Kuva: istock.com/semakokal

Pidä jalat maassa, taiteilija!

Kaikissa maailman naistenlehtihaastatteluissa taiteilijat todistelevat nöyryyttään jankuttamalla, että onneksi perheeni pitää jalkani maassa. En ole koskaan ymmärtänyt tätä.

Mikä on taiteilijan tärkein ominaisuus? Epävarmuuden sietokyky, näin olen kuullut. Mutta mitä jos käykin niin, että taiteilija sattuu menestymään ja epävarmuus hälvenee lyhyeksi hetkeksi? Silloin on tärkeintä nöyrtyä välittömästi, ettei vaan ylpistyisi. Tämä on viesti, johon ei voi olla törmäämättä. Toivottavasti sille ei nyt nouse menestys päähän!

Kaikissa maailman naistenlehtihaastatteluissa taiteilijat todistelevat nöyryyttään jankuttamalla, että onneksi perheeni pitää jalkani maassa. En ole koskaan ymmärtänyt tätä. Miksi on niin olennaisen tärkeää pitää jalat maassa? Itse olen pelkästään onnellinen, ettei oma perheeni koskaan yritä pitää minun jalkojani maassa. Kyllä ne nimittäin pysyvät pitämättäkin. Arkea, työttömyyttä ja murheita tulee aina, joten olisiko niin hirveän vaarallista, jos edes joskus voisi liidellä hetken? Ilahtuisin valtavasti, jos joku sanoisi haastattelussa, että olen hirmu lahjakas ja lisäksi ahkera, joten olen siis ansainnut menestykseni ja aion nauttia siitä täysillä. Palkitsen itseni saunomalla ja ostamalla useammin kakkua ja tulppaaneita. Hyvä minä!

Miten se toisen jalkojen maassa pitäminen sitä paitsi konkreettisesti tapahtuu? Liittyykö siihen esimerkiksi palauttavaa puhetta? Tiedän kyllä kulta, että sait hyvät kritiikit, mutta ehkä kriitikko halusi vain olla kohtelias. Ehkä teoksesi oli niin huono, että häntä alkoi säälittää. Saatoit myös onnistua täysin vahingossa, mietipä sitä kulta. Tai ehkä tyytyväisen oloiselle taiteilijalle lankeavat automaattisesti kodin ikävimmät ja raskaimmat työt? Hymy hyytyy keneltä tahansa, joka pääsee ratkomaan tukkeutuneen viemärin tai koiran vatsavaivojen arvoitusta.

En ole koskaan ymmärtänyt sitäkään, miksi ylpistymistä pitäisi pelätä. En tunne yhtäkään taiteilijaa, joka olisi liian itsevarma. Itse olen elänyt jatkuvasti töiden ja rahojen loppumisen pelossa: freelancer joutuu aloittamaan aina alusta ja kohtaamaan jatkuvasti omien kykyjensä kyseenalaistamista. Väitän, että ylpeys ja jopa leuhkuus vain auttaisivat siinä vaiheessa kun saa vuosien työstä käteen vain loukkaavan pienen palkkion ja haukkuvat kritiikit.

Mitä ”päähän nouseminen” oikeasti edes tarkoittaa? On hyvin eri asia luottaa itseensä kuin tiuskia kanssaihmisille. Siitä, että onnistuu työssään edes joskus, on vielä hyvin, hyvin pitkä matka siihen, että vaatii takahuoneeseen tietynvärisiä karkkeja ja uhanalaisen linnun munia. Vai onko taiteilijan ylpistymiseen sovellettava porttiteoriaa? Jos ilahtuu omista kyvyistään tai siitä, että muutkin huomaavat ne, on ilmeisesti väistämättä matkalla kohti sietämätöntä diivailua.

Kateutta tarjotaan yleensä perusteeksi jalkojen maassa pitämiselle. Onni kannattaa kätkeä, ettei kukaan vaan pääse sanomaan, että niin helpolla ja ansiotta tuokin kaiken aina saa. Siinä, että jalat täytyisi pitää maassa kateellisten takia, on mielestäni samaa ontuvaa logiikkaa kuin siinä, että lapsia neuvotaan muuttumaan kiusaajien pelossa. Eihän niiden massasta erottuvien lasten tarvitse muuttua, kiusaajien tarvitsee! Toisaalta kateus on jossain määrin ymmärrettävää, sillä menestystarinoiden kääntöpuolia ei koskaan kuulla. Emme saa lukea vuosikymmeniä kestäneestä nöyryyttävästä rämpimisestä, sillä julkisuuteen päätyy aina vain kimaltava menestys ja taiteilijan nöyrä lupaus pitää jalat maassa kaikesta huolimatta.

Yhteiskunta pitää taiteilijoiden jalat maassa esimerkiksi leikkaamalla härskisti kulttuurin määrärahoja. Ne, joilla vielä on vakituinen työpaikka, kuulevat päivittäin yt-neuvotteluista tai vähintäänkin siitä, miten heidän paikalleen olisi tuhansia tulijoita. Me pätkätyöläiset taas jännitämme sosiaaliturvamme puolesta, sen lisäksi siis, että taistelemme jokapäiväisestä leivästä. Itse luulin pitkään olevani ”irti oravanpyörästä” ja ”downshiftaavani” kunnes tajusin, että oikeasti teen vain huomattavasti enemmän töitä kuin muut mutta huomattavasti pienemmällä korvauksella. No, pääasia etten ylpisty.

Hetki sitten omassa elämässäni oli tilanne, jossa kaikki ammatilliset unelmani kävivät toteen: ohjaamani esitys sai runsaasti palstatilaa ja kaikki esitykset myivät loppuun. Mitä minulle tapahtui, nousiko kusi hattuuni? Ei varsinaisesti. Aloin pelätä, että saan syövän kun kaikki menee kerrankin hyvin. Kehotan siis jokaista irrottamaan jalat maasta ja liitelemään aina kun se on mahdollista.

Elina Kilkku

Kirjoittaja on ohjaaja ja näytelmäkirjailija. Elina on ollut Metelin kolumnisti 2016-2017. Tämä juttu on julkaistu Metelissä 1/2016.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..