Kehorauhasta on käyty viime vuosina avoimempaa julkista keskustelua esittävien taiteiden kentällä. Tämä artikkeli jatkaa huhtikuussa Liitos-lehdessä aloitettua pohdintaa kehorauhasta erityisesti tanssin ja sirkuksen kentillä.
Olen toiminut tanssin kentällä moninaisesti niin tanssijana, tanssinopettajana, koreografina kuin fysioterapeuttina. Tarkastelen aihetta omista ammattirooleistani sekä taustoistani käsin. Artikkelissa kutsun lukijoita pohtimaan, miten voimme rakentaa turvallisempia, rohkeampia ja kannattelevia tiloja, joissa yksilö voi tulla näkyväksi omana itsenään, kehoineen, tarpeineen ja rajoineen.
Kehorauhan edistäminen on hyvin laaja ja monisyinen ilmiö. Tässä artikkelissa tarkastelen opettajuutta, kehollisuutta ja vallan dynamiikkaa kehorauhan näkökulmasta sekä käytännön kautta: miten sanat, kieli ja rakenteet voivat joko olla tukemassa tai rikkomassa yksilön kokemusta itsestään.
Kehorauhan taustalla
Kehorauha ja turvallisemman tilan periaatteet kulkevat rinnakkain. Yhä useampi tanssi- ja sirkusalan toimija on laatinut toiminnalleen turvallisemman tilan periaatteet, joiden tavoitteena on yhdenvertaisuuden edistäminen ja syrjinnän ehkäisy. Kehorauhan ja turvallisemman tilan toteutuminen turvataan myös laissa (Yhdenvertaisuuslaki 2014). Kehorauhan toteutuminen vaatii kuitenkin enemmän kuin pelkät toimintaohjeet. Voimme mielen tasolla tiedostaa asioita, mutta jos emme kehollista, tartu kokemuksiin sekä tarkastele omia kehorauhaa rikkovia toimintamallejamme, saatamme tiedostamatta ajautua jopa vahvistamaan niitä, emmekä edistä kehorauhan toteutumista. Tämä tarkoittaa jokaisen oman kehosuhteen, ennakkokäsitysten sekä alan normien syvempää tarkastelua. Tanssinopettajan positiossa pysähdyn usein kysymään: Mitä opetan, kun opetan tanssia? Kenelle opetukseni on suunnattu? Millaiset tarinat, kehot ja kokemukset saavat tilaa? Kenen ääni jää herkästi kuulematta?
Ihmisten kanssa työskennellessäni tulen jatkuvasti kohdakkain omien ennakkokäsitysteni ja tulkintojeni kanssa. Valitsemani ammattiroolit ohjaavat oman ihmiskäsitykseni sekä todellisuuskäsitykseni jatkuvaan tarkasteluun. Samanaikaisesti, jokaisen ihmisen ollessa oma ainutlaatuinen yksilönsä, tulee kohdattua erilaisia oppimistyylejä, tapoja ja mieltymyksiä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta niin ovat myös tilanteet sekä ympäristöt. Käsitteet muuttuvat ajassa, jolloin käytetyn kielen merkitys korostuu.
Tanssinopettajan positiossa pysähdyn usein kysymään: Mitä opetan, kun opetan tanssia? Kenelle opetukseni on suunnattu? Millaiset tarinat, kehot ja kokemukset saavat tilaa? Kenen ääni jää herkästi kuulematta?
Tanssinopettajan ja fysioterapeutin positioissa kannan väistämättä valtaa. Samalla kyseiset roolit tuovat valtavan vastuun. Pedagogisen toiminnan ja terapiasuhteen rakentamisen taustalla minulla on tavoite dialogisuudesta sekä turvallisen tilan luomisesta. Kyseiset tavoitteet ovat tekijöitä, jotka ohjaavat toimintaani, mutta niihin ei välttämättä koskaan voi täydellisesti päästä. Koen tavoitteiden olevan tärkeitä ohjaavia tekijöitä kohti yhdenvertaisempaa ja turvallisempaa taidekenttää, jota haluan olla rakentamassa.
