Onko taiteilijan pakko olla somessa, ja mitä tällainen pakko tarkoittaa taiteelle ja taiteilijoille?
Teekuppi nousi hänen huulilleen, kallistui ja vetäytyi. Kun hän hetkeä myöhemmin kohotti katseensa lumoavasta tekstistä, kuppia ei näkynyt enää missään – ei yöpöydällä, ei lattialle pudonneena eikä petaamattomassa sängyssä. Kupin kylkeä koristava puutarha ja olkikattoinen mökki sekä kullattu reuna olivat tiessään. Hän etsi kuppia puoli tuntia yhä pelästyneempänä, koska hänen oikeassa kädessään sykähteli tunne, että hän oli laskenut kupin jonnekin puhelimen sisään.
Patricia Lockwood käsittelee romaanissaan Kukaan ei puhu tästä (Tammi, 2021) internetiä, erityisesti netissä pyörteilevää somevirtaa eli ”portaalia” (kuten Lockwood somea kirjassaan kutsuu) ja sen vaikutuksia kieleen, ajatteluun ja yhteiskuntaan. Sirpaleista onlinemaailmaa peilaavassa ja havainnoivassa romaanissa kertoja sanoittaa kuin ohimennen, miten sosiaalinen media muovaa politiikkaa, arvoja, mielipiteitä ja keskusteluja – samalla kun se on niin erottamaton ja arkinen osa elämää, että ero reaalimaailman ja internetin todellisuuden välillä on alkanut jo kauan sitten huojahdella ja käydä merkityksettömäksi. Internet, erityisesti sosiaalinen media, vuotaa reaalimaailmaan muovaten sitä näköisekseen, ja reaalimaailma taas tuntuu tulevan näkyväksi ja olevaksi vain, jos siitä laaditaan postaus someen.
Alun katkelmassa kirjan kertoja pelkää hetkellisesti laskeneensa kadonneen kultareunuksisen teekuppinsa ”jonnekin puhelimen sisään”. Kaikki teekuppini ovat kyllä tallella, mutta jo jonkin aikaa minusta on tuntunut, että jotain tärkeää puhelimen sisään on tullut laskettua, enkä ole tehnyt sitä tietoisesti. Erityisesti tämä koskee somea. Ehkä vuoden verran olen haaveillut sulkevani sometilini ja paukauttavani lopullisesti oven kiinni somemaailmaan, jossa minulla on suuria vaikeuksia nähdä enää paljoakaan hyvää; toistaiseksi aikomukseni ovat kuitenkin kariutuneet siihen, että pelkään, miten päätös vaikuttaisi työskentelyyni taiteilijana. Katoaisiko taiteeltani ja projekteiltani yleisö? Miten kukaan enää saisi tietää töistäni? Olisinko vähemmän uskottava rahoittajien, taideinstituutioiden ja kollegoiden silmissä? Toisin sanoen: jos jätän somen, tuhoanko samalla mahdollisuuteni työskennellä taiteilijana?
Olen haaveillut sulkevani sometilini ja paukauttavani lopullisesti oven kiinni somemaailmaan, jossa minulla on suuria vaikeuksia nähdä enää paljoakaan hyvää; toistaiseksi aikomukseni ovat kuitenkin kariutuneet siihen, että pelkään, miten päätös vaikuttaisi työskentelyyni taiteilijana.
*
On kollektiivisen itsetutkiskelun paikka, kun millä tahansa alalla alkaa tuntua siltä, että jotain on pakko tehdä ollakseen uskottava tai menestyäkseen – tai pystyäkseen ylipäätään toimimaan alan ammattilaisena. Tällaisia ”pakkoja” voivat olla vaikkapa pakko valmistua tietystä koulusta tai koulutusohjelmasta, tulla tietynlaisesta luokkataustasta tai näyttää tietynlaiselta. Pakkoa ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti: usein aloille, joilla tällaisia pakkoja vallitsee, voi kyllä näennäisesti tulla ihan kuka vain, mutta käytännössä vääränlaiset ihmiset (ne, jotka eivät ole ymmärtäneet noudattaa alalla vallitsevia pakko-olosuhteita) päätyvät rämpimään erilaisten esteiden yli ja ali alan marginaaleissa samalla, kun muut porskuttavat. Tämä on ongelma, koska pakko olla tietynlainen kaventaa minkä tahansa alan ajattelua, osaamista, sielua – sitä, mitä ala voisi parhaimmillaan olla, jos mahdollisimman erilaiset ihmiset voisivat ruokkia sitä villeimmilläkin rönsyillään.
