Mitä yleisötyöllä oikeastaan tarkoitetaan, ja mitä sillä tavoitellaan?
Yleisötyö kuulostaa itsestään selvästi tärkeältä – yleisöllehän me taidetta tehdään! Silti jumiudun, kun käsite nousee esiin ammatillisissa keskusteluissa. Yleisötyö on yhtä aikaa sekä tilanne- ja kontekstisidonnainen että itsestään selväksi oletettu ammattitermi.
Tuotantohauissa pyydetään toisinaan muotoilemaan ehdotus yleisötyöstä. Yleisötyöhön käytetään alallamme resursseja ja rahoittajat pitävät sitä tärkeänä. Se on myös hallinnollinen raportointikategoria. Se, mitä nimetään ja mitataan, määrittää helposti sitä, mitä tehdään.
Yleisötyö saattaa kuulostaa terminä neutraalilta. Päänvaivaa itselleni aiheuttaa ajatus, jonka aistin usein yleisötyön olemassaolon perusteena: taide on lähtökohtaisesti jollain ei-toivotulla tapaa vierasta, joten tarvitaan erillinen toimi, jolla taidetta selitetään tai sen “kynnystä madalletaan”. Omat ennakkoluuloni liittyvät siihen, ovatko yleisötyön tavoitteet ristiriidassa oman taidekäsitykseni kanssa. Onko se taiteen mukauttamista siten, että oudosta, uudesta ja ravistelevasta tulee ymmärrettävää, tyydyttävää ja turvallista?
Yleisötyön nykymuodot
Olen kuullut yleisötyöksi sanottavan eri ammatillisissa yhteyksissä muun muassa:
- pedagogista toimintaa, kuten kurssitoimintaa, taidekasvatusta
- Taidetestaajat-toimintaa kokonaisuudessaan
- toiminnan raportointikategoriaa
- teatterissa tapahtuvan työarjen esittelyä yleisölle
- yleisön hostaamista tapahtumissa ja kontaktin ottamista heihin
- ilmaislippujen jakamista esitysiin
- markkinointia ja myyntiä
- taiteen selittämistä ja viestinnän osaa
- keskustelun luomista teosalustuksen tai jälkikeskustelun muodossa
- taiteen viemistä hoivalaitoksiin.
Niin arvokasta sisältöä kuin nämä ovatkin, lista kokonaisuutena muodostaa kuitenkin hieman kohtuuttoman laajan kirjon toimia, joiden tavoitteet eriävät liikaa toisistaan. Kun olen näyttänyt tätä listaa kollegoille, kaikilla nousee joku kohta, johon reagoidaan: “Minä en koe että yleisötyö voisi olla tuota, tuo ei kuulu joukkoon”. Markkinointia taidekentällä tekevän tuttuni kanta yleisötyöhön on: “Mä olen aina ajatellut, että se on soveltavaa markkinointia.”
Määritelmiä ja ideologiaa
Kari Söderqvistin kielitieteen kanditutkielmassa Tuhat näkemystä yleisötyöstä hän lainaa nimetöntä yleisötyöntekijää, jonka mukaan “Yleisötyötä ei ymmärrä, se on usein moninaista tai monimutkaista. Se on sitä taiteen tunkemista joka paikkaan. Oikeastaan, yleisötyö ei myöskään sanana aukea monelle.” Söderqvistin mukaan termi käännettiin suomeksi termeistä audience development, audience education ja theatre education ja otettiin käyttöön 1990-luvulla: “Yleisötyöhön päädyttiin -kasvatuksen tai -palvelun sijaan neutraaliutensa myötä – -työ-edusosassa oli ‘tekemisen meininki’”. Yleisökasvatus olisi ollut tarkempi, osuvampi ja hauskempi viitatessaan sekä pedagogiikkaan että kirjaimellisesti yleisön määrälliseen kasvuun, vaikka työ nöyryydessään sopiikin paremmin suomalaiseen kulttuuriin.
Taidetestaajien päällikkö Joonas Keskinen kirjoittaa, että yleisötyön englanninkielisillä alkuperäistermeillä (joihin hän lisää termin audience outreach) “tarkoitetaan yhtäältä yleisöjen määrällistä kasvattamista, uusien yleisöjen löytämistä ja toisaalta syvempää vuorovaikutusta, joka tekee taiteesta saavutettavampaa ja toivon mukaan, merkityksellisempää.”
