Kuva: Ami Lindholm

Onko canttia? Osa 6: Sano kelpaanko kuninkaaksi?

Kuva: Ami LIndholm

Olen kuljettanut tätä näytelmää jo pitkään mukanani. Välillä se on jäänyt pitkäksikin aikaa sivuun, mutta tullut aina esiin, kuin piinaava ajatus, Banquon haamu Macbethien juhlissa. Näytelmä on tuntunut aivan liian vaikealta ja liian isolta käsittää ja käsitellä, vaikka välillä kuin kevyenä aavistuksena olen tavoittanut jonkun oivalluksen miksi juuri Macbeth ja miksi juuri minä haluan sen tehdä. Kesällä 2014 tein kollaasi- ja ideakuvia ja painin jälleen kerran epätoivoisena käsikirjoituksen kanssa hikisessä yksiössäni. Illalla Tervasaaren kallioilla minä itkin. Jäänmurtajat Otso, Kontio ja Sisu katsoivat minua kesäpaikoiltaan Katajanokalta rauhassa kuin kaiken nähneet merikarhut. Tajusin, ettei minun tarvitse tätä tehdä, ei jos se ei itse ole syntyäkseen. Tajusin myös, että yksin en tähän pysty. Luovuin koko hankkeesta ja kas, se ottikin minusta oman otteensa. Tekstiä alkoi tulla, kokosin työryhmän, hain apurahoja, etsin esityspaikan ja päätin, että jutusta tulee kisällityöni Kaisan kanssa tehdyn yhteistyön päätteeksi.

Assistentti on ehdottoman tarpeellinen varsinkin isoissa produktioissa ja assistentin työ vaikuttaa jotenkin salaa, mutta sen vaikutus saattaa myös jäädä piiloon.

Kunkin esityksen aiheet ja teemat tulevat mukaan myös itse tekoprosessiin. Niiden kohtaaminen ja käsittely, sukeltaminen esityksen tarjoamaan maailmaan on äärettömän hieno mahdollisuus myös tekijälle kasvaa ja laajentua ihmisenä. Kasvu ja kokemukset kulkevat halki koko luomisprosessiin, prosessi on hyvin kokonaisvaltainen. Jälkikäteen siitä voi vain irrottaa otteita, kuvia, haparoida syy- ja seuraussuhteita olematta kuitenkaan mistään ihan varma.

Elämänmeno-esitys ja yhteiselämä Kaisan kanssa vanhassa mummolassa vei minut lähemmäksi omia vanhempia ja sukujuuriani, se vei minut myös Sortavalaan isovanhempieni syntymäkotiin. Harjoitusaika ja valmistumisprosessi herätti minut tajuamaan ehkä jotakin maailmasta ja ihmisistä sotien jälkeen ja siitä mikä vaikutus sodalla on ollut ja on aina tähän päivään ja minunkin elämääni asti. Elämänmeno jätti myös toivon toteutumisesta. Tätä toivoa jatkoi CANTH – Kertomus uuden ajan ihmisistä sekä itse Minna Canthin huikea asenne ja energia. Useissa tilanteissa olen ottanut Minnan esimerkiksi itselleni, tosin nettikauppaa hatuilleni en ole vielä perustanut, vaikka luulen että Minna olisi niin jo tehnyt kauan sitten. Minna Canth on antanut minulle voimaa ja uskoa, yhdessä Kaisan kanssa he ovat avanneet silmäni itseni ulkopuolelle, kohti toisia sekä terävöittäneet haluni löytää oikea aihe.

Olen tehdyt useimmat ohjaustyöni Nukkehallitus-työryhmällä usein yhteistyössä jonkun teatterin tai muun tahon kanssa. Nukkehallitus on teatteriyhdistys, jonka olen perustanut yhdessä näyttelijä Reetta Honkakosken ja muusikko Olli Karin kanssa vuonna 2005, mutta joka ei ole toiminut päivääkään yhdistyksenä. Byrokratia tuntui liian raskaalta. Hallituksen nukkuessa olen kuitenkin käyttänyt Nukkehallitusta työryhmän nimenä jo yli 10 vuotta. Olen hakenut itse rahoituksen apurahoina ja toiminut myös usein teosteni tuottajana. Viimeisiin töihini, kuten myös Lady Macbethiin, olen saanut oikein hyvän rahoituksen. Riittävän rahoituksen kokoaminen on kestänyt yleensä kaksi vuotta. Olen nauttinut siitä mahdollisuudesta ja ilosta, että olen myös työnantaja ja voin maksaa ihmisille rahaa, en vielä palkkana, mutta apurahana kuitenkin.