Onko taiteilijan pakko olla somessa, ja mitä tällainen pakko tarkoittaa taiteelle ja taiteilijoille? Olemmeko laskeneet taiteen jonnekin puhelimen sisään?
*
Avaan tekstitiedoston, jonka olen luonut tätä artikkelia varten joitain kuukausia sitten. Yksisivuiseen tiedostoon on naputeltu hajanaisia lauseita. Ensimmäisellä rivillä lukee:
Tavallaan aika paljon vihaan somea
Mutta mitä vikaa on somessa? Somenhan piti olla ihana paikka, joka yhdistää ihmisiä, antaa äänen jokaiselle ja jossa luovuus kukoistaa. Esimerkiksi Instagramia kuvaillaan sen omistajan Metan sivustolla näin:
Haluamme Instagramin olevan paikka, joka inspiroi käyttäjiä joka päivä. Luomme turvallista ja miellyttävää yhteisöä, jossa käyttäjät voivat ilmaista itseään, tuntea olevansa lähellä itselleen tärkeitä henkilöitä ja tehdä intohimostaan ammatin.
Patricia Lockwood puolestaan kuvailee somea – portaalia – näin:
Portaalissa eläviä ihmisiä verrattiin usein kuuluihin laboratoriorottiin, jotka painoivat loputtomiin nappia saadakseen herkkupalan. Niin, rotat sentään saivat herkkupalan tai ainakin niillä oli toivoa saada herkkupala tai vähintäänkin ne muistivat saaneensa herkkupalan. Sen sijaan kun me painoimme nappia, meistä tuli vain entistäkin rottamaisempia.
*
Olen itse laboratoriorottana kahdessa somekanavassa: Instagramissa ja Facebookissa. Kumpaakaan en ole alun perin perustanut taiteilijuuteni tueksi tai äänitorveksi, vaan yksityishenkilönä – jonain kaukaisena, naiivin tuntuisena aikana, jolloin some todella vaikutti inspiroivalta, turvalliselta ja miellyttävältä jutulta, johon uteliaana halusin osallistua. Sittemmin tileilleni on käynyt kuten monen muunkin taiteilijan tileille: vähitellen, valmistuttuani ammattiin ja ryhdyttyäni hustlaamaan freelancerina kentällä, alun perin henkilökohtaiset sometilini ovat lähes huomaamatta muuttaneet muotoaan ammatin harjoittamisen välineiksi. Siinä missä joskus vuonna 2008 raportoin Facebookissa hiihtolomakuulumisia Lapista, nyt postaan kummallekin tilille lähes yksinomaan taiteelliseen työhöni liittyvää sisältöä. Esitys tulossa! Näyttely tulossa! Lukekaa kirjoittamani artikkeli! Pian tämäkin artikkeli julkaistaan, ja pääsen postaamaan somessa, miten olen kirjoittanut kriittisen artikkelin somesta.
Pian tämäkin artikkeli julkaistaan, ja pääsen postaamaan somessa, miten olen kirjoittanut kriittisen artikkelin somesta.
*
Miksi sitten taiteilijat, minä mukaan lukien, ylipäätään ovat somessa? Miksi siellä oleminen tuntuu niin välttämättömältä?
Itselleni, kuten monelle freelancerille, somen suurin arvo ammatillisesti on viestintä- ja markkinointivälineenä: sen kautta voin viestiä ilmaiseksi ihmisille, jotka ovat joko minusta tai taiteellisesta työstäni jo lähtökohtaisesti kiinnostuneita ja siten todennäköisintä yleisöäni. Juuri freelancerit ovatkin erityisen riippuvaisia somesta markkinointikanavana: kun omat taiteelliset projektit eivät läheskään aina tapahdu minkään teatterin tai muun sellaisen instituution tukemana, jolla on taitoa, kanavia ja resursseja markkinoida tuottamiaan sisältöjä, mainostus jää taiteilijan itsensä harteille. Joskus taiteilija saa painaa markkinointihatun päähänsä silloinkin, kun mukana on instituutio: monet tapahtumanjärjestäjät ja tuottajatahot vähintään painokkaasti toivovat, että esiintyjä markkinoi tapahtumaa tai omaa esitystään somekanavillaan. Kun vastuu töiden markkinoinnista lankeaa omalle kontolle, fiksuna olentona taiteilija suuntaa olemattomien markkinointiresurssiensa kanssa sinne, missä yleisöä on tarjolla eniten, nopeiten ja halvimmalla: someen.
