tunnistanut tanssitaiteen terapeuttisen potentiaalin ja halunnut olla sen äärellä. Nykyään toimin rinnakkain tanssitaiteilijana ja aloittelevana tanssi-liiketerapeuttina. Valmistuin tanssitaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta vuonna 2017. Tanssi-liiketerapeutiksi valmistun Eino Roiha -instituutista kesällä 2026.
Tanssi-liiketerapian opiskeleminen on ollut paitsi uuden omaksumista myös sen huomaamista, kuinka paljon terapeuttisia ulottuvuuksia tanssitaiteen käytännöissä itse asiassa onkaan. Esimerkiksi tanssitaiteen koulutuksen yksi keskeinen tavoite on opiskelijan toimijuuden vahvistaminen. Tämä on mielestäni hyvin terapeuttinen tavoite.
Teatterikorkeakoulun opetussuunnitelmassa opiskelijan toimijuutta tuetaan esimerkiksi kokemuksellisuuden ja somaattisten tekniikoiden harjoittamisen kautta sekä laajemmin kannustamalla opiskelijoita dialogisuuteen, reflektiivisyyteen, tutkimukselliseen, kriittiseen ajatteluun sekä uteliaisuuteen ja luovuuteen. Samoilla pelimerkeillä operoidaan myös tanssi-liiketerapiassa. Menetelmätasolla tanssitaide- ja tanssi-liiketerapiakoulutuksen jaettua maastoa ovat esimerkiksi liikeimprovisaatioharjoitteet, kosketukseen ja hengitykseen pohjautuvat harjoitteet, mielikuvien käyttö liikkeen tukena, leikillisyys sekä erilaiset huomion suuntaamisen menetelmät. Voisikin sanoa, että minut on koulutettu tanssijaksi hyvin terapeuttisin menetelmin – vain menetelmien käytössä on painopiste-eroja.
Myös tanssitaiteen prosessit tulevat mielestäni toisinaan lähelle terapiaprosesseja. Molemmat ovat luovia, tutkivia, reflektiivisiä ja usein pitkäkestoisia jatkumoita, joiden myötä avautuu uusia näkökulmia ja ymmärrystä. Jokin, joka prosessin alkaessa oli olemassa ehkä vasta aavistuksenomaisena intuitiona, vireenä tai tuntumana, tulee työskentelyn kautta näkyväksi ja sitä voidaan tarkastella ja jäsentää yhdessä. Työskentelyn mahdollistajana on luottamuksellinen yhteistyösuhde, jossa voidaan oleilla paitsi sanojen, myös sanattomuuden, symbolisuuden, intuition sekä ruumiillisen tietämisen äärellä. Työskentelyn seurauksena tapahtuu usein myös jonkinlaista muutosta tai kasvua.
Oma kokemukseni on, että taiteen terapeuttisista ja hoitavista tekijöistä ei kuitenkaan puhuta kovin paljon. Tämän artikkelin kirjoittaminenkin tuntuu jännittävältä. Ikään kuin taiteen terapeuttisuudesta puhuminen uhkaisi työskentelyn taiteellista arvoa tai suorastaan muuttaisi sen joksikin muuksi – vaikkapa hoivataiteeksi, soveltavaksi taiteeksi tai kulttuurihyvinvoinniksi.
Oma kokemukseni on, että taiteen terapeuttisista ja hoitavista tekijöistä ei puhuta kovin paljon. Ikään kuin taiteen terapeuttisuudesta puhuminen uhkaisi työskentelyn taiteellista arvoa tai suorastaan muuttaisi sen joksikin muuksi – vaikkapa hoivataiteeksi, soveltavaksi taiteeksi tai kulttuurihyvinvoinniksi.
Erityisesti suhtautuminen taiteen tuottamaan hyvinvointiin tuntuu jakavan taiteen tekijöitä, ja siitä käytävä keskustelu on paikoin polarisoitunutta. Tässä kirjoituksessa yritän ymmärtää, mistä käsin niin kutsutun “hyvinvointitaiteen” negatiiviset merkitykset rakentuvat.