Ohjaajan assistentin työn ohessa ja harjoituskausien välissä tein valmistelutöitä ja muokkasin Lady Macbethin käsikirjoitusta. Olosuhteet olivat valmiit, kun CANTH sai ensi-illan. Kuitenkin CANTHIN jälkeen omaan työhön oli vaikea ryhtyä, olin todella väsynyt. Ohjaajan assistentti ei kanna kokonaisvastuuta kuten ohjaaja, mutta koin vahvasti, että jotain minäkin olin kantanut. Kaisa sanoi kerran, että hän on kaaos ja minä järjestys, ainakin näissä kahdessa produktioissa, tällä työnjaolla. Aikataulun suunnittelua ja järjestämistä, kommunikointia niin taiteellisen työryhmän sisällä ja kanssa kuin suhteessa teatterin muuhun organisaatioon oli paljon. Olen herkkä aistimaan ilmapiiriä ja sitä millä tuulella ja energialla ihmiset toimivat. Se on välillä uuvuttavaa, toisaalta myös palkitsevaa. Oli myös kysymys, jonka kohtasin itseni kanssa useamman kerran. Mikä minä olen tässä teoksessa? Missä on minun taiteilijuuteni, onko sitä? Olenko minä vain järjestys? Assistentin rooli on kummallinen. Se on upea mahdollisuus oppia, seurata, luoda oma työkenttä ja työtehtävät. Se on mahdollisuus olla sisällä ja ulkona. Assistentti on ehdottoman tarpeellinen varsinkin isoissa produktioissa ja assistentin työ vaikuttaa jotenkin salaa, mutta sen vaikutus saattaa myös jäädä piiloon. Assistentin työ on assistentin työtä, se ei ole ohjaajan työtä. Olla assisteerauksen mestari on eri asia kuin olla ohjaamisen mestari, se on eri pesti.

Ajattelin, että tämä minun pitää muistaa, jos minusta joskus tulee johtaja. Ei ole merkityksettömiä hetkiä, töitä tai työntekijöitä.

Olin hakemassa Lady Macbethin flaijereita painosta joulun välipäivinä. Minulla oli flunssa ja iso kassi täynnä kirpputorilta ostettuja skottiruutuhameita. Järjestelin flaijereita ja hameita kasseihin pimeässä porttikäytävässä ja nauroin. Teatterityö vie mitä ihmeellisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Olisin voinut itkeä katkerana sitä miten joudun tekemään kaiken itse, miksei minulla ole koneistoa, joka hoitaa markkinoinnin, hakee flaijerit ja vie ne perille jne. Mietin toki hetken sitäkin, mutta myös sitä, että joka tapauksessa joku hakee flaijerit. Jos se ei ole työryhmän sisältä, se saattaa olla lähetti, josta siinä tapauksessa tulee hetkeksi osallinen produktioon. Ajattelin, että tämä minun pitää muistaa, jos minusta joskus tulee johtaja. Ei ole merkityksettömiä hetkiä, töitä tai työntekijöitä. On jatkumo päätöksenteoista, jaetuista ja yksityisistä hetkistä, naurua porttikäytävässä, itkua ja oivalluksia, erilaisia työtehtäviä. Ne kaikki johtavat vääjäämättä kohti esitystä. Tuosta jatkumosta esitys on tehty.

Nyt Lady Macbethin harjoituskauden keskellä huomaan, että se mitä kaipasin assistentin työssä ja mikä aiheutti kysymykset ja huolen omasta asemasta, oli ehkä se, että kaipasin valtaa. Tuntuu ihanan helpottavalta sanoa noin. Suhteeni valtaan ei ole mutkaton, jossain vaiheessa Lady Macbeth -projektia olin jopa ärtynyt siitä, että näytelmä kertoisi vallasta ja vallanhimosta. Ei, haluan sen olevan jotain muuta, vallanhimo ei aiheena liity minuun mitenkään, minä en ole vallanhimoinen, ajattelin. Olin ajattelematon. Valta, vastuu ja vapaus liittyvät kiinteästi toisiinsa, ne liittyvät myös ohjaajan työhön. Vallanhimo on myös energiaa ja halua pyrkiä toteuttamaan jotakin. Havaintoon liittyy kokemus siitä, että vaikka esityksen valmistaminen omana produktiona ilman teatterilaitoksen turvaa ja koneistoa vaatii äärettömän paljon työtä itse ohjaustyön ulkopuolella ja valmistusprosessi joka tapauksessa aina sisältää väsymystä ja monenlaisia vaiheita haparoinnista eksymiseen, löytämiseen, jumittumiseen ja oivalluksiin, olen pitkästä aikaa kuitenkin enemmän tasapainossa ja rauhallinen itseni kanssa. Olen onnellinen. Olen omalla paikallani. Ehkä siis sittenkin olen myös ohjaaja, vaikka olen sitä vastaan myöskin taistellut.