Keskustelin artikkelia varten tanssitaiteilija ja koreografi Outi Markkulan kanssa. Outi nostaa esiin, että parhaimmillaan some on myös tehokas tiedonvälittäjä oman alan asioissa: ”Kyllä sieltä saa paljon vinkkejä siitä, mitä on meneillään – esityksiä, hakuja tai artikkeleja. Mistä muualta saisin yhtä kootusti ajantasaista tietoa? Jossain määrin se [tieto] on arvokasta ja kiinnostavaa”, Outi toteaa.
Lisäksi some voi toimia paikkana reflektoida ja jakaa omaa taiteellista praktiikkaa ja päästä seuraamaan kollegoiden taiteellisia prosesseja. Itsekin tunnistan sen, että some voi toimia hyvänä alustana pohtia hieman syvällisemminkin jotain taiteellista prosessia tai sen osaa. Jos somen kaltaista julkaisualustaa ei olisi, jäisikö pohdinta tekemättä tai ainakin sanoittamatta niin, että muutkin sen voivat ymmärtää? Jos somea käyttää taiteellisen praktiikan reflektoinnin alustana, se vähintäänkin opettaa sanoittamaan omaa työtä ja sen taustoja. Muiden prosesseihin sukeltaminen somen välityksellä taas voi olla inspiroivaa: ”Minua kiinnostaa, minkä äärellä ihmiset ovat. Minua kiinnostaa kuulla toisten ihmisten taiteesta”, Outi toteaa.
Outin kanssa pohdimme myös, että some voi tarjota freelancereiltä niin usein puuttuvan (työ)yhteisön ja kollegiaalista tukea. ”Alalla on niin vähän keskustelun paikkoja”, Outi sanoo – ja lisää sitten: ”Mutta ei some ehkä kauhean tyydyttävä keskustelun paikka ole.” Somen hyvien puolien listaaminen tuntuukin enemmän toiveunien maalailulta kuin todellisuuden kuvaamiselta. Some voisi toimia taiteellisen työn reflektoinnin, jakamisen ja keskustelun paikkana. Mutta toimiiko se, todella? Suoraan sanottuna en muista, koska olisin itsekään kovin syvällisesti omaa työtäni somessa reflektoinut. Somen mahdollistama keskustelu taas typistyy useimmiten kommenttikenttään postattuihin liekkisydänemojeihin (kyllä, lähettelen niitä kollegiaalisen tuen osoituksena itsekin).
Somen hyvien puolien listaaminen tuntuu enemmän toiveunien maalailulta kuin todellisuuden kuvaamiselta.
Tähän mennessä ainoa keksimäni konkreettinen etu somesta itselleni taiteilijana on siis sen käyttö markkinointivälineenä. En kiellä, etteikö jollekulle, joka osaa ja jaksaa käyttää somea paljon taitavammin kuin minä, tämä voisi olla ihan todellinen hyöty, joka mahdollistaa sen, että yleisö löytää oman työn äärelle. Omalla kohdallani olen alkanut epäillä, että tämäkin kuviteltu hyöty on itse asiassa illuusio. Ei minulla ole aikaa tai vähäisintäkään kiinnostusta rakentaa sellaista somenäkyvyyttä tai seuraajakuntaa, jolla olisi todellista vaikutusta siihen, kuinka moni ihminen ilmaantuu yleisökseni. Ne ihmiset, jotka nyt omilla markkinointiponnistuksillani vaikkapa esityksiini tulevat, saisivat niistä tiedon ja tulisivat joka tapauksessa. Itse asiassa olen alkanut epäillä, että jos käyttäisin projektejani markkinoiviin somepostauksiin tuhraantuneen ajan vaikkapa seisomalla kadunkulmassa, pysäyttelemällä tuntemattomia ihmisiä ja kutsumalla heidät henkilökohtaisesti esityksiini, lopputulos saattaisi olla parempi – ja prosessi itselleni mielekkäämpi.
Myös Outi pohtii kriittisesti somenäkyvyyden todellista vaikutusta uraan ja työmahdollisuuksiin. Asumme molemmat pääkaupunkiseudun ulkopuolella (Outi Kuopiossa, minä Hämeenlinnassa), ja jaamme kokemuksen siitä, että ainakin paikallisesti henkilökohtaiset suhteet ja kohtaamiset ovat somenäkyvyyttä tärkeämpiä. ”Yleisö, jolle viestin, on paikallisempaa. Työllistyn enemmän ihmisten kautta, joita tunnen lokaaleissa yhteisöissä. Some taas tuntuu enemmän valtakunnalliselta. En ajattele, että jos tuotan sinne jotain, se lisäisi merkittävästi työllistymismahdollisuuksiani”, Outi toteaa. Hän muistuttaa, että some ei ole ainoa tapa saada näkyvyyttä – ainakin paikallisesti näkyväksi tulee myös ihan vain taiteellista työtä tekemällä: ”Tällä hetkellä on kokemus, että paikallisesti tehty työ on poikinut lisää työtä sen sijaan, että olisin sosiaalisessa mediassa tekemälläni näkyvyydellä saanut työtä. Se on toivoa antavaa.”
