Miten ja miksi taiteen tuottajan suhtautuminen yritysyhteistyöhön on muuttunut uran aikana?
Lähes koko työurani olen käynyt jonkinlaista sisäistä kamppailua siitä, miten suhtautuisin sponsorointiin. Olen työkokemustaustaltani tuottaja ja erityisesti taiteilijat ovat monesti odottaneet minulta sekä intohimoista että innovatiivista suhtautumista rahoituksen hankkimiseen. Ujona ja arkana ihmisenä olen toivonut hiljaa mielessäni, että saisin keskittyä vain taiteeseen ja tuottamiseen. Apurahahautkaan eivät tuntuneet vaikeilta, mutta sponsorointi oli minulle pitkään sitä, mikä sai hien nousemaan otsaan. Siltä odotettiin paljon ja samalla se tuntui vaikealta. Toiveita ja odotuksia oli runsaasti, konkretiaa sen sijaan vähän.
Vaikka työhaastatteluissa haastattelijat tuntuivat asettavan rahoitushaun riman korkealle, käytännössä painetta yritysyhteistyön todelliseen miettimiseen ainakin omalla kohdalla on ollut vähän. Osittain tämä on johtunut myös tehtävien runsaudesta ja on ollut helppo selitellä itselleen, että resurssit eivät riitä siihen, kun tehtävää on ollut muutenkin.
Näin ollen rahoituksen hankkiminen on tarkoittanut loppujen lopuksi pitkälti apurahahakemusten tekemistä. Ja olen huokaissut joka kerta helpotuksesta, kun olen huomannut, ettei yrityksiä tarvitse miettiä sen enempää. Sponsorointi tuntui vain jotenkin liian haastavalta. Kasvua hakevana ihmisenä olisin halunnut hamuta erilaisia kumppanuuksia, mutta käytännössä kävi niin, että minulle muodostui lopulta sponsorointiin vaikea suhde.
Tuottajana olen tottunut tekemään sitä, mitä eteen on laitettu. Olen lähestynyt lukuisia yrityksiä, välillä kädet vapisten, ja tullut torjutuksi lukuisia kertoja. Olen ollut turhautunut siihen, että olen joutunut myymään yhteistyötä tahoille, joiden olen tiennyt kieltäytyvän.
Olen soittanut pyynnöstä esimerkiksi Finnairille useamman kerran, kun lentoyhtiö on nähty luontevana sponsorina, jos joku taiteilijoista on tarvinnut lentoyhteyttä. Olen soitellut kaikenlaisia organisaatioita läpi myydäkseni logonäkyvyyttä ja toivonut puhelun aikana vain, että puhelu loppuisi. Olen nähnyt, kuinka viisinumeroinen summa on uponnut pitkälle hiottuihin ja yrityksen brändiväreille sävytettyihin presentaatioihin, jotka eivät toiveista huolimatta ole kuitenkaan tuottaneet tulosta. Sponsoroinnin tuloksena on ollut lähinnä valtava määrä hukkaan heitettyä rahaa ja työaikaa.
Olen soitellut kaikenlaisia organisaatioita läpi myydäkseni logonäkyvyyttä ja toivonut puhelun aikana vain, että puhelu loppuisi.
Opiskellessani musiikkitiedettä ja tuotantoa 2010-luvun taitteessa monilla kursseilla sponsoroinnin esimerkkimaaksi nostettiin Yhdysvallat. Siitä puhuttiin sen sijaan vähemmän, että Yhdysvaltojen kulttuuria ja siitä riippuvaisia malleja ei voisi siirtää sellaisenaan Suomeen edes kovalla työnteolla.
Yhdysvalloissa on pitkä filantropian perinne, ja esimerkiksi taiteen tukeminen on tuonut siellä yritykselle ja johtajalle arvostusta. Esimerkiksi teollisuuspohatat Andrew Carnegie ja John D. Rockefeller ovat mahdollistaneet konserttihallien, museoiden ja kirjastojen rakentamisen.
Yhdysvalloissa sponsoroinnissa onkin kyse pitkälti yrityksen maineen hallinnasta ja asemasta yhteiskunnassa näkyvyyden sijaan. Yhdysvalloissa taiteen tukeminen nähdään osoituksena siitä, että yritys pystyy vaikuttamaan yhteiskuntaan, ja tällaista samanlaista maan kulttuurista kumpuavaa vaatimusta ei Suomessa ole.
Kun Yhdysvalloissa menee mihin tahansa esitystilaan, aulassa ja salin penkkiin istahtaessa törmää erittäin todennäköisesti tukijoiden nimiin. Isommat mesenaatit voivat päätyä myös rakennusten nimiin. Esimerkiksi New York City Ballet esiintyy David H. Koch Theater -nimisessä rakennuksessa, joka on nimetty merkittävän tukijan mukaan.
