Onko canttia? Osa 5: Näin naisten kesken

Kuva: Kari Junnikkala 

Marjo lyö nyrkillä rintaansa, noin, kaksi kertaa, kuin pulssi, hän huutaa näyttelijöille ja ohjaa heille koreografian Minna Canthin tyttären Hannan hautajaisiin. Kaisaa naurattaa, molemmat nauravat. Tämän me tunnemme, meillä on se molemmilla, rytmihäiriö.

Teemme CANTH – Kertomus uuden ajan ihmistä -esitystä Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Esityksen ohjaa Kaisa Korhonen ja koreografina toimii Marjo Kuusela. Rytmihäiriöstä ei ole työssä tietoakaan. Marjo ojentaa nilkkansa portaissa kuin ohimennen, tekee pienen liikkeen, sukat ovat eriväriset. Kuinka kaunis hän onkaan näyttämöllä keskittyneenä Homsantuun käden kaarevaan liikkeeseen. Kaisa ajattelee ja miettii, tarttuu asioihin kokeneen kirurgin ottein ja löytää aina jotain mitä en ollenkaan ole tullut ajatelleeksi. Ihailen heidän juurevuuttaan, vahvuuttaan olla.

Kysyn mikä Minna Canthissa heitä viehättää. Kaisa vastaa oikopäätä, elinvoima. Marjoa kiehtoo se, kuinka Minna kamppailee oman moraalinsa kanssa.

On kahvitauko. Kahvinkeitto on yksi assistentin tärkeistä tehtävistä. Minulla on oma kahvinkeitin Kansallisteatterin näyttelijälämpiön entisessä puhelinkopissa. Jos ehdin, lataan sen jo valmiiksi ennen harjoituksia. Klo 13 laitan kahvin tippumaan, tarvittaessa noudan jotakin, soitan jonnekin, kirjoitan ylös, haen jotakin, lopulta ainakin maidon tarpeiston jääkaapista ja kaadan kahvin kuppeihin. Kaisalla on iso valkoinen kahvimuki, Marjolla pieni vaaleansininen kukkakiekuralla ja minulla laaja valkoinen, jossa on pieniä vaaleansinisiä kukkia kyljessä. Lautaselle asettelen pikkuleipiä, keksejä, joskus suklaata, ehkä voileivän. Tarjoilen talon tapaan ja suoraan Suuren näyttämön katsomoon neljännelle riville.

Ei se valmis ole, mutta sinne päin se menee”, sanoo Kaisa. Palat alkavat loksahdella paikoilleen. Eikä kukaan ole paniikissa.

Mietin kuinka Kaisa pystyy olemaan niin rauhallisena keskellä ohjausprosessia. Teatteri on yhteistyötä, mutta ohjaaja on kuitenkin kapteeni. Miten reagoida ja olla mielipiteiden ja vaihtoehtojen, eri ihmisten ehdotusten ja tarpeiden myrskyssä ja silti säilyttää kurssi ja visio. Minua itseäni pelottaa juuri ohjaamisen sosiaalinen tilanne. Harha siitä, että minun ohjaajana pitäisi aina tietää ja kontrolloida tilannetta ja olla jopa vastuussa ihmisten olemisesta ja hyvinvoinnista. Minua pelottaa sanoa ei. Minua pelottaa seuraamukset, jotka tulevat siitä että sanon ei. Minua pelottaa, että minä en tiedä.

Kaisa ehdottaa, sanoo ei ja lopettaa harjoitukset, jos ei enää jaksa ohjata. Mitään hyvää ei tapahdu, jos on käskyttämistä, hän sanoo. Jokainen ihminen on omalla tavallaan viisas kuitenkin. Onneksi on niin. Ihmiset ovat erilaisia kaikki, heillä on erilainen temperamentti, erilainen mielikuvitus, myös jokaisen ihmisen rytmi ja tapa olla on erilainen, hän lisää. Pitää siis olla kärsivällinen, totean. Sitä tietysti, kärsivällinen, mutta on sillä joku muukin sana, Kaisa jää miettimään.

