Kuva Kim Modig

Tarjoilija, festivaalissani on liikaa teoksia

Tämä on taiteilija Kim Modigin juttusarjan 5. osa. Lue aiemmat jutut täältä.

Taiteilija Jenna Jauhiainen nosti muutama viikko sitten oleellisen asian puheenaiheeksi: Kotimaisten festivaalien halun loistaa taideohjelmalla maksamatta siitä asianmukaista palkkaa.

Tilanne noudattelee omia freelance-kuratointikokemuksiani. Halutaan paljon kaikkea, vältetään todellista tuotantovastuuta jättämällä sisällöntuottaja yksin ongelmiensa kanssa ja moralisoidaan tekijöitä sillä, kuinka poikkeuksellista ylipäänsä on, että joku panostaa heidän tekemisiinsä näin.

Toivon Jauhiaisen puheenvuoron ajavan tekijöitä liittymään ammattiliittoihin ja tulemaan mukaan kehittämään kattosopimuksia myös freelancereille, tai sitten kollektiivisesti jättämään nämä ”näytön paikat” kokonaan väliin, jos vain suinkin voivat.

En itse enää oikeastaan käy missään festivaaleilla, sillä jo pelkkä ajatus ohjelmistohaitarin opiskelusta saa minut väsähtämään. Ruohonjuuritason toimijat, sen paremmin kuin isommatkaan, eivät poikkea maksimalismin periaatteesta. Kaikki tuottavat enemmän sisältöä kuin mihin rahat tai rahkeet riittävät, sillä pitäähän katsojalla olla lipulle katetta. Itseäni tällaiset monta yhden hinnalla -tarjoukset puhuttavat Lidlissä, ei taiteessa.

Kun näen teoksen, joka todella koskettaa minua, käyttäydyn kuin vastarakastunut. Ajattelen ensikohtaamistamme päivät ja yöt. Haluan kirjoittaa tunteistani kaikille, esitellä tämän ystävilleni, tai päinvastoin salata sen sydämeeni ja nauttia piilossa muilta. Minussa ei ole kapasiteettia vastaanottamaan kahta tällaista kokemusta samana päivänä, tuskin edes samalla viikolla. Siksi festivaalit eivät ole minua varten.

Unelmoin festivaalista tai näyttelystä, jossa esitetään vain muutama, tarkkaan harkittu, rakkauden kannattelema, kestävissä työolosuhteissa tehty teos. Ohjelmistossa ei tällöin olisi yhtäkään väkisin järjestettyä iltaklubia, ajattelematonta paneelikeskustelua tai cooliussyistä buukattua taiteilijaa.

Ei ole ihme, että festivaalit, isot näyttelyt ja muut taidetapahtumat ovat ääriään myöten täynnä teoksia. Se on pelin henki, teosvalinnasta lähtien. Tunnen kuraattoreita, jotka matkailevat kansainvälisiin taidetapahtumiin, koska niissä voi nähdä kerralla mahdollisimman paljon taidetta. Ehkä siksi näyttelyt ja festivaalit vaikuttavat sellaisten ihmisten aikaansaannoksilta, jotka haluavat osoittaa olevansa kärryillä trendeistä ja nähneensä enemmän taidetta kuin kukaan muu.

Millaisesta taiteesta kiireessä sitten innostuu, jos lasketaan pois edelläkävijöiden ja portinvartijoiden hyväksymien nimien pakollinen tsekkaus? Sellaisista, jotka aiheuttavat välittömän tunnereaktion: Oho! Olipa jännä. Se on ainoa tapa erottautua lukemattomien teosten keskellä.

”Festaribiisi” on esitystaiteen puolella vakiintunut termi. Sillä viitataan teokseen, joka on helppo tiivistää muutamalla sanalla, aiheeltaan ultra-ajankohtainen, kestoltaan lähellä maagista 50 minuuttia (ei liian pitkä, ei liian lyhyt), ja jonka tekijöissä on vetovoimaa.

Siten esitys- ja nykytaiteen festivaalit täyttyvät teoksista, jotka toimivat kuraattoreille, joiden keskittyminen on palasina hotellihuoneiden minibaareissa, lentokenttien sushiravintoloissa ja Uber-taksien takapenkeillä. Näitä teoksia tekevät ylibuukatut ja alipalkatut taiteilijat, joiden elämä on loputonta näytön paikkaa. Palkinnoksi niin kuraattorit kuin taiteilijat saavat lyhyen surffaushetken trendin aallonharjalla.

Paljon teoksia tekevän taiteilijan tai kuraattorin toiminnan pitäisi herättää lievää epäilystä ihailun sijaan. Kenellä todella on sanottavaa enemmän kuin kerran vuodessa, jos silloinkaan?

Lienee selvää, että teemme taidetta kaikenlaisissa olosuhteissa, eivätkä jalot motiivit tai täydelliset olosuhteet takaa merkityksellistä teosta. Enkä halua asettaa nopeusmittareita kenellekään. Mutta voisimme silti pyrkiä siihen, että taidetta ei ole pakko pusertaa niin paljon kuin kankaalle vain mahtuu ja tuubista saa ulos.

Toisaalta teoksiin voisi suhtautua vähemmän vakavasti. Voisimme laskea standardeja ja olla vaatimatta ”tärkeitä” teoksia. Tällöin antaisimme taiteen tapahtua kuin maiseman, josta toisinaan tupsahtaa jännän näköisiä yksittäisiä puita esiin, mutta tärkeintä on, että maisema säilyy ja voi hyvin.

Kumpaan suuntaan menemmekään, vähemmän tekemiseen tai rennommin ottamiseen, sen mahdollistaa vain kaksi asiaa: riittävä julkinen tuki tai seitinohuet tuotantorakenteet.

Henkilökohtaisesti olen valinnut jälkimmäisen, mutta kollektiivisesti haluan työskennellä edellisen eteen. Oikeasti haluaisin yhdistää nämä kaksi. Haluan taidetta, joka ei uuvuta tekijöitään tai yleisöään. Mutta ennen kaikkea haluan taidetta, en oheisohjelmistoa.

Kim Modig

Kirjoittaja on koulutukseltaan äänisuunnittelija ja ammatiltaan taiteilija. Hän on Temen ja SVÄV:n hallituksen jäsen.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..