Välttämätön.
Pakko.
Täytyy.
Empatia ei kuulu politiikkaan.
Ei vaihtoehtoja.
Suomessa julkiseen talouteen ollaan parhaillaan tekemässä poikkeuksellisen suuria leikkauksia. Leikkaukset kohdistuvat eniten kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Leikkauksia perustellaan pakolla, mutta niiden takana luonnollisesti on valintoja. Poliittinen puhe on koventunut ja se vaikuttaa heijastelevan nyt vallassa olevia arvoja.
Muutos ei ole aivan äkillinen. Suomen yhteiskunnallista keskustelua analysoimalla voi väittää, että se on 2000-luvun mittaan pitkälti typistynyt keinoista puhumiseen. Edelliseltä hallitukselta odotettiin tähän muutosta, mutta korona-epidemia ja Ukrainan sodan syttyminen kavensivat yhteisen keskustelun tilan. Nykyhallituksen myötä palattiin suoraan takaisin nollapisteeseen, puhtaasti taloudellisiin kysymyksiin ja perusteluihin.
Etiikan näkökulmasta keskittyminen välineellisiin päämääriin, etenkin talouteen, on ongelmallista. Talouteen keskittyminen määrittelee ja rajoittaa voimakkaasti sitä, mistä voidaan puhua ja miten valintoja voidaan perustella.
Yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun ja päätöksenteon pelkistäminen talouspuheeksi uhkaa johtaa niiden irrottamiseen inhimillisyydestä.
Tällaisia vaikutuksia on näkyvillä päivittäisessä uutismaisemassa ja valmisteltavien päätösten perusteluissa, on sitten kyse valtiontaloudesta, hyvinvointialueiden peruspalveluista tai taidepolitiikasta: talouteen rajautuminen on siirtänyt keskustelun ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista tuotannon kysymyksiksi: ihminen on työntekijä, tuottavuuden osatekijä, resurssi tai kulu, laskennallinen yksikkö. Sama koskee luontoa, hoivaa ja taidetta. Niiden perusteltavissa oleva arvo pyritään rajaamaan mahdolliseen säästöön tai tuottoon.
Suomen eettisestä tilasta on perusteltua olla huolestunut. Keskittyminen välineellisiin päämääriin antaa mahdollisuuden koviin päätöksiin, joiden perustelu voidaan aina yksinkertaistaa kysymykseksi taloudesta. Näin toimien mikään ajatus tai toimenpide ei lopulta ole mahdoton – koska varsinaisiin arvopäämääriin liittyvää suojaa ei ole.
Suomalaisen yhteiskunnan kannalta erityisen haavoittavaa onkin juuri se, että talouteen rajautumisen takia kärsimme varsinaisten päämäärien vajeesta: ei tueta, ylläpidetä, eikä käydä keskustelua siitä, mitä perimmiltään pidetään tavoiteltavana.
Tässä mielessä Suomi on köyhtynyt. Politiikkaa ja yhteiskunnallista puhetta määrittää asiantuntijanäkökulma ja managerialismi, ei ihmisnäkökulma. Julkisen puheen ja päätöksenteon valtapiirissä, joka on suomalaisessa yhteiskunnassa kuuluvin, ei käydä keskusteluja hyvästä elämästä, ihmisyydestä, tulevaisuudesta.
On kuin koottaisiin loputtomasti laivaa, purkaen ja uudelleenrakentaen, korjaten ja paikaten ja laskuja eri suuntiin lähettäen, mutta koskaan puhumatta siitä, minne mentäisiin.
Kun arvot ovat sidoksissa talouteen ja välineellisiin hyötyihin, tila aukeaa myös epäinhimillistämiselle. Suomessa onkin nousussa voimakas diskurssi: ihmiset pyritään typistämään johonkin ulkoiseen kvaliteettiin ja luokittelemaan sen perusteella. Pahinta on olla maahanmuuttaja, nuori, vähemmistöön kuuluva.
Politiikan ja yhteiskunnan irrotessa yhteisestä, laajemmasta arvoperustasta, johon kuuluvat esimerkiksi ihmisoikeudet tai luonnon itseisarvon tunnistaminen, vihapuhe normalisoituu osana vastakkainasettelua.