Artikkelin taustalla on terapiakoulutuksen opinnäytteeni (2026), sen lähdemateriaalit ja ajattelutyö. Muita tärkeitä lähteitä ovat Kaisa Murtoniemen ja Alonzo Heinon artikkelit Kulttuurilehti Mustekalan teemanumerossa Mitä hyötyä taiteesta? (2025). Lisäksi haastattelin artikkelia varten yliopistotutkija Kai Lehikoista, jonka tutkimus sijoittuu tanssipedagogiikan, sosiaalisesti sitoutuneen taiteen, kulttuurihyvinvoinnin sekä taidealan korkeakoulutuksen tulevaisuuksien yhdyspinnoille.
Taiteen itseisarvosta
Ihan ensimmäiseksi on kysyttävä Kai Lehikoiselta, onko vastakkainasettelu “hyvinvointitaiteen” ja “tositaiteen” välillä todella olemassa – vai olenko kuvitellut kaiken?
Lehikoinen tunnistaa kyllä, mistä puhun. Hänen mukaansa jaottelu itseisarvoiseen taiteeseen ja niin kutsuttuun hyvinvointitaiteeseen on osa länsimaiselle ajattelulle tyypillistä retoriikkaa, jossa asiat asetetaan kaksijakoiseen ja keskenään hierarkkiseen valtasuhteeseen. Lehikoisen mukaan se on ongelmallista, sillä taiteen kenttä on aina ollut monimuotoinen.
– Tällaiset jaottelut ovat harvoin mitenkään neutraaleja, vaan usein tapoja ylläpitää jonkin ryhmän erityisasemaa, Lehikoinen toteaa.
Kai Lehikoisen mukaan ajatukset taiteesta eivät ole “kiveen kirjoitettua pyhää sanaa”, vaan kulttuurisesti ja historiallisesti rakentuneita käsityksiä, jotka voivat olla keskenään jännitteisiä ja myös muuttua. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että taiteen yhteiskunnallisesta roolista syntyy keskustelua.
– Taiteen kentällä on hyvin erilaisia intressejä ja lähtökohtia tehdä taidetta, ja taiteen tekemiseen tullaan erilaisista teoreettisista, poliittisista, toiminnallisista ja kokemuksellisista näkökulmista. Ei ole olemassa yhtä oikeaa taidetta eikä mitään universaalia mittapuuta, jolla taiteen eri ilmiöitä voitaisiin asettaa hierarkiaan. On vain joukko keskenään erilaisia arvoja, lähestymistapoja ja kehyksiä, jotka laskeutuvat rinnakkain. Jos me hyväksytään tämä, niin silloin jokin yksi kehys, jonka kautta arvioitaisiin kaikkien taideilmiöiden arvoa, ei ole oikeutettua eikä hyväksyttävää.
Taide on osa terveyden ekologiaa
Lehikoisen mukaan taiteen hyvinvointivaikutukset, joita on nykyään tutkittu jo melko paljon, eivät tee taiteesta hyvinvointitaidetta vaan kertovat, että taide vaikuttaa monella tavalla ja sillä on maailmassa useita eri tehtäviä. Esimerkiksi taiteen ja hyvinvoinnin välisistä kytköksistä on keskusteltu vuosituhansien ajan.
– Muinaisessa Egyptissä tiedettiin sanojen parantava voima, ja Aristoteles puhui katharsiksesta. Taiteella on shamanistisissa kulttuureissa ollut hoitava rooli, Lehikoinen luettelee.
Kulttuurihyvinvoinnin käsite juontuu englannin kielen sanoista “arts” ja “health”, taiteet ja terveys. Lehikoinen käsittää sanojen välisen yhteyden varsin laajasti.
– Kulttuurihyvinvoinnissa ei ole kyse pelkästään subjektiivisesta kokemuksesta, että jokin on kivaa tai positiivista. Minulle kulttuurihyvinvointiin liittyy ajatus transformaatiosta ja kasvamisesta – että ihminen oivaltaa taiteen kautta itsestään ja maailmasta jotain uutta, ja suuntautuu sen oivalluksen perusteella johonkin uuteen.
Kai Lehikoinen muistuttaa, että terveydellä ja hyvinvoinnilla on aina myös sosiaalinen ja kulttuurinen kehys.