*
Oli somesta todellista hyötyä tai ei, siellä me taiteilijat nyt kuitenkin olemme. Someprofiileista on tullut taidealalla itsestäänselvyys, joka sanotaan myös ääneen: esimerkiksi somea käsittelevässä Ylen artikkelissa kuvataiteilija ja Aalto-yliopiston yliopistolehtori Pia Euro toteaa, että ”on vaikea ajatella, että taiteilija pystyisi luomaan itselleen jalansijaa taide-elämässä ilman minkäänlaista sosiaalisen median näkyvyyttä”. Eurokin tosin muistuttaa, että poikkeuksia voi olla ja somen todellisuus myös muuttuu jatkuvasti, mutta yleisesti somen merkitys on ainakin kuvataiteilijalle suuri.
On tuskin syytä olettaa, että esittävien taiteiden alalla tilanne olisi kovin erilainen. Valmistellessani tätä artikkelia yritin keksiä haastateltavakseni tanssi- tai sirkustaiteilijan, jolla ei olisi yhtään sometiliä – enkä löytänyt yhtäkään. Tämä ei tarkoita, etteikö somettomia taiteilijoita lainkaan olisi, mutta heidän harvinaisuudestaan se ehkä jotain kertoo.
Palaan alussa esittämääni kysymykseen siitä, olemmeko tulleet laskeneeksi taiteen ja taiteilijuuden puhelimen sisään. Miksi kriittisyydestään ja yleensä herkästä omastatunnostaan tunnetulla taide- ja kulttuurialalla ei ole käyty keskustelua siitä, että alan toiminta nojaa voimakkaasti tai on jopa täysin riippuvainen sosiaalisesta mediasta, jonka eettisyys jättää reilusti toivomisen varaa ja jonka yhteiskunnalliset vaikutukset ovat vähintään kyseenalaisia?
Miksi kriittisyydestään ja herkästä omastatunnostaan tunnetulla taide- ja kulttuurialalla ei ole käyty keskustelua siitä, että alan toiminta nojaa voimakkaasti tai on jopa täysin riippuvainen sosiaalisesta mediasta, jonka eettisyys jättää reilusti toivomisen varaa?
Tästä kirjoittaminen osoittautuu hankalaksi. Mikä on mutua ja mikä totta? Minusta tuntuu, että maailma on somen vahvalla myötävaikutuksella luisumassa suuntaan, jota en voi mitenkään allekirjoittaa. Ja mikä tuo suunta sitten on? Kirjassaan Mitä some tekee meille (Tammi, 2024) sosiaalipsykologi Suvi Uski sanoo suoraan, että nykyisen kaltainen some on ihmisille haitallinen, ja nostaa esiin kaksi somen piirrettä, joilla on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus: koukuttavuuden ja manipuloivuuden.
Uskin mukaan ongelma on, että suurimpia somealustoja ylläpitävät yritykset, joiden tehtävä on tahkota omistajilleen voittoa. Niiden ei tarvitse eikä niille ole kannattavaa ottaa huomioon käyttäjiensä hyvinvointia tai toimintansa yhteiskunnallisia vaikutuksia. Kuten tiedämme, somealustoille käyttäjät – meidän tietomme ja huomiomme – ovat tuote, josta ne kilpailevat keskenään. Niinpä someyritysten intresseissä on pitää kiinni käyttäjien huomiosta niin pitkään kuin mahdollista. ”Uusi some tekee kaikkensa pitääkseen sinut alustallaan vähät välittäen sinun hyvinvoinnistasi ja turvallisuudestasi”, Uski kirjoittaa. Tämä on johtanut somen nykyiseen toimintalogiikkaan: ihmisen psykologiaa taitavasti hyödyntävään äärimmäiseen kokuttavuuteen sekä provosoivaa ja polarisoivaa sisältöä suosiviin algoritmeihin.