Kuvatun kehityksen vaikutuksia Suomessa voidaan mitata kyselyissä. Esimerkiksi valtioneuvoston kanslian toteuttamassa säännöllisessä Kansalaispulssi-kyselyssä harvat luottavat puolueisiin tai hallitukseen. Väestökyselyjen perusteella noin neljännes suomalaisista ei koe voivansa luottaa toisiin ihmisiin.
Luottamuksen hupeneminen hajottaa koko yhteiskunnan perustaa. Luottamuksen ylläpitäminen ja rakentaminen on ensisijaisen tärkeää.
Kansainvälisesti vertailtuna suomalaista käsitystä yhteiskunnasta määrittää varsin vahvasti eriytyminen ja yksilöllistyminen. Yhteiskunta näyttäytyy pääasiassa yksilön ja laitosten, virastojen ja instituutioiden välisinä irrallisina suhteina, mekanismina, jossa yksilöt toimivat ja elävät. Tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunta.
Yhteiskunnassa on varsinaisesti kyse vuorovaikutuksellisesta ja toiminnallisesta tilasta, jossa kaikki toimimme monenlaisissa, pienemmissä ja suuremmissa yhteisöissä ja olemme kytköksissä keskenämme. Rakenteet Kelasta Kaupunginteatteriin ja etsivästä nuorisotyöstä rajavartiolaitokseen muodostavat vain kehyksen tälle toiminnalle.
Luottamuksen heikkeneminen ja vastakkainasettelun kasvaminen hävittää tämän vuorovaikutuksen mahdollisuuksia.
Kunkin osallisuus yhteiskunnassa muodostuu meidän keskinäisestä toimijuudestamme. Yritys typistää yhteiskunta keinoihin ja yksilöihin on yritys käyttää valtaa sen määrittämiseen, mitä me ihmisinä saamme olla ja miten me saamme kokea, vuorovaikuttaa ja toimia.
On selvää, että meneillään olevalle kehitykselle tarvitaan vastarintaa ja vaihtoehtoista yhteiskunnallista puhetta sekä työtä, joka nostaa ihmisyyden ja laajemmin esimerkiksi luonnon itseisarvon kunnioittamisen päämääriksi. Tarvitaan myös monella tasolla tapahtuvaa keskustelua siitä, millaisin keinoin, välinein ja tavoin tällaisia päämääriä tavoitellaan.
Avoin yhteiskunta pyrkii turvaamaan taiteen tekemisen mahdollisuudet rahoittamalla ja mahdollistamalla, koska luovaa ja kriittistä vuoropuhelua ja keskustelua, joka vapaan taiteen piirissä synnytetään ja käydään ihmisenä olemisesta, maailmassa olemista – taidetta ja sen äärelle asettumista – arvostetaan yhtenä merkittävänä osana päämäärien hahmottamista ja niistä neuvottelua.
Autoritaarisissa yhteiskunnissa taide pyritään kukistamaan, rajaamaan ja valjastamaan propagandaksi. Suomessa vuonna 2024 taiteeseen suhtaudutaan poliittisessa päätöksenteossa samaan tapaan kuin ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaan: jos niistä on saatavissa taloudellista hyötyä, ehkä kannattaa investoida, muuten ne jätetään syrjään vaivalloisina ja turhina.
Nykyhallituksella on käynnissä kulttuuripoliittisen selonteon valmistelu, tavoitteena “tuottaa kunnianhimoinen tulevaisuuskuva, joka mahdollistaa Suomen taide- ja kulttuuripolitiikan pitkäjänteisen kehittämisen.”
Suomalaisen yhteiskunnan tilanne huomioiden tuntuu epävarmalta seurata, millaisiin päämääriin tai välineellisiin arvoihin kulttuuripolitiikka päädytään hallituksen selonteossa vapauttamaan tai sitomaan.