– Kun ihminen osallistuu taiteisiin, se vaikuttaa hänen kokemukseensa. Nämä kokemukset usein kiinnittyvät osaksi terveyden ja hyvinvoinnin laajaa ekologiaa, sen systeemisiä kytköksiä ja vaikutusketjuja. Taide ja kulttuuri eivät ole irrallaan meidän terveydestä ja hyvinvoinnista, vaan vaikuttavat siihen.
Taide osana elävää yhteiskuntaa
Olen miettinyt, onko taiteen ja hyvinvoinnin välinen suhde taiteilijoille hankala siksi, että hyvinvointi kytkeytyy nykymaailmassa niin voimakkaasti rahaan.
Kulttuurintutkija Kaisa Murtoniemen mukaan esimerkiksi taiteen ja kulttuurin julkista tukea perustellaan usein niiden tuottamalla terveydellä ja hyvinvoinnilla – eli pohjimmiltaan taloudellisilla vaikutuksilla. Murtoniemen mukaan taloudesta on tullut tärkeä, ellei kaikkein tärkein, mittari kaikelle yhteiskunnassa tapahtuvalle toiminnalle. Se taas liittyy Murtoniemen mukaan laajempaan kehityskulkuun hyvinvointivaltion eetoksesta kohti uusliberalistista markkinauskoa.
Onko taiteen ja hyvinvoinnin välinen suhde taiteilijoille hankala siksi, että hyvinvointi kytkeytyy nykymaailmassa niin voimakkaasti rahaan?
Ehkäpä juuri välinearvon ajatus tuo negatiivista kaikua taiteen hyvinvointivaikutuksista puhumiseen? Taiteen ei ymmärrettävästi haluta kapenevan vain terveyden ja hyvinvoinnin tuottajaksi.
Taidefilosofi Alonzo Heino kirjoittaa, kuinka puheella taiteen itseisarvosta ja vapaudesta tehdään – tarkoituksellisesti tai tahattomasti – retorista pesäeroa välineellisyyteen: puhetavassa kaikuu vanha erottelu kaunotaiteisiin (fine arts) ja käyttötaiteisiin (useful arts), joista vain jälkimmäisiä pidetään arvoltaan välineellisinä. Välineellisyyden saatetaan Heinon mukaan pelätä vievän taiteelta sen arvokkuuden sekä vapaan ominaisluonteen – vapauden kokeilla ja tutkia ennakkoluulottomasti sekä käsitellä kaikenlaisia aiheita.
Kai Lehikoinen muistuttaa, että ajatus “puhtaasta taiteesta”, joka olisi täysin esimerkiksi taloudesta irrallaan, on länsimaisen ajattelun historian tuottama idea, joka osaltaan pitää yllä erottelua oikean taiteen ja muun taiteen välillä.
Myös Alonzo Heinon mukaan puhe taiteen itseisarvosta voi syventää kulttuurisia jakolinjoja eri taidemuotojen välillä ja alleviivata tietynlaisen taiteen paremmuutta johonkin muuhun verrattuna.
Täydellinen luopuminen hyödyn ja välinearvon käsitteistä voikin Heinon mukaan kääntyä maailmaksi, jossa taiteen yhteys muihin inhimillisen kulttuurin muotoihin katkeaa ja taide muuttuu steriiliksi. Ennemmin tulisi pohtia, miten hyödyn ja välineellisyyden käsitteet tulkitaan ja miten niiden suhde taiteeseen käsitetään. Heinon mukaan liian kapea käsitys hyödystä jättää varjoonsa ne moninaiset tavat, joilla taide – sekä lukemattomat muut elämän osa-alueet – voivat olla palkitsevia, täyttymyksellisiä, uusia merkityksiä luovia ja kokemuksen laatua rikastavia.
