Mitä täällä (tanssin kentällä) oikein tapahtuu? Miten täällä tulisi toimia selvitäkseen? Miten muut tekevät työelämästään elettävää?
Olen työskennellyt tanssitaiteilijana viimeiset viisitoista vuotta. Ilo ja rakkaus tanssitaidetta kohtaan on ollut ja on edelleen suurta, mutta tunnelmaa on pitkään värittänyt raskaammaksi epämääräiset ja kuormittavat tuntemukset ja kokemukset, jotka liittyvät kentän rakenteisiin ja käytäntöihin sekä työn prekaariin luonteeseen. Ajatuksissani ovat pyörineet kysymykset, kuten: Mitä täällä (tanssin kentällä) oikein tapahtuu? Miten täällä tulisi toimia selvitäkseen? Miten muut tekevät työelämästään elettävää? Kaipasin ajatuksilleni jonkinlaista ilmiötason kuvausta tai teoriaa, jonka avulla voisin paremmin käsittää niin omia kuin selkeästi myös tanssin kentällä yhteisesti jaettuja kokemuksia ja tuntemuksia.
Lähdin syventymään kysymyksiini pro gradu -tutkielmassani, joka valmistui Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitokselle syksyllä 2024. Työn otsikoksi muodostui: ”Me voidaan yrittää edistää asioita, mutta sehän on niinku ihan sama kuin lottois” – Tanssitaiteilijan ammatillinen toimijuus prekaarissa työelämässä. Tämä teksti pohjautuu kyseiseen tutkimukseen ja sitä varten tekemiini kahdeksaan haastatteluun.
Haastateltavat olivat vähintään 10 vuotta tanssin vapaalla kentällä toimineita tanssitaiteilijoita. Koin saavani haastatteluista rikkaan ja moniulotteisen kuvan tanssitaiteilijoiden kokemuksista, tuntemuksista ja toiminnan tavoista niin työyhteisöissä kuin myös laajemmin tanssin kentällä ja prekaareissa olosuhteissa. Esittelen tässä artikkelissa tutkimukseni keskeisiä tuloksia sekä pohdintoja toimijuuden tapojen ymmärtämiseen. Tekstini sisältää lainauksia haastatteluaineistosta, sillä haastateltavien oman äänen merkitys on ollut valtavan suuri tutkimukseni kannalta ja uskon sen olevan sitä myös tämän artikkelin lukijalle. Kursivoidut kohdat ovat lainauksia haastatteluaineistosta.
Toimijuuden ja prekaarisuuden käsitteistä
Toimijuudesta on tullut tärkeä käsite eri tieteenaloilla ja yleisessä keskustelussa, mutta koin sen käsitteellistämisen jäävän monissa lähestymistavoissa hieman hähmäiseksi tai itselleni vaikeaksi. Useamman mutkan jälkeen löysin työelämätutkimuksesta Vähäsantasen ja kollegoiden (2019, 2022) kehittämän ammatillisen toimijuuden rakenteen ja mittarin (PAM), jonka koin mahdollistavan toimijuuden kokemuksen tutkimisen muita toimijuuden teorioita konkreettisemmalla otteella. Käytännönläheisyys tulee esille siinä, että lähestymistavassa ammatillista toimijuutta tarkastellaan kolmen ulottuvuuden kautta: ”vaikuttamisena työssä”, ”osallistumisena työssä” sekä ”ammatillisen identiteetin neuvotteluna”. Mittarissa kunkin ulottuvuuden toteutumista arvioidaan kolmen väittämän avulla, kuten esimerkiksi: ”tulen kuulluksi omaa työtäni koskevissa asioissa”, ”teen kehittämisehdotuksia koskien yhteisiä työkäytäntöjä” tai ”voin toimia työssäni arvojeni mukaisesti”. Toimijuus ymmärretään ennen kaikkea aktiivisena vaikuttamisena, joka kohdistuu omaan työhön ja ammatilliseen identiteettiin, ja sen nähdään rakentuvan työympäristön sosiokulttuurisissa olosuhteissa.
Toimijuus ymmärretään aktiivisena vaikuttamisena, joka kohdistuu omaan työhön ja ammatilliseen identiteettiin.