Taiteilijana itseäni huolestuttaa, ihan ammattini puolesta, somen vaikutukset ihmisten kykyyn ja haluun keskittyä pitkäaikaisesti, ajatella syvällisesti ja arvostaa taidetta, joka ei tarjoa nopeaa viihdettä tai kärkeviä, mustavalkoisia näkemyksiä monimutkaisista aiheista. Pohdin, viekö some sellaisena, kuin se nyt on, yhteiskuntaa suuntaan, jossa minun ja monen muun taiteilijan työlle ei enää ole sijaa. Joskus mietin, kuopataanko taide lähivuosikymmeninä kokonaan, vai jääkö jäljelle sentään jokin pieni siivu, joka onnistuu muovautumaan somen toimintalogiikan edellyttämällä tavalla ja säilyttämään siten yleisön kiinnostuksen.
Joku paatunut pragmatisti voisi nyt ehdottaa: No ala sitten tehdä sellaista taidetta, joka kiinnostaa myös somella aivonsa turruttaneita yleisöjä! Maailma muuttuu, taiteilijat ja taide muuttukoot sen mukana! Mutta entä jos maailma muuttuu suuntaan, joka sotii jokaista omaa ydinarvoa vastaan? Eivätkö suuret yhteiskunnalliset murrokset sitä paitsi tarvitse aina myös vastavoimia?
Sosiaalinen media on valtava yhteiskunnallinen muutos ja voima, joka vaikuttaa kaikkeen. ”Some vaikuttaa maailman asioihin, ja moni asia tulee somen kautta todeksi”, Suvi Uski kirjoittaa. ”Some ei ole enää vaihtoehto, vaan se on yksi arkemme ulottuvuus. Vaikka olisimme itse päättäneet pysyä poissa sieltä, maailma meidän ympärillämme on somen koskettama.” Siksi myös taiteilijoiden – yksilöinä ja kollektiivisesti – voisi olla syytä pohtia tietoisesti suhdettaan someen. Millä tavalla olemme mukana somessa, jos olemme? Millaisia arvoja ja kehityskulkuja tuemme ja edistämme somen käyttäjinä? Onko se, että somesta on meille lyhytaikaista hyötyä yksilöinä, riittävä syy ohittaa sen kauaskantoiset yhteiskunnalliset haitat?
Maailma on vaikea ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Olen itse todennut somen jo aikoja sitten monella tavalla arvojeni vastaiseksi, mutta edelleen olen siellä. Jos joku 2070-luvulla vaivautuu (tai ympäristökatastrofin keskellä selviytymiseltään ehtii) kuuntelemaan kiikkustuolista kantautuvia muisteluitani, kerron, että 2020-luvun hallitseva tunne oli kognitiivinen dissonanssi: omien arvojen ja toiminnan välinen psykologinen ristiriita.
En aio tässä artikkelissa tarjota mitään yksinkertaisia ratkaisuja. Se olisi liian helppoa, ja liian… somea. (Viisi tapaa käyttää somea taiteilijana eettisemmin! Viisi vaihtoehtoa somelle!) Samasta syystä en aio myöskään suurieleisesti julistaa, miten nyt artikkelin kirjoitusprosessin myötä olen lopullisesti valaistunut, kerännyt rohkeuteni ja aion toimia arvojeni mukaisesti ja irtautua somesta. Some rakastaa dramaattisuutta ja hyviä tarinoita, enkä aio tarjota kumpaakaan. On vain tämä: hitaasti, hikisesti ja hankalasti kirjoitettu ja ajateltu artikkeli monimutkaisesta aiheesta.
Selviääkö taiteilija ilman somea? En tiedä. Ehkä. Kenties oleellisempi kysymys olisi, onko taiteilija olemassa ilman somea, ja siihen vastaus on kyllä. Palaan keskusteluuni Outin kanssa. ”Teen työtä ja olen olemassa silloinkin, kun en jaa sitä sosiaaliseen mediaan”, Outi sanoo. ”Joku voi ehkä miettiä, mitä teen, koska en jaa sitä sosiaaliseen mediaan, mutta minä silti teen, toimin tällä alalla ja olen olemassa.”
Artikkeli alkaa olla valmis. Tallennan tiedoston vielä kerran ja ojennan sitten käteni kohti työpöydälleni hetki sitten laskemaani teekuppia. Oikean käteni sormet kiertyvät sen viilenneen pinnan ympärille; kauempana lojuu puhelimeni, mykkä musta aukko valkealla ikkunalaudalla.
Kirjallisuus
Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä (Tammi, 2021). Suom. Einari Aaltonen.
Suvi Uski: Mitä some tekee meille? (Tammi, 2024).
Muut lähteet
Meta: Instagram [verkkosivu]. Viitattu 13.11.2025.
Paavola, Raila: Sosiaalisen median näkyvyys on taiteilijalle lähes välttämätöntä – Emilia Nurmivaara löydettiin Instagramista tanskalaiseen galleriaan. (Yle, 31.8.2023). Viitattu 13.11.2025.