Selonteossa aiotaan esittää rohkea ja realistinen tulevaisuuskuva, “joka osoittaa, mihin suuntaan haluamme viedä kulttuurin ja taiteen kehittämistä Suomessa.” Ministeri Multalan mukaan “kulttuuripoliittisen selonteon valmistelu on ainutlaatuinen tilaisuus luoda yhteinen näkemys kulttuurin ja taiteen merkityksestä ja tulevaisuudesta Suomessa.“
Diskurssi on samanhenkinen kuin vuonna 2016 julkaistussa työryhmäraportissa Taiteen ja kulttuurin valtionavustuspolitiikan uudistus. Siinä ilmaistiin halua siirtää taiteen ja kulttuurin rahoittaminen strategiseksi toiminnaksi: “Strategisessa toiminnassa sovitetaan yhteen toiminnan tavoitteet sekä niiden toteuttamiseksi tarvittavat toimet ja käytettävät resurssit. Toiminnan tulokset arvioidaan. Tulosten tulisi vastata asetettuja tavoitteita, jolloin toiminta on – jos tavoitteet ovat oikein asetettuja – kulttuuripoliittisesti ja yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Elleivät tulokset vastaa tavoitteita, tavoitteita tarkistetaan tai toimintaa suunnataan uudella tavalla.”
Kaikki taidekentän vaikutusmahdollisuudet kulttuuripoliittiseen selontekoon vaikuttamiseksi kannattaa käyttää. Samalla jokapäiväinen työ itsessään avautuu arvopäämäärien ja eettisten menettelytapojen äärellä.
Taide on kommunikaatiota. Se on myös aina mahdollisesti vallankumouksellista, koska taide on periaatteessa aina vapaata, leikin logiikalla etenevää.
Kulttuurityötä ja taiteen tekemistä voidaan käyttää tiedostaen sen mahdollisuudet tai toki pyrkimällä puhtaasti estetisoituun ilmaisuun. Voidaanko esittää moraalisia arvioita siitä, missä määrin tekijöiden olisi syytä tunnistaa ja hahmottaa oma osallisuutensa tässä yhteiskunnallisessa tilassa ja maailmassa, jossa taidetta tehdään? Voiko taiteeseen kytkeä eettisen vastuun?
Kysymys vastuusta on periaatetasolla sinällään yksinkertainen. Moraaliset kysymykset eivät ole luonteeltaan rajattuja, vaan universaaleja. Kultainen käsky on voimassa koko ajan, kaikkialla: kohtele toisia kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan. Samassa mielessä kukaan ihminen ei missään ammatillisessa roolissaan – taiteilijanakaan – voi irrottautua eettisestä vastuusta, eli itsensä ja toisten, itsensä ja maailman välisen suhteen tunnistamisesta ja ratkaisuista, joita sen perusteella tekee.
Ranskalainen filosofi Emmanuel Levinas kirjoitti etiikasta ensimmäisenä filosofiana: ihmisenä oleminen määrittyy toisen kasvojen edessä. Vaikka haluaisi sulkea siltä silmänsä, ihminen elää ja toimii jatkuvasti suhteessa muihin.
Näistä näkökulmista käsin valinnat siinä, mitä teoksia työstetään, millaisin keinoin niitä yhdessä toisten kanssa valmistetaan ja mitä niitä esitettäessä tavoitellaan, ovat jatkuvia mahdollisuuksia tiedostaa valintojen eettinen ulottuvuus. Tässä mielessä voi perustellusti sanoa myös, että kaikki työ on yhteiskunnallista – enemmän tai vähemmän tiedostetusti.
Välttämätön.
Pakko.
Täytyy.
Empatia ei kuulu politiikkaan.
Ei vaihtoehtoja.
Yhteiskunnassa, jossa arvot ovat hukassa, tarvitaan tarjolle terveempiä, vaihtoehtoisia olemisen tapoja ja kestävämpiä tekemisen malleja.
Kun kulttuuri- ja taidepolitiikkaan nyt haetaan uudenlaista, strategisempaa otetta, voi kokeellisesti leikkiä ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos näitä strategioita lainattaisiin esimerkiksi koreografisesta työstä nykytanssissa.
Jonathan Burrows tarjoaa kirjassaan Choreographer’s Handbook ohjeita, jotka toimisivat laajemminkin yhteiskunnassa:
“In the gap between what you each agree with, and what you disagree with, is a place where you might discover something new. It will most likely be something you recognize when you see it, but didn’t know that you knew. This is the reason to collaborate.”
“…everything is changed by what it stands next to, and that … is something I have to discover but cannot necessarily control.”
Samassa hengessä Maija Hirvanen ja Eva Necklyaeva antavat teoksessaan Practical Performance Magic esitystaiteen tekemiselle ohjeita, jotka tarjoutuvat paljon laajemmaksikin tavaksi olla ja vuorovaikuttaa.