Taiteen arvioimiseen liittyy valtaa
Omassa taiteilijan arjessani läsnä ovat hyvin monenlaiset taiteen merkitykset ja ympäristöt – ja siten hyödyt. Työskentelen Kuopiossa, jonka pienellä kentällä en voi mitenkään rajata toimintaani taideinstituutioiden sisäpuolelle. Viime vuosina olen tehnyt työtäni esimerkiksi peruskouluissa ja lukioissa, tanssin ammatillisessa koulutuksessa, lasten ja perheiden kanssa, taiteen ja kansalaistoiminnan risteyksessä sekä taidejournalistina. Taiteellisen ajattelun suhteutuminen näihin vaihtuviin työnkuviin, ympäristöihin, käytäntöihin ja mittakaavoihin on ollut palkitsevaa ja uutta luovaa, puolin ja toisin.
Silti pohdin, tunnistetaanko nämä taiteen monet merkitykset ja hyödyt esimerkiksi taiteen rahoituksessa. Huomaan olevani varovainen kirjoittaessani työstäni esimerkiksi rahoitushakemuksiin. Aivan kuin taiteen hyvinvointia tuottavista merkityksistä puhuminen voisi keikauttaa taiteen hetkellä millä hyvänsä “terapoinniksi” tai “hoivataiteeksi” – tai muuksi sellaiseksi, jonka tulisi esimerkiksi saada tukensa muualta kuin taiteen kentän omista rahoituskanavista.
Huomaan olevani varovainen kirjoittaessani työstäni esimerkiksi rahoitushakemuksiin. Aivan kuin taiteen hyvinvointia tuottavista merkityksistä puhuminen voisi keikauttaa taiteen hetkellä millä hyvänsä “terapoinniksi” tai “hoivataiteeksi” – tai muuksi sellaiseksi, jonka tulisi esimerkiksi saada tukensa muualta kuin taiteen kentän omista rahoituskanavista.
Taiteen arvioimisesta onkin tärkeää käydä keskustelua, sillä siihen liittyy paljon valtaa.
Kai Lehikoisen mukaan taiteen arvioimiseen liittyy aina arvoja, jotka olisi tärkeä artikuloida esiin. Millä perusteella ja mistä näkökulmasta taideilmiöitä arvioidaan? Esimerkiksi puhe hyvinvointitaiteesta liittyy Lehikoisen mukaan usein siihen, että taidetta arvioidaan enemmän vaikutusten kuin taiteellisten lähtökohtien perusteella.
Erilaisten hierarkioiden luominen on Lehikoisen mukaan epäoikeudenmukaista, sillä taiteen kenttä muuttuu jatkuvasti. Taidetta on toisinaan riski arvioida väärin perustein. Lehikoinen nostaa esimerkin 90-luvulta:
– Jos kriitikko, joka on elänyt koko elämänsä baletin maailmassa ja tanssinut prima ballerinana Oopperassa, on sitä mieltä, että nykytanssin tanssijat ovat paljasjalkatanssijoita, joilla ei ole tekniikkaa, niin silloinhan nykytanssia arvioidaan baletin silmälasien kautta aivan väärin perustein.
– Tässä ajassa taide, myös tanssi, moninaistuu hurjalla vauhdilla, ja taiteen arviointi tulee entistä vaikeammaksi. Kuka on se asiantuntija, joka todella ymmärtää jonkun tietyn taiteilijan tai taiteilijaryhmän lähestymistapaa riittävän syvällisesti, että voi arvioida sitä?
Lehikoinen näkee silti, että juuri taiteilijat itse ovat parhaita arvioimaan taidetta – kunhan huolehditaan siitä, että arviointiraadit vaihtuvat riittävän usein, jotta myös uudet ajatukset pääsevät esiin.
Muutosta kohti
Tämän kirjoituksen myötä toivon, että sekä taiteilijat että taiteen arvioijat osaisivat mahdollisimman laajasti tunnistaa ja arvostaa taiteen erilaisia merkityksiä ja hyötyjä. Terapeuttiset ulottuvuudet ovat yksi taiteen olemassa oleva merkitys. Ruumiillisuuden kautta esimerkiksi tanssitaide liukuu kuin väistämättä terapeuttisen alueelle, sillä oma keho on hyvin henkilökohtainen paikka – minuutemme ydinpaikka. Lisäksi monet taiteilijat hakeutuvat työssään henkilökohtaisesti merkityksellisten aiheiden äärelle, mikä on monella tapaa arvokasta ja tärkeää eikä tee taiteesta vähemmän kunnianhimoista.