Prekaarin työelämän tarkastelun koin oleelliseksi osaksi toimijuuden käsitteellistämistä, koska tanssitaiteilijan työn on osoitettu Suomessa olevan nimenomaan prekaaria (Trux ym., 2022). Prekaarilla työelämällä viittaan epävarmaan ja heikosti ennakoitavaan työhön, kuten esimerkiksi pätkätöinä tai apurahalla tehtävän työn kohdalla usein on. Tämän seurauksena elämään liittyy yleinen epävarmuus, pitkäjänteisen elämänsuunnittelun mahdottomuus ja taloudellinen turvattomuus (Jakonen, 2014). Prekaarisuutta voi myös lähestyä tarkastelemalla erilaisia tuntemuksia, joita sen on nähty nostavan esiin ja joiden nähdään olevan tyypillisiä sille, mitä tapahtuu juuri nyt (Jokinen ym., 2015). Ymmärrän tunteilla olevan merkittävä rooli työelämässä ja tuonkin esiin, millaisia tuntemuksia ja toiminnan tapoja tanssitaiteilijan työssä ja epävarmassa työelämässä syntyy ja miten ne kietoutuvat toisiinsa.
Tutkimustuloksia – tanssitaiteilijan vaikutusmahdollisuudet työssä
Tutkimukseni tulokset osoittivat, että kaikki ammatillisen toimijuuden ulottuvuudet – ”vaikuttaminen työssä”, ”osallistuminen työssä” ja ”ammatillisen identiteetin neuvottelu” – toteutuivat tanssitaiteilijan työssä melko rajoittuneesti. Työryhmissä tanssitaiteilijoilla oli hyvin vaihtelevat mahdollisuudet vaikuttaa työhönsä ja toteuttaa ammatillista toimijuuttaan. Paremmat vaikutusmahdollisuudet koettiin vapaan kentän ryhmissä kuin laitosteattereissa tai muissa toimintansa vakiinnuttaneissa teattereissa ja ryhmissä:
Siinä mulla on sellainen olo, että meitsi menee varmaan pelinappulana. Mä menen sinne niinku työntekijänä […] Se mitä mulla on se aikaisempi kokemus, niin siellä sulla ei ole kauheasti mitään niinku sananvaltaa. Mä muistan, että me oltiin ihan siis palikoita […] Miten se toimii niin se oli semmoista niinku sanelevaa.
Yleisesti vaikutusmahdollisuudet koettiin melko vähäisiksi, kun kyseessä oli palkasta ja työmäärästä neuvottelu, ongelmakohtien esiintuominen, teoksen sisällölliset ratkaisut sekä oman työn ja työyhteisön käytänteiden suunnittelu ja kehittäminen. Asioiden kyseenalaistaminen ja ongelmatilanteisiin puuttuminen koettiin hyvin hankalaksi, jopa pelottavaksi:
Kysymyksenalaiseksi asettaminen ei ole suotavaa useinkaan tai ei kannattavaa ja se on pelottavaa myös. Tai sitä ei oikeastaan halua tehdä.
Pelko siitä, että menettää sen seuraavan sopimuksen tai sä et saa välttämättä töitä, niin rupeaa rajoittaa sitä sun halua osallistua ja vaikuttaa.
Tanssitaiteilijat kokivat kuitenkin pystyvänsä useimmiten esittämään mielipiteensä ja toiveensa työskentelyn käytännön asioihin sekä toimimaan aktiivisesti yhteistyössä kollegojen kanssa. Monet kokivat myös voivansa toteuttaa kiinnostuksen kohteitaan ja tavoitteitaan, toimimaan lähes omien arvojen mukaisesti työssä sekä tuomaan omaa taiteilijuuttaan näkyväksi työssään.
Tanssitaiteilijat kokivat pystyvänsä useimmiten esittämään mielipiteensä ja toiveensa työskentelyn käytännön asioihin sekä toimimaan aktiivisesti yhteistyössä kollegojen kanssa.
Vaikutusmahdollisuuksien vähäisyyden koettiin johtuvan erityisesti siitä, että työryhmien vuorovaikutuskulttuureissa koettiin isoja puutteita. Haastateltavat korostivat, kuinka vuorovaikutus, rakentava keskustelu ja avoimuus ovat merkittävimpiä tekijöitä toimivan työyhteisön ja aktiivisen toimijuuden kannalta. Kaikki haastateltavat olivat työurallaan kokeneet hyvinkin erilaisia työilmapiirejä, mutta yleisesti painotettiin, että muutosta kohti rakentavampia toiminta- ja vuorovaikutustapoja on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana (ks. myös Visuri ym., 2023). Moni kuitenkin korosti, ettei keskustelulle anneta tarpeeksi tilaa ja aikaa varsinaisen taiteellisen työn lomassa, ja tämän takia monet oikeasti tärkeät ja merkitykselliset asiat jäävät sanallistamatta:
Se keskustelu ei ole oikeasti, sitä ei oikeasti käydä. Se on joku näennäinen. Siis niin kun pintasopimus, joka ei mene oikeasti mihinkään käytäntöihin ja rakenteisiin ja mihinkään sinne niinku mikä sitä sitten kannattelisi toisen näköiseksi.
