Kuva: Silja Ylitalo

Onko canttia? Osa 7: Maailmanloppu

Kuva: Silja Ylitalo

Kun olin pieni, söin vihreän perunan ja luulin, että tulen kuolemaan. En kertonut kenellekään, vaan menin sänkyyn makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Odotin aikani, mutta mitään ei tapahtunut. Minun oli pakko nousta ylös ja jatkaa leikkimistä.

Kolme vuotta sitten kirjoitin teatteriohjaaja Kaisa Korhoselle ja pyysin häntä opettamaan minulle jotain, mitä en vielä tiedä. Esiinnyin silloin Tanssiteatteri Hurjaruuthissa Pikku Prinssinä, kiersin planeettoja ja kyselin elämän tärkeitä kysymyksiä. Olin eksynyt ja rikki. Toisaalta olin juuri saanut kokemuksen siitä, että aina kannattaa toivoa, puhua toiveistaan ja olla auki mahdollisuuksille, olla auki elämälle. Näin sain Prinssin roolin ja myös roolin Kaisan assistenttina.
Ajatelma on lohdullinen. Koetan kirjoittaa yhteenvetoa näistä kolmesta vuodesta, ei onnistu. Kiukuttelen itseni kanssa ja näen kauhukuvia viisastelevasta tuotantokauden viimeisestä jaksosta, joka usein pehmentää ja vesittää ainakin kaikki seuraamani tv-sarjat. Patsastellaan ja hengaillaan, palataan muistoihin tai saavutetaan vihdoin se hetki, jota koko kausi on tavoiteltu.

Ei se niin mene. Kaikki on vielä liian lähellä, en näe. Multaa ja soraa on silmilläni, olen kuopassa. Putosin tänne Lady Macbethin ensi-illan jälkeen.

Esityksiä valmistellaan pitkään. Ideointivaihe on inspiroiva löytöretki, joka vie juuri niin syvälle ja laajalle kun haluat sukeltaa ja vaeltaa. Uudet maailmat avautuvat, tulee tietoa, sivistystä, umpikujia ja avautumisia. Harjoitukset taas törmäyttävät kirjallisen konkreettiseen. Ajatukset ja ideat kokeillaan käytännössä, ne muuttuvat, elävät ja liikkuvat. Työryhmä on perhe, jonka kanssa kokoonnutaan leikkimään, etsimään, eksymään ja löytämään. Välillä tökkii. Ei edetä, ei oivalleta, vaan jauhetaan samassa suossa päivä tai kaksi. Tämä kaikki tarvitaan, jotta kolmantena päivänä kaikki on toisin ja ratkaisu tarjoillaan meille kuin lahjana. Ja aina löydän itsestäni sen ohjaajan, joka ravintolassa harjoitusviikon jälkeen haluaa kaulailla ja julistaa työryhmäläisille: ”Minä niin rakastan teitä.” Ohjaaminen on rakastamista.

Sitten tulee ensi-iltaviikko, ensi-ilta, esitykset, yleisö ja arvostelut. Kaikki paljastuu, minä paljastun. Ei enää harjoituksia, eksymistä, kehittelyä. Ei enää työryhmää perheenä ympärillä, ei enää leikkiä. Esityksiä on yksi, kuusi, kolmekymmentä tai ehkä kuusikymmentä, sitten koko juttu on ohi. Se on maailmanloppu. Elämänmenossa ja CANTH -esityksessä olin kummitäti ja hyvä haltijatar, Lady Macbeth oli oma lapseni. Kaikissa haastoin itseni ja ylitin itseni. Ohjaajanakin olin erilainen kuin ennen, enemmän auki. Ehkä siksi putosinkin niin pitkän matkan.

Lady Macbethin ensi-illan jälkeen räpistelin itseni ylös. En uskaltanut tunnustaa, että olin sekä henkisesti että fyysisesti todella väsynyt. Minä olin loppu. Minä olin yksin. Arvioin ja peilasin itseäni sosiaalisessa mediassa, ripottelin tuhkaa päälleni. Kävin viikon ajan joka ilta teatterissa. Halusin tutkia omia reaktioitani ja tuntemuksiani. Mikä tällä hetkellä on hyvää? Mistä kaikki puhuvat? Mikä minua innostaa, mikä koskettaa? Oikeastaan minulla oli hätä. Halusin vastauksen kysymykseen, miksi tehdä teatteria, miksi tehdä ylipäätään yhtään mitään, miksi olla olemassa? Samalla mietin, olenko päässyt eteenpäin yhtään siitä missä olin kolme vuotta sitten. Etsin yhä, en tiedä.

Maailma Kaisan kanssa ei ole loppunut. Kaisasta on tullut ystäväni, tärkeä ystävä. Juomme kahvia ja katsomme esityksiä, puhumme elämästä ja teatterista. Olen saanut Kaisalta tehtäväksi etsiä näytelmän, jonka avulla voimme tutkia aihe -käsitettä.

Pääsiäislomalla pidän viikon tauon Facebookista. Eristäytyminen rauhoittaa. Otan mukaan näytelmiä ja menen maalle vanhempien luokse. Siskollani on sukset ja yllättäen innostun hiihtämään. Keiteleessä on vielä jää ja jään päällä kevyt lumipeite. Aurinko lämmittää poskia. Luistellen suksilla pääsee minne vain. Jää paukkuu, kumisee, laulaa omaa lauluaan. Jännittää, jos se vaikka pettää. Mutta houkutus edetä vapaana valkoisessa avarassa tilassa on suurempi kuin pelko.

Esitys- ja näytelmäviidakossa tartun hapuillen yksittäisiin lauseisiin ja näyttelijöiden läsnäoloon. Mikään ei kuitenkaan täysin sytytä. Esityksistä lähimmäksi osuu Juha Hurmeen Hullu. Hetkellisesti se rikkoo jonkun paikalleen pysähtyneen ajatusten tihentymän ja kovettuneen mielenkamaran, tekee siihen särön.

Pääsiäisen jälkeen toinen polvi tulehtuu aivan yllättäen. Päivystyksessä istuminen pakottaa väistämättä kohtaamaan maailman ja ihmiset, joita en muuten olisi kohdannut. Odotamme täällä kaikki, tikkejä, verikokeita, reseptejä ja lääkkeitä, apua. Ettei maailma loppuisi, että maailma loppuisi. Minä perun tanssitunnit, teatteritreffit, syntymäpäiväkutsut, kaiken. Menen sänkyyn makaamaan. En tee mitään. Huomaan, että sitä juuri olen kaivannut, lepoa ja pysähtymistä. Ystäväni tuo seitsemän elokuvan boxin romanttisia komedioita. Ahmin ne lääkekuurina, osuvat suoraan sydämeen.

Nyt olen ihan hiljaa kuopassani. Odotan, niin kuin joku siemen tai perunan taimi.

Elina Lajunen

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer nukketeatteritaiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja hattu-taiteilija. Aikaisemmat Onko Canttia? -tekstit löytyvät Meteli-lehdistä 4/2015, 1/2016, 2/2016, 3/2016, 4/2016 ja 1/2017. Maailmanloppu on sarjan viimeinen kirjoitus. Elina kiittää seurasta. Tämän juttusarjan kirjoittaminen on ollut hänelle hyvin tärkeää. Kuva: Silja Ylitalo

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..