Suomessa valtio ja kunnat ovat ottaneet vastuun taiteen ja kulttuurin rahoituksesta, eikä historiaan peilaten yritysten tai varakkaiden ihmisten ole edes odotettu täyttävän tätä roolia. Poikkeuksiakin toki on. Serlachius-museoiden taidekokoelman keräämisen aloittivat aikoinaan paperipatruunat ja myös mm. pankkiiri Ane Gyllenberg keräsi merkittävän taidekokoelman. Varainhankintaa on tehty onnistuneestikin Yhdysvaltojen mallilla, mutta Suomessa se on kulttuurisista syistä huomattavasti vaikeampaa.
Miksi yritysyhteistyötä kohti kannattaa kuitenkin mennä?
Ajan kuluessa olen kuitenkin kasvanut sekä ammattilaisena että ihmisenä. Kävin pari vuotta sitten katsomassa upean tanssiesityksen, sellaisen, jonka en olisi halunnut loppuvan. Sellaisen, joka kolahti minuun, ja luulen, että se kolahti moneen muuhunkin. Esitykset olivat loppuunmyytyjä ja aplodit olivat valtavat. Siksi yllätin jopa itseni, kun huomasin ärsyyntyväni esityksen jälkeen siitä, ettei esitteessä ollut sponsoreita.
Esitys olisi luultavasti kolahtanut useampaan yrityspäättäjään. Mielessäni vilisi yrityksiä, jotka olisivat voineet innostua teoksesta ja joiden kanssa olisi voinut tehdä jotain suurempaa. Enemmän yleisöä, useampia ja isompia näyttämöitä, rahaa tekijöille. Ehkä jotain kansainvälistäkin. Mietin, oliko yrityspäättäjiä ajateltu ollenkaan ja oliko heitä yritetty tavoittaa. Mietin, miten olisin lähtenyt esittelemään teosta.
Ärtymykseni johtui puhtaasti siitä, että kyseessä oli niin hieno teos. Teos olisi ansainnut enemmän katsojia. Sen äärelle olisi varmasti moni muukin halunnut päätyä. Se olisi saattanut houkutella harrastamaan tanssia tai katsomaan muuta tanssia. Se olisi voinut saada aikaan positiivista muutosta. Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olisivat voineet haluta nähdä teoksen, mutta eivät tienneet sen olemassaolosta vähäisten markkinointiresurssien vuoksi. He menivät, jotka tiesivät, ja minä purin hammasta monta päivää, kun harmitti niin paljon.
Olen melko varma, että kyseinen teos oli tuotettu taloudellisen epävarmuuden keskellä. Rahoituksen jatkuvuudesta ei ollut mitään takeita, ja mietin sitäkin, mitä olisi käynyt, jos teos ei olisi saanut riittävää rahoitusta. Jos jokin rahoittajista olisi antanut negatiivisen rahoituspäätöksen. Esitteestä näkyi, että teoksen rahoitus oli tullut perinteisiltä tahoilta: kaupungilta, valtiolta ja parilta säätiöltä. Tämä toki oli hienoa, mutta kyseessä oli teos, jolla olisi ollut valtava potentiaali saada yrityskumppani mukaan.
Mietin myös syitä, jotka saattoivat estää yhteydenoton. Mieleeni tulivat pelko yritysyhteistyön vaikutuksesta taiteeseen. Eettiset asiat. Epävarmuus saadusta hyödystä. Ehkä jokin tiedostamaton pelko. Minua yritysyhteistyötä kohti meneminen on pelottanut, vaikka en ole taiteilija. Olen pelännyt torjutuksi tulemista. Ajatus yritysten ja vastikkeiden miettimisestä on tuntunut kuormittavalta kaiken keskellä. On tuntunut, että on helpompaa tukeutua tuttuun ja turvalliseen apurahasysteemiin, vaikka sen kantavuus natiseekin pahasti.
Tämä yksittäinen tapaus vaivasi minua pitkään. Apurahoja on jaossa rajallinen määrä, joten tuntuu nurinkuriselta, että muita rahoitusmuotoja ei edes yritetä ottaa haltuun silloin, kun siihen on mahdollisuus. Yhden toimijan saama apuraha on hieno tunnustus, mutta samalla se tarkoittaa, että joku toinen ei saa rahoitusta, sillä hakijoille jaetaan jatkuvasti niukkuutta.
Muutos ajattelussani tapahtui siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että sponsoroinnissa on kyse loppujen lopuksi yhteydestä ja jaetuista arvoista ja että tämän yhteyden löytyminen oli se avain. Näin ollen minusta tulikin ihminen, joka yritysyhteistyön välttelemisen sijaan haluaa mennä sitä kohti.
Se, mikä ajattelussani muuttui, oli, että tajusin näkökulman jääneen lähes poikkeuksetta yksipuoliseksi. Olin katsonut asioita tuen tarvitsijan silmin, mutta kyky asettua kunkin tavoittelemani yrityspäättäjän maailmaan oli olematon. Itselläkin oli kiusallinen olo, kun en pystynyt ymmärtämään, miksi yritys kiinnostuisi yhteistyöstä. Yhteyttä voi tunnustella, mutta sitä ei voi luoda väkisin.