Sofia Biris kirjoittaa yleisötyötä käsittelevässä kulttuurituotannon opinnäytetyössään, että esimerkiksi Pohjoismaissa ja Iso-Britanniassa yleisötyö on laajassa käytössä, mutta monissa maissa käsite on tuntematon niin kulttuuripolittisesta kuin käytännön toiminnan näkökulmasta. Myös Biris tulee todenneeksi yleisötyön monet merkitykset riippuen siitä keneltä kysyy: toisille yleisötyö tarkoittaa markkinointia tai asiakaspohjan sitouttamista, toisille edistyksellistä toimintaa vaikeasti tavoitettavien ja marginaalisten yleisöjen tavoittamiseksi. Helsingin kaupunginteatterin nettisivuilla taas yleisötyö perustellaan kunnallisen tehtävän kautta: teatterin tarkoitus on tavoittaa kaupunkilaisia mahdollisimman laajalti. Jos hauraiden – esimerkiksi maksukyvyttömien – yleisöjen kohtaaminen ja heille tekeminen luokitellaan yleisötyöksi, implikoidaanko samalla, että se ei ole täysivaltaista taidetta?
Toisille yleisötyö tarkoittaa markkinointia tai asiakaspohjan sitouttamista, toisille edistyksellistä toimintaa vaikeasti tavoitettavien ja marginaalisten yleisöjen tavoittamiseksi.
Kävin lyhyen puhelinkeskustelun Katja Kirsin kanssa, joka teki pitkään yleisötyötä Zodiakissa. Työ rakentui ihmisten erilaisten tarpeiden tunnistamiselle avaimena taidesuhteen syventämiseen: osa kaipaa taiteen tietopohjaista avaamista, osa omaa tekemistä. Toiminnasta kasvoi myös Taideyliopiston tutkimushanke ELLA – kehollisuus ja taide kielenoppimisessa. Jutellessamme asiasta Kirsi korosti orientaatiossaan dialogisuutta, taidepedagogisuutta sekä taiteilijoiden osaamisen laajaa hyödyntämistä ja levittymistä. Samalla taustalla vaikuttaa aina myös markkinoinnin kysymys. Zodiakilla Kirsin johtaman yleisötyötoiminnan tulos oli, että ihmiset seurasivat tuntemiaan taiteilijoita, mikä näkyi esitysten katsojaluvuissa.
Yleisötyötä käsittelevissä määritelmissä ja kirjoituksissa on laajoja kokonaisuuksia, muun muassa merkityksellisyys, tavoittavuus, kasvatus ja markkinointi sekä eri näkökulmia yleisötyön “suuntaan”. Osa painottaa enemmän yleisötyötä houkutteluna. Toisessa päässä avataan molemminsuuntainen ajatus, jossa yleisö voi muuttaa taidetoimijaa tai taiteen kenttää.
Yleisötyö syntyy tilanteessa, jossa taideinstituutio on etääntynyt?
Kieli ja kielikuvat ohjaavat ajatteluamme ja sitä kautta rakentavat todellisuutta. Huomattavan monissa yleisötyötä käsittelevissä teksteissä toistuu analogia yleisötyöstä siltana taiteen ja yleisön välillä. Se vaikuttaa eri aineistoissa olevan toivottu ja hyväksytty vertauskuva. ”Silta” on eri asia kuin dialogi, joka käsitteenä sisältää liikkeen, vaikuttamisen ja muuttumisen puolin ja toisin yhteisessä tilassa. Silta metaforana olettaa, että tarvitaan rakenne ylittämään kuilu, jonka puolet ovat pysyvästi erillään. Tämän luonnollisena pitäminen on ongelma taiteen ja yleisön välisen suhteen hahmottamisessa. Silta on myös konkreettinen rakenne konkreettiseen teatteritaloon. Tulen ajatelleeksi Lauri Antti Mattilan Läpikatsomisesta-esseetä, jossa määritellään rajaseudun teatteria: nomadista, yleisölle tilaa ja toimijuutta avaavaa, todellisuudessa esiintyvää esitystä. Alan pohtia arkisuutta ja sen paikkaa taiteessa. Käsillä on kaksi arvoa, joita yleisötyö kai pyrkii liikuttamaan lähemmäs toisiaan: se kuuluisa matala kynnys versus kohottunut kokemus Talossa.
Huomattavan monissa yleisötyötä käsittelevissä teksteissä toistuu analogia yleisötyöstä siltana taiteen ja yleisön välillä. Silta metaforana olettaa, että tarvitaan rakenne ylittämään kuilu, jonka puolet ovat pysyvästi erillään.
Mieleeni tulee myös Pontus Purokurun heikko estetiikka -käsite. Heikko estetiikka on ei-dominoivaa, sivuun asettuvaa, ei-haltuun ottavaa, hapuilevaa, pientä, hienovaraista ja tarkastelee maailmaa voimattomasta asemasta.
Lähetän viestin taitelijaystävälleni: “hehe kelaa mitä olis heikko yleisötyö… varmaa tyylii joku meemitili tai jotai…” “joo! anonyymit meemitilit!”, hän vastaa.