Toinen selkeästi ammatillista toimijuutta rajoittava tekijä työyhteisöissä oli puutteet johtajuustaidoissa (ks. myös Visuri ym., 2023) sekä työkulttuurien selkeydessä ja avoimuudessa. Yhtenä isona alan ongelmakohtana todettiin johtajien, jotka useimmiten ovat koreografeja, työtavoissa näkyvä johtajuuskoulutuksen ja työelämätaitojen puute:
Koreografit joutuu toimimaan johtajan paikalla ja sitten heillä ei ole siihen niinku koulutusta, eikä niinku silleen kokemusta, eikä työkaluja ja siinä tulee usein niinku haasteita.
[…] konkreettisten käytäntöjen ja työnantajataitojen heikkous, käytännön niinku työelämän järjestäminen muille niin ei ole kaikilla kyllä millään tavalla niinku kovinkaan hyvin hallussa, että tosi epämääräistä.
Tämä on tärkeä huomio, sillä johtajat ovat toimijuuden suhteen avainasemassa määrittäessään, minkälaisia vaikutusmahdollisuuksia työntekijöille on tarjolla (ks. Eteläpelto ym., 2017). Haastateltavat toivat esiin, että on pitkälti johtajan persoonasta kiinni, millaisiksi työkulttuurit rakentuvat ja minkälaiset edellytykset heillä on ottaa huomioon ja tukea työntekijöiden ammatillista toimijuutta. Viime vuosien aikana erilaiset ohjeistukset ja toimintamallit ovat jossain määrin yleistyneet, mutta tutkimuksessani kävi ilmi, etteivät niiden sisällöt ole suoraviivaisesti siirtyneet käytäntöön. Muunlaiset työtä, osaamista ja kehittämistä edistävät toimet, kuten kehityskeskustelut, osoittautuivat erittäin harvinaisiksi. Näin ollen pitkäjänteistä oman työn tai työyhteisön kehittämistä ja suunnittelua ei juurikaan mahdollisteta työryhmissä.
Johtajat ovat toimijuuden suhteen avainasemassa määrittäessään, minkälaisia vaikutusmahdollisuuksia työntekijöille on tarjolla.
Kokemukset vaikutusmahdollisuuksista laajemmin tanssin kentällä ja prekaareissa olosuhteissa näyttäytyivät huolestuttavan vähäisinä. Esimerkiksi tuotanto- ja rahoitusrakenteet, valtasuhteet sekä prekaareille olosuhteille tyypilliset piirteet rajoittivat ammatillisen toimijuuden kokemusta merkittävästi ja monella eri tavalla. Erityisesti rahoituksen ja työllistymisen merkitys korostui, koska ne mahdollistavat työnteon ja sitä kautta ylipäänsä toimijuutta. Vaikutusmahdollisuudet saada apurahoja tai työtä koettiin yleisesti heikoiksi:
[…] miten haetaan töitä tai miten niitä töitä voi saada on niin kun tosi epäselvää […] sitten tietysti, jos niitä ei ole tarjolla niitä töitä tai niitä ei saa, niin silloin se pienentää sitä vaikuttamisen mahdollisuutta.
Myös kokemus uralla etenemisen mahdottomuudesta nousi vahvasti esiin. Työnteon ja yrittämisen ei koettu korreloivan tulevaisuuteen varmana työllistymisenä tai taloudellisena vakautena. Elämä näyttäytyi useammalle haastateltavalle jonkinlaisena selviytymisenä:
Pitäisiköhän nyt suosiolla vaihtaa alaa, että niinku pirulauta jos tämä on niinku eläkeikään asti tämmöistä tarpomista.