Minna Canthilla oli 36-vuotiaana kuusi lasta ja seitsemättä hän odotti. Hän oli juuri jäänyt leskeksi. Leskeys antoi hänelle täysivaltaisuuden ja mahdollisuuden suunnata kirjailijan uralle.

09 39401 on Helsingin kaupunginteatterin keskuksen numero. Marjo muistaa ulkoa teattereiden ja Kansallisbaletin keskusten numerot. Etsimme tietoa Helsingin kaupunginteatterin esityksestä Ivanov, jonka Kaisa ohjasi ja johon Marjokin lopulta tuli mukaan. Se oli heidän ensimmäinen yhteistyönsä, mutta siitä on jo kauan, eikä sitä nyt lasketa.

”Mä olen vaan luullut tuntevani sut!” Marjo tokaisee. ”Ja olen aina haaveillut, että saisin tehdä yhteistyö sinun kanssasi.”

Tähän Kaisa yhtyy, hänkin on haaveillut yhteistyöstä Marjon kanssa ja esittänytkin sitä muutaman kerran, mutta aikataulut eivät ole menneet yksiin. Kaisa toteaa, että on tavattoman tärkeää, että Marjo on mukana tässä jutussa. Tekijöitä on niin paljon, eikä vain ihmisiä vaan osa-alueita, yksityiskohtia ja kaikkea. Koreografia on enemmän kokonaisuuteen liittyvä, ei liikettä tai tanssisarjoja. Marjo jatkaa, että hän saa helposti kasaan kokonaisuuksia, mutta että häneltä puuttuu syvyystekijä. Hän muistaa kuinka oli pitkään seurannut Kaisan työskentelyä Helsingin kaupunginteatterissa. Kaisa oli kuuluisa siitä, että hän ei päästänyt pitkää kokonaisuutta läpi vaan eli sitä hetkeä, oli siinä tilanteessa koko ajan.

”Näyttelijät sanovat minulle usein eri yhteyksissä, että Kaisa sä näät kaiken!” Kaisa huudahtaa väliin.

”Minä näen ajan pintana, sinulla Kaisa on syvyysnäkö”, Marjo toteaa ja piirtää kädellä eteensä laajan pinnan. ”Näen kohtaukset suhteessa muihin kohtauksiin. Missä mennään esimerkiksi tämän asian suhteen kolmen kohtauksen päästä. Olisi kiva sanoa näin nuorempana, että tää on hirveen opettavaista!”

Syntyy naurunremakka.

”Oot niin kauheen paljon mua nuorempi”, Kaisa huikkaa Marjolle.

On siis erilaisia ominaisuuksia ja tapoja nähdä. Sekä Marjoa että Kaisaa kiinnostavat yksityiskohdat. Muistan aina Kaisan sanat, että totuus piilee yksityiskohdissa. Olen kirjoittanut sen useaan otteeseen muistikirjaani.

Marjo kertoo kuinka oli tottunut musikaaleissa siihen, että hänen vastuullaan ei ollut pääroolit. Hän alkoi antaa tanssijoille yksityiskohtia huomioitavaksi. ”Mikset menis sinne ja olisit vähän kuin että sulla olisi jalka kipeä? Ja mikset sää kaivais korvaa koko ajan?”

Jossain vaiheessa ruvettiin puhumaan, että Kaupunginteatterin tanssijoilla on hieno tapa olla näyttämöllä. Siinä on Marjolla ansionsa. Marjo oli nähnyt heidät ja antanut materiaalia luoda jotain lisää. He eivät olleet vain taustaa. Kun tanssijat alkoivat luoda näyttämölle myös pientä omaa elämää, henkilökohtaisia yksityiskohtia, alkoi sitä myöten koko juttu elää. Marjo teki havainnoin, että tanssijat alkoivat käyttää henkilökohtaisuuden yksityiskohtia myös tanssinäyttämöllä ja tanssiesityksissä. Se vei koko ryhmää eteenpäin.