Turvallisempi, rohkea, kannatteleva tila
Turvallisen tilan käsite on subjektiivinen, sillä turvallisuus koetaan aina jokaisen ihmisen omista lähtökohdista ja aiemmista kokemuksista käsin. Tarkoituksena on turvata jokaiselle ihmiselle vapaus olla oma itsensä, ilmaista itseään omalla tavallaan sekä osallistua täysipainoisesti kaikkeen toimintaan. Turvallisen tilan toteutuminen edellyttää myös, että turvattomuudelle on tilaa. Se tarkoittaa, että on tilaa olla väärässä ja tehdä virheitä. Tilassa saa olla ja toimintaan osallistua keskeneräisenä. Ei tarvitse olla valmis, vaan riittää että kokeilet, uskallat ja rohkenet yrittää.
Täysin turvallista tilaa on mahdotonta luoda, minkä vuoksi puhumme turvallisemmasta tilasta. Viime aikoina rinnalle on nostettu myös muita käsitteitä, kuten rohkea tila (brave space) ja kannatteleva tila (supportive space). Ajattelen, että rohkea tila tukee yksilöiden toimijuutta esimerkiksi puuttumaan epäasialliseen käytökseen ja luo enemmän tilaa myös turvattomuudelle olla läsnä. Rohkea tila kannustaa rohkeuteen ja toimijuuteen. Se edellyttää myös kykyä olla haavoittuvainen tilassa ja luottamusta toimia pelosta huolimatta. Kannatteleva tila korostaa yhteisön vastuuta. Yksilö on kannateltu, vaikka kaatuisi tai tekisikin virheitä.
Tarvitaan paljon rohkeutta ajatella toisin kuin enemmistö ja kannustaa muita tarkastelemaan asioita uudella vaihtoehtoisella tavalla. Tämän kaltaista rohkeutta tulisi opettaa eri kasvatuksen aloilla, kuten kouluissa. (Lonka, 2020.) Tämä on kiteytynyt myös oman opettajuuteni ytimeen. Haluan kasvattaa sekä tukea työlläni rohkeita, toisiaan kannustavia oppijoita, jotka uskaltavat kysyä ja kyseenalaistaa. Niin ikään ajattelen, että jo ihan olemisen tavallani, olemalla oma itseni, voin toimia esimerkkinä muille siinä, että heillä on lupa olla oma itsensä juuri sellaisena kuin he ovat.
Moninainen kehonkuva: kohti joustavuutta ja hyväksyntää
Se, miten katson itseäni, heijastuu myös siihen, miten katson muita. Kehorauhaa edistävän kulttuurin muutoksen takana on suhde omaan kehoon eli omaan itseen. Se, miten puhumme itsestämme, säteilee myös ympärillemme muihin ihmisiin. Joustamaton ja armoton kehopuhe kumuloituu, jos sille annetaan tilaa. Tämän vuoksi on tärkeää tiedostaa, miten omaa kehoaan katsoo ja miten siitä puhuu. On myös merkityksellistä hahmottaa kehonkuvan muodostumisen monimuotoisuus sekä muuntautuvuus.
Kehorauhaa edistävän kulttuurin muutoksen takana on suhde omaan kehoon eli omaan itseen.
Kehonkuva on muuntautuva, moninainen ja subjektiivinen käsitys omasta kehosta. Kehonkuvan kokonaisuus voidaan jakaa neljään eri osa-alueeseen: tunnepitoinen (affective), kognitiivinen (cognitive), havainnollinen (perceptual) ja käytökseen perustuva (behavioral). Havainnollinen kehonkuva kertoo siitä, miten oma keho nähdään itse. Se ei siis välttämättä ole linjassa sen kanssa, miltä oikeasti näytämme. Tunnepitoinen ja kognitiivinen kehokuva kuvastavat sitä, minkälaisia tunteita ja ajatuksia oma keho meissä herättää. Se voi olla linkittynyt esimerkiksi iloon tai inhoon, mutta useimmiten tunne tiivistyy tyytyväisyyteen tai tyytymättömyyteen omasta kehostamme, painosta tai tietystä kehonosasta. Käytökseen perustuva kehonkuva kuvastaa tapoja ja käyttäytymismalleja, joilla kohtelemme kehoa. Se tuo näkyväksi, kuuntelemmeko ja kunnioitammeko sitä. (NDCE, 2022.)