“Consider the person next to you and yourself are the same body.”
“Abundance as an approach in performance means treating your collaborators with generosity and affective interest. Abundance brings in an ocean of influences to work with from the start – as a conscious act, an antidote to the reductionist methods of working through hyper-specific framings.”
Nykytanssin kentällä, samoin kuin muulla taidekentällä on jatkuva mahdollisuus tarjota kokonaisen ihmisen tunnistavaa vaihtoehtoa tapaan olla, vuorovaikuttaa ja suunnata yhteiskuntaa.
Sillä, miten työskennellään, on merkitystä siihen, mitä voidaan yrittää välittää ja millaisia mahdollisuuksia on välittää asioita: samalla kun itse toimitaan kestävästi, tarjotaan tähän kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tilaan ehdotuksia siitä, miten toimia paremmin.
Keskiöön hakeutuvat silloin ehkä sellaiset teemat kuin sosiaalinen vastuu, kollektiivisuus, fokuksen terävöityminen suurten ongelmien hahmottamiseen ja muutoksen hahmottelu.
Toisin kuin talouspuheessa Suomessa ehdotetaan, elämä ei ole suljettu ja vaihtoehdoton järjestelmä. Toisenlaisten, itseisarvoisten päämäärien valitseminen ja niihin pyrkiminen on jatkuvasti tarjolla oleva mahdollisuus. Näiden päämäärien asettaminen varsinaisiksi tavoitteiksi voisi palauttaa talouden takaisin paikalleen: keinojen etsimiseksi varsinaisiin päämääriin pyrittäessä.
Ihmisen palauttaminen päämääräksi itsessään toisi yhteiseen keskusteluun toisenlaiset, inhimillisemmät kysymykset, joihin keinot täytyy ensi sijassa etsiä ihmisten väliltä, vuorovaikutuksesta.
Tässä keskustelussa taide löytää paikkansa toisella tapaa kuin investointien vauhdittamisessa.
Yhteiskunnassa kyse on toki myös vallasta ja kamppailusta sen suhteen, kuka saa määrittää yhteistä tilaa. Tähän on hyvä havahtua: mikäli ei hyväksy suuntaa, johon ollaan menossa, täytyy tarjota vaihtoehtoja ja kamppailla niiden puolesta.
Eettisessä mielessä Suomi tarvitsisi tällä hetkellä kamppailua dialogisen tilan mahdollisuuksien puolesta.
Dialoginen tila on utopia vuorovaikutuksesta, jossa ihmisiä kohdellaan aitoina persoonina ja jossa ihmiset haluavat sovittaa omat toimintasuunnitelmansa toisten toimintasuunnitelmiin, nojautuen yhteiseen tilanteenmäärittelyyn.
Dialogisessa tilassa ei tehtäisi talouden ja yhteiskunnan palvelujärjestelmän leikkauksia niin, että ne kohdistuisivat heikoimpiin ihmisiin, eikä ketään syrjittäisi vähemmistöön kuulumisen takia.
Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa listaa dialogisen tilan vaatimukset seuraaviksi perussäännöiksi: Kukaan ei voi vaatia toiselta sellaista, mihin ei itse ole valmis. Kukaan ei voi kieltää toisilta sellaista, mihin hän katsoo itse olevansa oikeutettu. Jokaisen on suotava muille se, mihin hän katsoo itse olevansa oikeutettu. Kukaan ei voi sitoa oikeuksiensa toteutumista tai identiteettinsä tunnustamista vaatimukseen saada kieltää toisilta jotain heidän ominaisuuksiensa tai identiteettinsä perusteella.
Millainen yhteiskunta näillä periaatteilla koreografioituna syntyisi? Millaisia tansseja? Millaista puhetta, millaisia päämääriä ja millaisia reittejä?
Nämä ovat kuviteltavissa olevia asioita.
Kirjallisuusluettelo
Jonathan Burrows: A Choreographer’s Handbook
Maija Hirvonen & Eva Neklyaeva: Practical Performance Magic
Emmanuel Levinas: Totality and Infinity
Emmanuel Levinas: Thinking-of-the-Other
Jaana Hallamaa: Yhdessä toimimisen etiikka
Hannah Arendt: The Human Condition
Taiteen ja kulttuurin valtionavustuspolitiikan uudistus. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:17