Teatteriohjaaja Raija-Sinikka Rantalan mukaan meillä on huima työvoimapotentiaali, joka jää hyödyntämättä.
Kirjoitus on julkaistu HS Vieraskynä-palstalla
Taideyliopistoon pyrki tänä keväänä yli 4 000 hakijaa, heistä 850 Teatterikorkeakoulun näyttelijäopintoihin. Heistä hyväksyttiin 1,4 prosenttia eli tusinan verran. Nämä harvat ja valitut aloittavat tänä syksynä neljän tai viiden vuoden opinnot perus- ja teoria-aineineen, näyttämöharjoituksineen ja esityksineen. Aika roolien oppimiseen on otettava yön tunneista.
Entä kun he valmistuvat? Heillä on loistava tulevaisuus takanaan.
Vakinaisen tai edes määräaikaisen työn saaminen ammattiteatterista on kiven takana. Alkaa elämänvaihe, jolloin liian moni heistä laatii loputtomasti työpaikka- ja apurahahakemuksia, projektisuunnitelmia ja ennen kaikkea työvoimaviranomaisten edellyttämiä selvityksiä. Oman alan tai sitä sivuavien keikkojen lomassa he tarjoilevat baarissa, ajavat taksia tai tekevät muita tilapäistöitä henkensä pitimiksi. Sama koskee lähes poikkeuksetta kaikkia taiteen tai kulttuurialojen korkeakoulututkinnon suorittaneita.
Silti tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko (kesk) ehti aiemmin kesällä lausumaan, että yliopistojen aloituspaikkojen määrää on lisättävä.
Monen taidealoille koulutetun on turha edes haaveilla pääsevänsä joskus päätoimisesti työhön, johon on suorittanut yhden Suomen kalleimmista korkeakoulututkinnoista.
Tähän on tultu, kun Suomen valtion kokonaisbudjetissa häviävän pientä kulttuurin ja taiteen kakkua on nyt jo vuosikaudet leikattu ja kunnat ovat seuranneet esimerkkiä.
Nyt valtio on asettanut tavoitteeksi, että tulevaisuudessa taiteen ja kulttuurin osuus olisi prosentin budjetista. Tämä on oikeansuuntainen mutta aivan riittämätön askel, eikä sille edes ole asetettu määräaikaa. Taiteeseen, kulttuuriin ja luovaan sisällöntuotantoon suhtaudutaan yhä kuin ne olisivat harmitonta puuhastelua, jonka on aina tehtävä tilaa tärkeämmille menoerille.
Onko meillä siis tehty mittava koulutussektorin hukkainvestointi?
Entä jos kysymys asetettaisiin toisinpäin: onko meillä suuri, arvokas ja luova korkeakoulutettu potentiaali valmiina käyttöön?
Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeet ovat saaneet päättäjät huomaamaan, että lamaan ajautuneet teollisuuskaupungit eri puolilla Eurooppaa ovat nousseet kulttuuriin panostamisen ansiosta uuteen kukoistukseen. Olisiko meidänkin aika nähdä, että elinkeinoelämän rakennemuutos on jo täällä. Mitä olisi Savonlinna ilman oopperaa, Pori ilman jazzia, Tampere ilman Teatterikesää? Lista on mittava.
Vuoden 2017 tilastojen mukaan suurin uusien työpaikkojen kasvu tapahtui kulttuurin ja vapaa-ajan alueella. Nopein nousija vientitilastoissa oli musiikki. Eikö siis olisi jo aika nähdä luovat alat merkittävänä elinkeinotoimintana? Kannattaisiko havaita, että musiikin lopputuotteilla on vientimenestystä, vaikka sellu ei vedä? Eikö Suomen kuvaa rakennettaessa designilla ja arkkitehtuurilla ole ollut merkityksensä? Myös kirjallisuuden, nykytanssin ja teatterin kysyntä on uudella tasolla.
Vaikka luovien alojen sisältöä koskevan politiikan on pysyttävä siellä, missä on alan osaamista, eli kulttuuriministeriössä, elinkeino- ja työvoimakysymysten parissa toimivien ministeriöiden olisi viimeinkin nähtävä kulttuurin elinkeinopoliittinen merkitys. Nopea ja mittava panostus taiteeseen ja kulttuuriin antaisi mahdollisuuden hyödyntää koko sitä mittavaa työvoimapotentiaalia, joka maahan on koulutettu. Avuksi sopisivat oivallisesti vaikkapa Sitra tai viime hallituksen käyntiin polkaisema Valtion kehitysyhtiö Vake, joka näyttää edelleen etsivän itseään, kun peliteollisuuteen ei enää enempää rahaa mahdu.
Panostus luoville aloille ei jäisi tyhjän pantiksi, kuten niin monet leikkaa–liimaa–askartele-kurssit, joilla työttömiä on ollut tapana vireyttää. Tätä korkeakoulutettua joukkoa nimittäin leimaa kolme kovaa koota: koulutus, kunnianhimo ja kutsumus.
Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja kirjailija.