Osallisuuden kokemus – yksinäistä pyörimistä
”Osallistuminen työssä” -ulottuvuuden osalta aineistosta välittyi vahvasti laaja-alainen irrallisuuden ja näkymättömyyden kokemus, joka heikensi ammatillisen toimijuuden kokemusta merkittävästi. Suurin osa koki, etteivät he oikein kuulu tanssin kenttään tai mihinkään muuallekaan, vaan toimivat kentällä yksittäisinä yksikköinä:
Yksinäinen palloileva toimija.
Enemmän sitä mieltää olevansa se niinku yksilö siellä mikä pyörii eri paikoissa.
Yksinäisyyden kokemuksesta huolimatta myös yhteenkuuluvuuden kokemukset ja osallisuuden kokemukset olivat vahvoja. Tanssitaiteilijat kokivat ainakin ajoittaista, mutta vahvaakin yhteenkuuluvuutta etenkin niihin työryhmiin, joissa olivat töissä:
Kun ollaan treenisalissa niin kyllä mä koen semmoista yhteenkuuluvuutta ja semmoista niinku jopa niinku toveruutta ja vähän niinku perhemäistä tunnelmaa, mutta kyllähän se sitten siihen loppuu, kun viimeinen esitys on tehty […] Sä koko ajan tutustut niinku uusiin ihmisiin ja sitten sult revitään ne pois.
Monella oli toive johonkin yhteisöön kuulumisesta pidempiaikaisesti ja tietynlaisesta jatkuvuudesta yhden ryhmän kanssa.
Pieni toimijuus – elämäntilanteen tasapainon säilyttämistä
”Ammatillisen identiteetin neuvottelun” osalta haastateltavat toivat esiin, kuinka ammatissa toimiminen vaatii jatkuvaa ammatillista identiteettityötä eli omien arvojen, tavoitteiden ja ammatillisen minäkuvan aktiivista pohtimista ja muokkaamista. Tämä johtui siitä, että alan kilpailuhenkisyys, pätkätyöelämän haasteet ja reilujen työelämän pelisääntöjen puute sotivat esimerkiksi omia arvoja vastaan. Arvokysymysten merkitys oli monella myös kasvanut työvuosien aikana. Mikäli työryhmissä koettiin, että ongelmatilanteisiin oli vaikea puuttua, valitsi moni tanssitaiteilijoista aktiivisen vaikuttamisen sijaan kuitenkin passiiviselta vaikuttavan toimintatavan:
Mä oon vaan täällä määräajan tai niinku että mä en edes jaksa yrittää niinku vaikuttaa.
Tanssitaiteilijat eivät siis pyrkineet muuttamaan vallitsevaa tilannetta, vaan sinnittelivät ja vetäytyivät, etenkin jos kyseessä oli lyhyt työsuhde. Monet tutkimukseni tanssitaiteilijat olivat myös oppineet valikoimaan itselle sopivia työyhteisöjä uransa varrella ja näin välttämään konfliktitilanteita. Syitä näihin ratkaisuihin olivat oman energian säästäminen, hankalan työntekijän maineen välttäminen tai pelko seuraavan työsopimuksen menettämisestä (ks. myös Visuri ym., 2023).
Monet tutkimukseni tanssitaiteilijat olivat oppineet valikoimaan itselle sopivia työyhteisöjä uransa varrella ja näin välttämään konfliktitilanteita.
Tämänkaltainen toimintatapa on mielestäni luettavissa toimijuuden moninaisuuden näkökulmasta pieneksi toimijuudeksi, sillä se ei tähtää muutokseen, vaan laajemmin hauraan elämäntilanteen tasapainon säilyttämiseen ja perustuu monimutkaisiinkin investoinnin ja neuvottelun prosesseihin (ks. Honkasalo, 2013; Åkerblad, 2014). Tämä osoittaa, että ammatillista toimijuutta tulee tarkastella moniulotteisesti ja moninaisena, niin ettei sitä ymmärretä vain aktiivisena ja näkyvänä toimintana. Erityisesti prekaareissa olosuhteissa muodostuu monia erilaisia toimijuuden muotoja, joilla pyritään säilyttämään toimijuuden tunto ja toimintakyky ja tekemään elämästä elettävää epävakaissa olosuhteissa (Åkerblad, 2013, 2014). Tämä näkyy selvästi myös haastateltavieni tanssitaiteilijoiden kohdalla.