Terapeuttiset ulottuvuudet ovat yksi taiteen olemassa oleva merkitys.
Luovia terapioita tutkinut professori Sabine C. Koch on eritellyt taiteen tekemisen terapeuttisia vaikutuksia, jotka moni taiteilija uskoakseni allekirjoittaa. Kochin mukaan taiteen kautta voidaan esimerkiksi jäsentää ja merkityksellistää maailmaa, tulla nähdyiksi toisillemme ja itsellemme sekä olla yhteydessä itseä suurempiin asioihin. Taide on paikka ilmaista itseä autenttisesti ja totuudellisesti, olla luova ja leikkisä, saada asioita aikaan sekä kokeilla uusia olemisen tapoja. Kaiken tämän kautta taide on mahdollisuus muuttua ja kasvaa – sekä yksilöinä että yhteiskuntana.
Samoista syistä, joista taide on voimakasta, on se myös pelottavaa. Erityisen voimakasta taiteessa on mielestäni sen muutosvoimaisuus. Kuten terapiassa, myös taiteessa muutokseen kuuluu väistämättä jonkinasteista hallinnan menetystä, kun tutun ja turvallisen tilalle etsitään uusia, vaihtoehtoisia tapoja toimia. Muutosprosessiin voi kuulua hankalia asioita ja tunteita, kuten luopumista ja epätietoisuutta, haavoittuvuutta, turhautuneisuutta, vihaa ja surua.
On tärkeää, että näillä alueilla työskennellään kunnioittavasti ja eettisesti. Esimerkiksi tanssi-liiketerapeuttia sitovat työssään eettiset ohjeet. Tanssitaiteen puolella henkilökohtaisen äärellä työskentelyyn taas tullaan vaihtelevista lähtökohdista. Ehkä juuri vastuukysymysten takia terapeuttisista elementeistä puhutaan varovaisesti tanssin kentällä, ja esimerkiksi tanssin opetuksessa halutaan usein painottaa, että työskentely ei ole terapiaa, vaikka terapeuttinen potentiaali tunnistettaisiin puolin ja toisin.
Silti tosielämässä asiat eivät ole irrallisia palasia, vaan limittyvät ja sotkeutuvat monin tavoin. Kun ruumiillinen ja taiteellinen työskentely väistämättä nostaa esiin henkilökohtaista ja toisinaan haavoittuvaista materiaalia, tulisi pohtia, miten suhtaudumme siihen tai kohtaamme sen. Ovatko esimerkiksi tunteet yksilöasia, joka kuuluu tanssisalin tai teosprosessin ulkopuolelle, vai voimmeko kohdata myös hankalia tunteita yhdessä?
Itse ajattelen, että jyrkkä eronteko taiteen ja terapian välillä ei tunnista taiteen erilaisia merkityksiä laajasti osana ihmisen hyvää elämää ja ihmisenä olemista. Fragmentoitunut yhteiskunta, jossa taide ja terapia tapahtuvat omissa lokeroissaan, on mielestäni surullinen ja yksinäinen näkymä. Tuntuukin onnekkaalta saada olla sekä taiteilija että terapeutti.
Ajattelen, että jyrkkä eronteko taiteen ja terapian välillä ei tunnista taiteen erilaisia merkityksiä laajasti osana ihmisen hyvää elämää ja ihmisenä olemista.
Yhteiskunnallisena ilmiönä niin kutsuttua “terapiapuhetta” on kritisoitu yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien vierittämisestä yksilön henkilökohtaisiksi haasteiksi, joita hoidetaan omalla vastuulla ja ajalla – esimerkiksi terapiassa. Itse uskon, että terapeuttinen ymmärrys voisi laajentua yksilön vastuuttamisen sijasta kohti maailmaa, jossa voimme tunnistaa asioiden kytkeytyneisyyden, keskinäisriippuvuuden ja kerroksisuuden, ja tukea toisiamme muutoksessa kohti parempaa.
Keskeiset kirjalliset lähteet:
Koch, S. C. (2017.) Arts and health: Active factors and a theory framework of embodied aesthetics. The Arts in Psychotherapy, 54, 85–91.