Muutos ajattelussani tapahtui siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että sponsoroinnissa on kyse loppujen lopuksi yhteydestä ja jaetuista arvoista.
Mitä kannattaa tehdä?
Ainakaan Suomessa sponsorointia ei voi eikä kannata ajatella hyväntekeväisyytenä, jossa taloudellisesti vahvempi osapuoli kannattelee heikompaa. Sen sijaan sitä kannattaa ajatella vastikkeellisena yhteistyönä, jossa molemmat osapuolet hyötyvät aidosti.
Jos tällainen ajattelu tuntuu kylmältä, huomiota kannattaa alkaa kiinnittää yhteyden luomiseen, arvoihin ja yhteisiin tavoitteisiin. Sen jälkeen on luultavasti huomattavasti helpompaa lähestyä toista osapuolta.
Oli helppo lähestyä terveys- ja lääkäripalveluja tarjoavaa toimijaa, kun tavoitteena oli tanssijan terveyden turvaaminen. Ja oli helppo lähestyä muistiorganisaatiota, kun teos käsitteli muistisairautta.
Haastan itseäni kumppanuushankintaan aina kun siihen on tilaisuus. Joskus apurahatyöryhmässä toimiessani ehdotus kumppaneiden hankkimisesta on aiheuttanut taiteellista stressiä, ja ymmärrän sen hyvin. Yhdenkään taiteilijan ei pitäisi joutua tekemään kompromisseja. Mutta mietin myös, missä määrin epäilevää tai jopa torjuvaa asennetta selittää pohjimmiltaan pelko? Pelko siitä, että saattaa tulla torjutuksi? Tai siitä, pitäisikö sen jotenkin vaikuttaa työhön. Pelko kaupallisuudesta? Kannustan tutustumaan tuohon pelkoon. Se, että tekee yhteistyötä yritysten kanssa, ei tarkoita oman sielun myymistä. Enkä toivo kenenkään lähtevän sellaiselle tielle, jossa ei kuuntele sydäntään.
Yhteinen tavoite ei läheskään aina löydy siitä tuotteesta tai palvelusta, jota yritys tekee, vaan se voi löytyä myös muualta. Mainiona esimerkkinä toimii palkittu yhteistyö Tuska-festivaalin ja Hautaustoimisto Mikko Monosen välillä, jossa organisaatioiden yhteisenä tavoitteena oli normalisoida kuolemasta puhumista.
Kumppanuus voi toki olla myös kahden voittoa tuottamattoman yhteisön kumppanuus, jossa kaksi toimijaa jakaa omia resurssejaan, ja tämä on varsin tyypillistä taide- ja kulttuurialalla. Kumppanuus voi olla esimerkiksi viestinnällistä yhteistyötä, tilaresurssin jakamista tai palveluita.
Saatamme unohtaa, että yleisöpohjassa voi olla jo valmiiksi yrityspäättäjiä, jotka eivät ehkä osaa mielessään edes kuvitella yhteistyötä.
Yritysyhteistyö ei korvaa julkista eikä säätiörahoitusta eikä vähennä niiden merkitystä. Mutta se voi olla oiva lisä ja avata myös ovia.
Yritysyhteistyön miettiminen vaatii kieltämättä kaupallista ajattelua, myyntiorientaatiota sekä ei-taiteellisen luovuuden käyttämistä. Jonkinlaista heittäytymistä ja avointa mieltä. Hiottujen presentaatioiden sijaan voi lähteä liikkeelle siitä, että soittaa tai laittaa viestin. Soittaminen on huomattavasti nopeampi ja tehokkaampi tapa saada ensinnäkin ihminen kiinni ja myös jonkinlainen vastaus. Se on mahdollisuus houkutella toista vuorovaikutukseen ja hankkia lisäymmärrystä. Puhelussa voit myös pyytää apua.
Jos mietit, kuinka paljon aikaa ja energiaa kuluu jokaisen apurahan hakemiseen, ajattele, kuinka monta alkavaa puhelua ehtisit soittaa samassa ajassa, vaikka puhelut eivät ole aina mukavia eivätkä helppoja.
”Saan näitä puheluita viikoittain ja me ei lähdetä mihinkään mukaan”, sanottiin minulle eräässä puhelussa kohtuullisen kiukkuisella äänellä heti alkuun. Joku toinen yrityspäättäjä valitteli julkisesti, kuinka kaikki yrittävät kaupata yhteistyötä ja kuinka siitä on tullut hänelle ihan riesa.
Mutta sävy voi olla myös täysin erilainen. Aidosti kiinnostunut ja kuunteleva, ja silloin yhteistyölle on maaperä.
Yritysyhteistyön ei minusta tarvitse eikä pidä olla sielunmyymistä. Todennäköisesti ei yrityksen edustajakaan halua sitä. Aina yritysyhteistyölle ei ole suotuisia edellytyksiä, mutta minusta silloin, kun se voisi olla, siihen kannattaisi yrittää tarttua.