Julma optimismi – toivoa, pelkoa, ponnistelua
Toinen tanssitaiteilijoiden toimijuutta hyvin avaava käsite on mielestäni julma optimismi (ks. Berlant, 2011). Tämän taustalle avaan kuitenkin ensin lyhyesti tanssitaiteilijoiden työssään kokemia tunteita. Tunteiden osalta on huomionarvoista nostaa esille, kuinka kahtiajakoisia tunteita tanssitaiteilijat kokivat ammatin harjoittamiseen liittyen. Ilmeistä oli, että taiteellinen työskentely ja oman ammatillisuuden toteuttaminen toimivissa työyhteisöissä koettiin hyvin positiiviseksi, onnellisuutta, riemua ja merkityksellisyyttä tuovaksi asiaksi:
Että voi katso ihan ruveta itkettämään, kun niin ihanaa, että mä vaan saan täällä olla ja tehdä tämmöistä työtä […]
Ja me tuodaan mun mielestä aina hyvää toisillemme. […] aina kun tanssijoita kohtaa niin siinä on se pieni hetki, niitä pieniä yhteisöllisyyden tuntoja.
Vastaavasti erityisesti tanssin kentällä ja prekaareissa olosuhteissa toimiminen ja niihin liittyvät heikot vaikutusmahdollisuudet nostattivat paljon negatiivisia tunteita, kuten turhautumista, toivottomuutta, stressiä ja näköalattomuutta:
Jaksaako siinä myllyssä olla? Jengi uupuu haluaisi tehdä, mutta ei pääse tekemään […] onko musta tähän hommaan, kun tää vetää helposti mieltä maahan.
Lisäksi toivon tunne, luottamus ja optimismi tulevaisuudesta olivat yleisiä haastateltavien kertomuksissa. Niiden avulla pidettiin yllä käsitystä, että asiat tulevat muuttumaan vakaammiksi työn tekemisen avulla, kunhan vain vähän aikaa sinnittelee:
Jokaisen niinku freelance tanssijan on koko ajan arjessa pakko luottaa siihen, että asiat järjestyy. Siis vaan niinku siihen lauseeseen ilman että on yhtään mitään […] Me voidaan yrittää edistää asioita, mutta sehän on niinku ihan sama kuin lottois.
Julma optimismi viittaakin tilanteisiin, jossa kiinnitymme ja ylläpidämme tunnesiteitä uskomiimme asioihin, joiden realisoituminen voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta ja jotka näin uhkaavat hyvinvointiamme. Julmuus merkitsee sitä, että esimerkiksi koulutuksen antamista lupauksista tai yksilön jatkuvista ponnisteluista huolimatta tavoitteiden saavuttaminen on epävarmaa; ainoastaan uhka putoamisesta tai sen pelosta on varmaa.
Julmuus merkitsee sitä, että esimerkiksi koulutuksen antamista lupauksista tai yksilön jatkuvista ponnisteluista huolimatta tavoitteiden saavuttaminen on epävarmaa; ainoastaan uhka putoamisesta tai sen pelosta on varmaa.
Siis jopa niinä vuosina, kun sitä [jatkumoa] on, niin se on niinku koko ajan kyllä läsnä se epätoivon tunne siitä, että tää loppuu tai mitään ei enää tule tai mä en enää pysty.
Mutta varmaan se, että on pakko pudota senkin takia, että joutuu kysymään, miksi sä jaksat? Mikä ihme sut sinne taas niin kun kiskoo ja repäisee.
Tanssitaiteilijoille esimerkiksi apurahat loivat toivoa, vaikka niiden saaminen koettiin erittäin vaikeaksi. Hakemisessa piilee kuitenkin aina mahdollisuus, pitää vain jaksaa hakea ja yrittää, uudestaan ja uudestaan. Julmaan optimismiin liittyy myös vahvasti uusliberaalille ajattelulle tyypillinen yksilöille vieritetty vastuu omasta menestyksestä ja tavoitteiden saavuttamisesta (Tiainen, 2019). Tämän seurauksena yksilöt jatkavat yrittämistä ja itsensä kehittämistä sekä syyttävät itseään epäonnistumisesta. Yksin tekeminen ja pärjääminen tai työskentely yli omien rajojen ja voimavarojen tulivat selkeästi esiin haastateltavien kerronnassa:
Voin mä työllistyä ja olla niinku aktiivinen mut mä en voi tehdä sitä samaan aikaan silleen, ettenkö mä niinku riko kaikkia omia rajoja koko ajan. Niin on se kyllä aika hirveätä.