Lady Macbethin osalta pohdin sitä tilannetta, kun ei ole valtaa, on vain turhautumista ja kykenemättömyys vaikuttaa asioihin. Oikeilla olosuhteilla ja välineillä turhautuminen synnyttää toimintaa, luo jotain samalla kun antaa tekijälle kokemuksen toteutumisesta. Mutta turhautuminen ja kykenemättömyys vaikuttaa asioihin voi johtaa myös rohmuamiseen, hätäratkaisuihin, hutilointiin, tekoihin ja päätöksiin jotka lopulta vievät tuhoon. Toimittaja Laura Saarikoski lainaa Helsingin Sanomissa The Financial Times -lehden toimittajaa Gideon Racmania: ”Kylmässä sodassa ei ollut kyse vain taloudesta tai armeijoista, vaan totuudesta. Neuvostotoliitto romahti lopulta osittain, koska tuli ilmiselväksi, että se perustui valheelle.” (HS, 29.1.2017) Maalaisjärjellä ajateltuna väite tuntuu todelta. Valhe, on se sitten isompi tai itselle tehty pieni valhe, uskottomuus omalle tunnolle, kirous niin kuin Lady Macbethille, vie nopeasti peittelyyn ja salailuun, toimintaan joka tukee valhetta, jatkaa sitä, kunnes tilanne romahtaa. ”Vereen kahlasin ja puolivirtaan jäin; yhtä vaikeaa on palata kuin jatkaa eteenpäin.” (William Shakespeare, Macbeth)

Kävimme ystäväni kanssa katsomassa CANTH-esityksen ja häntä kosketti esityksen lopun puhe uudesta ajasta, leikkauskohdasta. Hänestä tuntui, että myös nyt on käsillä uuden ajan alku. Kysyin häneltä, että miltä se uusi aika hänestä näyttää, millainen se on. Tehdään siitä hyvä, hän vastasi ja jatkoi, että tuntuu siltä, että siinä pitää tehdä jotenkin vahvasti se mikä kutsuu, tuntuu oikealta. Se mikä on oikein, on tietysti aivan hurjan laaja käsite ja riippuu yksilöstä ja yksilön kokemuksista, käsityksistä, moraalista. Toisen oikea voi olla toisen väärä. Mutta siltikin hänen ajatuksessaan on jotakin hyvää, siinä on toivoa.

”MALCOLM: Kuninkaiden hyveet, oikeudentunto, rehellisyys, harkinta ja maltti, anteliaisuus, nöyryys, kestävyys ja sisu, pelottomuus, uskollisuus, kärsivällisyys ja uljuus puuttuvat; en piittaa niistä. Mutta paheita on, kaikki mahdolliset muunnelmineen. Totisesti, jos saan vallan, kaadan hornaan sopusoinnun maidon, rikon maailman rauhan, revin rikki kaiken, mikä kuuluu yhteen.

MACDUFF: Sääli sinua, maaparka.

MALCOLM: Sano, kelpaisinko kuninkaaksi? Kuulit minkälainen olen.

MACDUFF: Kuninkaaksi? Ei, et saisi edes elää.”

Lainaus on Macbeth -näytelmän neljännestä näytöksestä, kolmannesta kohtauksesta.

Kuningas Duncanin poika, Malcolm, testaa Fifen taanin Macduffin uskollisuutta ja rehellisyyttä uskottelemalla tälle olevansa tyranni. Dialogi osuu myös tähän aikaan ja maailmanpolitiikkaan, mutta se osuus minusta myös 7,5 miljardiin minimaailmankaikkeuteen, jokaisen ihmisen mieleen, ainakin itseeni. Minkälainen ihminen, ohjaaja ja kuningas minä olen suhteessa omaan maahani, suhteessa itseeni, mieleeni ja sydämeeni? Tiedostanko sen valtakunnat ominaisuudet, heikkoudet ja vahvuudet, kipukohdat, joiden kautta mahdollisesti toimin. Minkälainen ihminen, ohjaaja ja kuningas minä olen itseni kautta suhteessa työryhmääni, suhteessa yhteiskuntaan, suhteessa ympäröivään maailmaan ja koko universumiin?

Kaksi hyvettä lisäisin Shakespearen listaan, armollisuus ja huumorintaju.

Ohjaajan aamu tänään: kahvi, muistikirja, tarrapapiljotit päässä sekä pöydällä, hanskat tiskissä eli käsillä pieni ompelutyö, Lady Macbethin hanskoista on peukalo rikki. ”Tikariko se on, jonka näen tuossa…” laulaa Macbeth. Ei, se on silmäneula. Työ jatkuu.

Elina Lajunen

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer nukketeatteritaiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja hattutaiteilija. Onko canttia? -kirjoitussarja perustuu hänen matkaan yhdessä ohjaaja ja taiteilijaprofessori Kaisa Korhosen kanssa kohti kahta ensi-iltaa Jyväskylän Kaupunginteatterissa (Elämänmeno) ja Suomen Kansallisteatterissa (CANTH – Kertomus uuden ajan ihmisistä). Kuva Silja Ylitalo

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..