Kehonkuvan ymmärtämisen helpottamiseksi kehonkuvaa kuvataan usein joko positiivisena tai negatiivisena. Kyseinen jaottelu ei kerro kuitenkaan toistensa vastakohdista. Positiivinen kehonkuva kuvastaa yksilön joustavaa suhtautumista omaan kehoon. Siihen liittyy oman kehon kunnioittaminen, arvostaminen ja hyväksyminen silloinkin, kun ei pidä omasta ulkonäöstään. Kehon toiminnot ja sen tarjoamat mahdollisuudet nähdään arvokkaina. Negatiivisessa kehonkuvassa korostuu yksilön joustamaton suhtautuminen omaan kehoon. Lisäksi ympäristöstä tehdään havaintoja, jotka vahvistavat negatiivista kokemusta. Näin ollen kehon ulkonäköön keskittyminen korostuu sen sijaan, että keskittyisi minäpystyvyyteen, toimijuuteen sekä eri toimintojen tuomiin kokemuksiin ja tunteisiin. (Niemelä, ym. 2025.)
Sanat rakentavat todellisuutta
Opettajan roolissa on mahdollisuus rikkoa tai rakentaa kehorauhaa sanavalintojen ja kielen kautta. Ohjauksella voidaan vaikuttaa yksilöiden kehonkuviin heikentävästi, neutraalisti tai tukevasti. Ensimmäinen kohtaaminen on aina merkityksellinen, sillä jokainen tulee tilaan omien ennakkokäsitystensä ja kokemustensa kanssa. On mahdotonta tietää, minkälaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia uskomuksia ja ajatuksia eri kokoisista kehoista, diagnooseista, liikunnasta ja terveydestä jokainen tuo tilaan. Kohtaamisissa ei ole kyse vain sanoista, vaan ihmiset aistivat myös tauot, hiljaisuuden ja kehonkielen. Niiden avulla aistitaan, ovatko sanat totta – voinko luottaa tähän tilaan?
Kohtaamisissa ei ole kyse vain sanoista, vaan ihmiset aistivat myös tauot, hiljaisuuden ja kehonkielen.
Ryhmätilanteissa koen tärkeäksi aistia tilaa ja muuttaa suunnitelmaa sen mukaan, mitä havaitsen tarpeelliseksi ryhmän kannalta. Hyvin usein aloitan tunnin teemasta riippumatta jonkinlaisella kehon kuunteluharjoitteella, jossa on mukana hengitys. Toisin sanoen aloitan harjoituksella, jolla voin tietoisesti auttaa jokaista vahvistamaan omaa sisäisen turvan kokemustaan hermoston säätelyn kautta. Sisäisen turvan vahvistuessa yksilön omat rajat vahvistuvat, ja niistä on helpompi pitää kiinni. Tämä edesauttaa myös jaetun tilan luomista, kun jokainen yksilö saa tukea ja vahvistusta siihen, että he voivansa vaikuttaa omiin rajoihinsa. Harjoituksen jälkeen tilassa on usein läsnäoleva tunnelma, myös oma kehoni pehmenee. Monesti jaettu tila avautuu, kun aluksi on annettu lupa ja tilaa jokaiselle ihan vaan olla sellaisena kuin on. Lisäksi hyödynnän harjoitteita, joissa huomio ohjataan kehon ulkopuolelle mielikuvien avulla. Mielikuvat ohjaavat irrottautumaan suorittavasta mekaanisesta tavasta liikkua ja liikuttaa eri kehonosia. Samalla ne mahdollistavat huomion suuntaamisen kehon toiminnallisuuteen ja liikkeen eri variaatioihin.
Myös se, miten voin opettajana heijastuu kaikkeen, mitä teen. Jos tarkoituksena on auttaa rohkeita oppilaita valtauttavalla tavalla, se vaatii opettajan sitoutumista ensisijaisesti oman hyvinvointinsa edistämiseen sekä prosessiin, joka mahdollistaa itseksi tuleminen (hooks, 2007).