Kolme vuotta sitten taisimmekin tehdä heikkoa yleisötyötä, kun laitoimme yhteisestä esityksestämme keskustelunavauksen Jodeliin ja vastasimme Suomi24-keskustelupalstalle tehtyyn keskustelunavaukseen toisesta teoksesta. Heikko, rajaseudun yleisötyö on epäinstitutionaalista ja epämuodollista, tarinatonta, sillä ei ole yleviä pedagogisia tavoitteita, sen dialogia käyvä subjekti hengailee taiteilijan yksityisen persoonan ja anonyymin välillä. Se ei ole silta, vaan ambientti tila.
Heikko yleisötyö käsitteenä voi olla työkalu tutkia kriittisesti koko kohdeyleisöajattelua, jossa yleisön tarpeita tai haluja oletetaan tai kartoitetaan. Toinen kiinnostava suunta voisi olla yleisötyö, joka kutsuu uskonnolliseen, psykedeeliseen tai esoteeriseen kokemukseen. Sen taidekäsitys ja ihmiskuva eivät painota taiteen ymmärtämistä tai lähestyttävyyttä kognitiivisen, pedagogisen tai sosiaalisen rekisterin kautta, vaan ruumiillisena ja henkisenä prosessina tuntemattoman kanssa.
Yleisösuhde taiteen lähtökohtana
Raja “teoksen” ja “yleisötyön” välillä esittävän taiteen kohdalla ei ole taiteen synnyinsijoilta, muttei toisaalta kaikista nykyaikaisin tai tulevaisuuteen kurottavakaan. Yleisökeskustelu, teoksen kontekstiin laittaminen, teosalustus, taiteilijaesittelyt tai taidepedagoginen tilanne ovat klassisia valintoja nykyesityksissä osana estetiikkaa. Jos yleisötyön yksi tavoite on auttaa yleisöä ymmärtämään tekijän näkökulmaa, tämä on avattuna monissa teoksissa jo itsessään. Omien taiteellisten teesieni yksi kohta on: kaikki taidetyö on yleisötyötä. Teokseni syntyvät havainnosta tai aistimuksesta suhteessa kuhunkin kontekstiin: mitä puuttuu tai mihin tulisi luoda vastaliike. Ne ovat yleisölähtöisiä. Teokseni pyrkivät paljastamaan itsensä ja pyrkimyksensä esimerkiksi yleisökontaktin ja ilmaisun rekisterien vaihtelun kautta. Ne haluavat itsessään työstää yleisösuhdetta tarjoamalla useita erilaisia portteja päästä kiinni siihen mitä näyttämöllä tapahtuu.
Maija Hirvanen kirjoitti puheessaan Tanssin tulevaisuus? erilaisista tanssitaiteen tulevaisuuden muodoista, jotka resonoivat myös Katja Kirsin otteessa yleisötyön tekemiseen. Hirvasen fiktiivisissä esimerkeissä tulevaisuudesta tanssin teosprosessit, niin sanottu taiteen soveltava käyttö sekä yleisötyön tyyppinen vuorovaikutus ovat kytkeytyneet erottamattomasti toistensa kerroksiksi. Prosessuaalinen ajattelu ja prosessifilosofiset näkökulmat avaavat teoksen polulle erilaisia mahdollisuuksia vuorovaikuttaa maailman kanssa sekä rakentaa yhteyksiä ja yhteisöjä, ei taiteen rinnakkaistoimintana vaan jatkuvana osana sitä.
Lopuksi
Olen täysin vakuuttunut siitä, että yleisötyöksi määritellyn toiminnan puitteissa tehdään paljon laadukasta, näkemyksellistä, ammattimaista ja merkityksellistä työtä. Uskon, että taide on tuntuu monelle ulossulkevalta, ja kunnioitan yleisötyötä tekevien ammattilaisten aitoa halua tuoda taidetta lähemmäs erilaisia ihmisiä. Se onnistuu varmasti paikkaamaan puutteita siinä, mitä tulee taidekasvatukseen ja taiteen arvostukseen suomalaisessa yhteiskunnassa. Toivon, että tämä kirjoitus saa aikaan keskustelua ja vasta-argumentteja.
Lähteet
Kari Söderqvist: Tuhat näkemystä yleisötyöstä, kandidaatintutkielma, Tampereen yliopisto 2023.
Taidetestaajat: Mitä on yleisötyö ja keitä ovat yleisötyöntekijät?
Helsingin kaupunginteatteri: Markkinointi ja yleisötyö.
Maija Hirvanen: Tanssin tulevaisuus?
Lauri Antti Mattila: Läpikatsomisesta – Hapuilua Woyczeck Game -esityksen äärellä.
Sofia Biris: Sosiaalinen media yleisötyön työkaluna, opinnäytetyö, Metropolia AMK 2024.
Pontus Purokuru: Heikko estetiikka.