Toivo ja optimismi yhdessä työhön liittyvien muiden positiivisten tunteiden kanssa toimivat selkeästi ammatillisen toimijuuden resursseina ja pitävät tanssitaiteilijaa kiinni työssään (ks. Hökkä ym., 2017).
[…] kyllästymisiä ja hermostumisia ja ei jaksamisia kaikkia niitä, mutta jotenkin että sitten niitä kuulostelee […] Jaha jaha tämmöistä ja jaha mikäs riemu tuolla sitten jo sykkii jossain.
On tärkeää huomioida, että ne kompensoivat oleellisesti prekaarin työn negatiivisia puolia, kuten epävarmuutta ja alhaista tulotasoa (ks. Roiha, 2017). Positiivisten tunteiden painoarvo työssä, julma optimismi sekä ongelmatilanteista vetäytyminen edesauttavat kuitenkin myös merkittävällä tavalla sitä, että prekaarit työskentelyolosuhteet ja ongelmalliset työkulttuurit jatkavat kukoistustaan ja rakenteelliset ongelmat jäävät sivualalle (ks. Tiainen, 2019; Roiha, 2017; Visuri ym., 2023).
Kohti vahvaa ammatillista toimijuutta
Tutkimukseni tulokset resonoivat vahvasti omiin tanssitaiteilijan ammatissa nousseisiin kokemuksiini ja tuntemuksiini. Ilmiön käsitteellistäminen on kuitenkin auttanut minua hahmottamaan, miten erilaiset toiminnan tavat, tuntemukset ja rakenteelliset tekijät ovat kytköksissä toisiinsa. Erityisesti Vähäsantasen ja kollegoiden (2022) lähestymistapa ammatilliseen toimijuuteen on tarjonnut käytännöllisen työkalun, jonka avulla on ollut mahdollista avata omaa toimijuuden tilaa ja tarkastella sitä rajoittavia ja tukevia tekijöitä.
Kun huomioidaan, että useissa tutkimuksissa on osoitettu ammatillisen toimijuuden olevan läheisesti yhteydessä niin työntekijän luovuudelle, hyvinvoinnille kuin kokemukselle työn merkityksellisyydestä (Collin ym., 2017; Eteläpelto ym., 2017; Vähäsantanen ym., 2019), on tärkeä käsittää, että toimijuuden kokemuksella on väliä. Omalla kohdallani olen alkanut selkeyttämään itselleni, missä määrin ja millä tavoin minulla on (tai ei ole) realistisia mahdollisuuksia vaikuttaa toimijuuden kokemukseeni ja sitä kautta myös omaan hyvinvointiin tanssitaiteilijana. Miten ja minkälaisilla toimintatavoilla haluan (ja en halua) tulevaisuudessa navigoida tanssin kentällä?
Olen alkanut selkeyttämään itselleni, missä määrin ja millä tavoin minulla on (tai ei ole) realistisia mahdollisuuksia vaikuttaa toimijuuden kokemukseeni ja sitä kautta myös omaan hyvinvointiin tanssitaiteilijana.
Ymmärrän, että tanssin kentän rakenteelliset muutostarpeet ovat suuria ja tuntuvat jopa liian idealistisilta vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä. Ehdotan siis, että ainakin jokaisessa työyhteisössä kehitettäisiin sellaisia työkäytäntöjä, jotka tukevat ammatillisen toimijuuden eri osa-alueiden vahvistumista. Nämä toimenpiteet eivät vaadi suuria taloudellisia resursseja, vaan ennen kaikkea kykyä ja valmiutta reflektoida ja sanoittaa työkulttuureihin liittyviä peruslähtökohtia ja kirkastaa vuorovaikutuskäytäntöjä ja johtamistapoja. Työyhteisön arvopohjan ja toimintatapojen sanallistaminen sekä avoin, rakentava ja vuorovaikutteinen kommunikaatio lisäävät työntekijän kokemuksia osallisuudesta ja vaikuttamisen mahdollisuuksista merkittävästi. Lisäksi on syytä pohtia, millä muilla keinoin, esimerkiksi kehityskeskusteluilla, on mahdollista luoda olosuhteita, jotka tukevat ja vahvistavat ammatillista toimijuutta. On hyvä pitää mielessä, että toimijuuden kokemuksella ja sen toteutumisella on väliä niin työntekijälle, mutta myös koko työyhteisölle ja sen kestävälle menestymiselle ja tuottavuudelle (ks. Eteläpelto ym., 2017).