Oman kehon kuunteleminen taitona
Monesti meitä ohjataan kuuntelemaan kehoamme. Mitä jos kehopuhe ei olekaan joustavaa? Tällöin itsen kuunteleminen voi tuntua ahdistavalta ja teennäiseltä. Usein sanoitan opettaessani, että on ensisijaista, että opit kuuntelemaan omaa kehoasi. Se on taito siinä missä mikä tahansa muu taito. Ohjaan tunnin aluksi jokaista pysähtymään oman kehon äärelle arvottamatta, muuttamatta mitään. Myös hengitys voi olla kontrollin säätelijä. Sanoitan myös, ettei ole yhtä oikeaa tapaa hengittää.
Tanssi- ja sirkusartistit ovat herkkiä kuuntelemaan omaa kehoaan. Moni ammattilainen sanoittaakin, että heillä ”kipukynnys on korkea”, jolloin se saattaa olla ristiriidassa oman kehon kuuntelemisen kanssa. Usein tanssi- ja sirkusartistit ovat tottuneet epämukavuuden tunteeseen ja kivun kanssa tekemiseen, jolloin oman kehon lempeä kuuntelu ja kehon äärelle pysähtyminen voi olla haastavaa. Sen johdosta myös omien tarpeiden tunnistaminen ja niihin tarttuminen voi hankaloitua.
Usein tanssi- ja sirkusartistit ovat tottuneet epämukavuuden tunteeseen ja kivun kanssa tekemiseen, jolloin oman kehon lempeä kuuntelu ja kehon äärelle pysähtyminen voi olla haastavaa.
Kuten opettajana on mahdotonta sataprosenttisen varmasti tietää, miltä turvallinen tila tuntuu, ei voi myöskään täysin tietää, miltä jokin harjoite tai liike voi yksilöstä tuntua. Jokaisella on vastuu omasta kehostaan ja monesti kannustankin yksilöitä modifioimaan tarvittaessa liikkeitä, jotta ne tuntuvat heistä, heidän kehossaan hyvältä. Toisaalta ohjaaminen voi kohdistua myös siihen, että yksilö tunnistaa eron siinä, mikä on kipua ja mikä on epämukavuuden tunnetta. Jokainen on oman kehonsa asiantuntija – ei tanssinopettaja, fysioterapeutti tai lääkäri. Olemme vastuussa tilan turvallisuudesta yhdessä ja yksin.
Kehonkuvaa ravitseva korjaava kokemus
Käsitellessäni kehonkuvia tässä artikkelissa olen havainnoinut samalla myös omaa kehosuhdettani. Kirjoittaessani artikkelia oma polveni kipeytyy. Tunnistan oireen ja luotan siihen, että se paranee, kunhan annan sille aikaa ja kevennän hieman rasitusta. Kehoni on herkkä kertomaan minulle erilaisin viestein, kun on aika hidastaa tai jos kehonhuolto on jäänyt syystä tai toisesta vähemmälle. Tällä kertaa polvikipu ei kuitenkaan poistu, vaan se pitkittyy ja yhtäkkiä kävely on vaivalloista. Tiedän, että minulla on pian kauan odotettu esitys, joten kohdistan energiani seuraavat päivät polveeni ja sen ympäröiviin kudoksiin.
Polvi tuntuu esityspäivänä paremmalta, henkisesti tunnen itseni epävarmaksi. Valmistaudun esitykseen tavallisesti: herättelen kehoa, syön, käyn suihkussa, meikkaan, pakkaan tavarat ja lähden esityspaikalle. Kuitenkin rappukäytävässä huomaan kivun tunteen iskevän polveeni, joka rappusella. Kuulen intuitioni sanovan, että olisi parempi jäädä kotiin, mutta päätän lyhentää askelta ja jatkaa matkaa esityspaikalle. Tiedän, että kyseessä on pehmytkudosvaiva, polvessa ei ole mitään rikki. Ehkä hyvällä lämmittelyllä saan itseni esityskuntoon. Lämmittelyn jälkeen huomaan, etten pysty enää ojentamaan polvea täysojennukseen. Polvi tuntuu jähmeältä. Lopulta teen päätöksen, etten esiinny tänään. Kyyneleet virtaavat pitkin poskiani. Harmitus on suuri ja ajatukset ristiriitaiset. Monesti myös tällaisissa tilanteissa syyllistävä ajatus hiipii luokseni: ”Sinun olisi pitänyt tietää paremmin, ennakoida, olethan fysioterapeutti.