Kaikilta artikkelissa lainatuilta haastateltavilta on pyydetty lupa aineistolainausten julkaisuun artikkelissa.
Lähteet:
Berlant, L. (2011). Cruel Optimism. Duke University Press.
Collin, K., Lemmetty, S., Herranen, S., Paloniemi, S., Auvinen, T., & Riivari, E. (2017). Professional agency and creativity in information technology work. Teoksessa M. Goller & S. Paloniemi (toim.), Agency at Work: An Agentic Perspective on Professional Learning and Development (s. 249–270). Springer, Cham. https://doi.org/10.1007/978-3-319-60943-0_13
Eteläpelto, A., Vähäsantanen, K., Hökkä, P. & Paloniemi, S. (2017). Tutkimus ja kehittämishankkeen tausta ja lähtökohdat. Teoksessa A. Vähäsantanen, S. Paloniemi, P. Hökkä & A. Eteläpelto (toim.), Ammatillinen toimijuus: rakenne, mittari ja tuki (s. 5–13). Jyväskylän yliopistopaino. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-6980-6
Honkasalo, M.-L. (2013). Katveessa: pieni toimijuus kriittisenä avauksena toiminnan teoriaan. Tiede & Edistys, 38(1), 42–61. https://doi.org/10.51809/te.105092
Hökkä, P., Vähäsantanen, K., Paloniemi, S. & Eteläpelto, A. (2017). The reciprocal relationship between emotions and agency in the workplace. Teoksessa M. Goller & S. Paloniemi (toim.), Agency at work: An agentic perspective on professional learning and development. (s. 161–181). Springer, Cham. https://doi.org/10.1007/978-3-319-60943-0_9
Jakonen, M. (2014). Uusi työ ja prekarisaatio: työn muutosten vaikutukset suomalaiseen hyvinvointivaltioon ja poliittiseen järjestäytymiseen. Tiede ja edistys, 39(4), 287–320. https://doi.org/10.51809/te.105165
Jokinen, E., Venäläinen, J. & Vähämäki, J. (2015). Johdatus prekaarien affektien tutkimukseen. Teoksessa E. Jokinen & J. Venäläinen (toim.), Prekarisaatio ja Affekti (s. 7–30). Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7125-0
Roiha, T. (2017). Luokattomat taiteilijat? Taiteellisen työn yhteiskunnallinen eriarvoisuus prekaarissa taidemaailmassa. Tahiti, 7(1). https://tahiti.journal.fi/article/view/85655
Tiainen, K. (8.4.2019). Julman optimistinen poliittinen passiivisuus ja siihen puuttuminen demokratiakasvatuksella. CoSupport – Interrupting Youth Support Systems in the Ethos of Vulnerability, 2017-2021, Academy of Finland. https://blogs.helsinki.fi/cosupport/2019/04/08/julman-optimistinen-poliittinen-passiivisuus-ja-siihen-puuttuminen-demokratiakasvatuksella/
Trux, M-L. Turpeinen, I. & Sorri, S. (2022). Tanssin hyvän jäljillä. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-353-036-2
Visuri, S., Ansio, H. & Koskela, I. (2023). Floor is Ours! Puuttumisen kulttuurin vahvistaminen esittävien taiteiden työyhteisöissä. Työterveyslaitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-391-137-6
Vähäsantanen, K., Räikkönen, E., Paloniemi, S., Hökkä, P. & Eteläpelto, A. (2019). A novel instrument to measure the multidimensional structure of professional agency. Vocations and Learning, 12(2), 267–295. https://doi.org/10.1007/s12186-018-9210-6
Vähäsantanen, K., Räikkönen, E., Paloniemi, S. & Hökkä, P. (2022). Acting Agentically at Work: Developing a Short Measure of Professional Agency. Nordic Journal of Working Life Studies, 12(1) 49–69. https://doi.org/10.18291/njwls.127869
Åkerblad, L. (2013). Epävarmuuden elettäväksi tekeminen. Pieni toimijuus prekaarissa työmarkkinatilanteessa. Työelämän tutkimus, 11(3), 177–191.
Åkerblad, L. (2014). Epävarmuuden tuolla puolen: muuttuvat työmarkkinat ja prekaari toimijuus [väitöskirja, Itä-Suomen yliopisto]. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-1364-7