Projektin koollekutsuja tulee luokseni ja halaa minua: ”Jos susta ei tunnu hyvältä sun kehossa, silloin ei kannata esiintyä”. Hänen ymmärryksensä ja myötätuntonsa tuntuivat niin hyviltä tilanteessa, jossa olin haavoittuvainen ja surullinen. Minulla oli tilaa luottaa itseeni ja tehdä täysivaltainen päätös itse kuunnellen oman kehoni hyvinvointia, omaa kehoani. Tilanne tuntui korjaavalta kokemukselta kaikille niille tapauksille, joissa olen niellyt kyyneleeni ja mennyt lavalle kaikesta huolimatta. Koen, että suru ei koskenut kyseistä tapausta, vaan minulla oli turvallinen ympäristö, jossa kohdata syvempi trauma kehossani, joka on koostunut aiemmista ikävistä kokemuksista.
Unelmointia kehorauhan äärellä
Unelmoin tiloista ja työryhmistä esittävän taiteen kentillä, joissa tuetaan ja kannustetaan siihen, että jokainen voi tuntea enemmän sallivuutta omaa kallisarvoista kehoaan kohtaan. Unelmoin ajankäytön normeista, joissa ensikohtaamiselle annetaan aikaa ja tilaa, jotta syvempi yhteys voi avautua vähitellen, luonnollisella tavalla. Unelmoin teoksista, joissa näkyy eri kokoisia, eri näköisiä ja eri ikäisiä tanssi- ja sirkustaiteen ammattilaisia.
Opettaminen tapahtuu ennen kaikkea jatkuvana dialogina – ei vain muiden oppijoiden kanssa, vaan myös itseni kanssa. Joustavuus, tilannekohtaisuus ja herkkyys ovat keskeisiä. Tehtävät, joita suunnittelen, voivat toimia yhdelle oppijalle vapauttavina, toiselle ahdistavina. Tämän ymmärtäminen haastaa minut olemaan luova myös pedagogina: miten rakennan oppimisen ympäristöjä, jotka tukevat erilaisten oppijoiden vahvuuksia? Moninainen taideopetus ei ole valmis malli, vaan jatkuvasti muotoutuva, elävä prosessi. Ja juuri siksi se on myös niin inspiroiva.
Artikkelissa viitatut lähteet:
hooks, bell (2007). Vapauttava kasvatus. Kääntäjä Jyrki Vainonen. Helsinki: Kansanvalistusseura.
Lonka, Kirsti (2020). Oivaltava oppiminen [E-kirja]. Viitattu 12.05.2025. Saatavilla: https://www.ellibslibrary.com/fi/book/9789511391173
National Eating Disorders Collaboration: Body Image (2022) Viitattu 20.5.2025 https://nedc.com.au/eating-disorders/eating-disorders-explained/body-image
Niemelä Tiina, Sipola Susanna, Haapakangas Maiju, Heiskanen Marika & Tuiskunen Marika (2025) Turvallinen terapiasuhde ja kehonkuva – syömishäiriöoireisten fysioterapian kulmakivet. Fysioterapia -lehti 3/2025, 38-42.
Yhdenvertaisuuslaki 2014/1325, 1§. Verkkojulkaisu. https://finlex.fi/eli?uri=http://data.finlex.fi/eli/sd/2014/1325/ajantasa/2024-12-19/fin Viitattu 20.5.2025
Muut lähteet:
Arcelus Jon, Witcomb Gemma L., Mitchell Alex (2013) Prevalence of eating disorders amongst dancers: a systemic review and meta-analysis. doi: 10.1002/erv.2271
Lappeteläinen, Mari (2022) Jokaisella keholla on tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi. AMK-opinnäytetyö. Savonia Ammattikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2022121127847
Meskanen, Katarina & Strenglell Heidi (2019) Rakas Keho. Jyväskylä: Tuuma.