”Kuu…kuu…kuu vaeltaa… Kuu oli siinä nimessä. Mikä se oli? Kuulennosta se tuli ja kertoi ajasta, kun tehtiin lento kuuhun. Kuuhullut! Pirkko Saision näytelmä. Olit Kaisa tekemässä sitä. Siinä oli hieno yksityiskohta kun tanssija Minne Jorasmaa käveli näyttämön läpi. Susta oli niin hienoa kun hän käveli näyttämön läpi, pysähtyi ja huokaisi, ilman mitään varsinaista isoa rooli. Tanssijana hän löysi siitä kävelystä jotain erityistä, teki siitä yhtäkkiä kauhean kiinnostavaa. Näyttelijää olisi saattanut vähän harmittaa, kun pitää vain kävellä näyttämön läpi ilman yhtään repliikkiä.”

”Niin, valtavirta näyttelijöistä halusi tekstiä. Työnarvo mitattiin siinä, kuinka paljon tekstiä oli. Se on kyllä vähentynyt ja muuttunut, enää ei ole sellaista”, sanoo Kaisa.

Tanssijoilla ja näyttelijöillä on eri tapa olla. Oman olemisen tekeminen henkilökohtaiseksi yksityiskohtien kautta, oma kiinnostus roolia kohtaan, vaikka kyseessä ei olisi päärooli, luo elämää ja näkyy ja tuntuu katsomoon asti. Mutta tähän tarvitaan myös, että se sinut nähdään, kaikki nähdään.

Kysyn Kaisalta ja Marjolta millaista elämä oli 36-vuotiaana. Itse olen juuri nyt 36-vuotias. Kaisa kertoo, että hänelle se oli hienoa aikaa.

Minna Canthilla oli 36-vuotiaana kuusi lasta ja seitsemättä hän odotti. Hän oli juuri jäänyt leskeksi. Leskeys antoi hänelle täysivaltaisuuden ja mahdollisuuden suunnata kirjailijan uralle. Ison perheen yksinhuoltajuuden lisäksi hän alkoi pyörittää hyvin menestyvää kauppaa Kuopiossa. Hän kirjoitti näytelmiä, oli vahvasti mukana sen ajan kulttuurielämässä ja otti kantaa yhteiskunnan epäkohtiin niin puhuen kuin kirjoittaenkin. Itseäni on erityisesti mietityttänyt se havainto, että Työmiehen vaimo -näytelmä käsittelee naisen oikeutta omaan rahaan. Minna teki töitä tuota epäkohtaa kohtaan, mutta itse laki, joka sallii naisen oikeuden omaan rahaan, ei ole ollut Suomessa edes 100 vuotta. Asioilla ja teoilla on merkitys. Ne eivät näy välttämättä heti, mutta tulevat näkyviin väistämättä. On siis tärkeää millaisia tekoja teemme tai jätämme tekemättä.

Kysyn Kaisalta ja Marjolta millaista elämä oli 36-vuotiaana. Itse olen juuri nyt 36-vuotias. Kaisa kertoo, että hänelle se oli hienoa aikaa. Alle 20-vuotiaana hän oli päättänyt ryhtyä ohjaajaksi, mutta oli ajatellut, että täytyy täyttää 40 vuotta, että voi olla hyvä ohjaaja. Noin 36-vuotiaana hän oli ohjannut KOM-teatteriin Kolme Sisarta ja Lilla Teatteriin ohjaukset esitykset Lumisota ja Kirsikkapuutarha, hänellä oli tunne toteutumisesta. Ei tarvinnut koko ajan pelätä virheitä vaan pystyi katsomaan omaan työtään myös ulkopuolisena ja ihmettelemään hyväksyvästi oman tapansa olla ja tehdä. Minä olen tällainen, tykkään siis tällaisista asioista.

”Voi, se oli karmeaa aikaa”, huudahtaa Marjo. Kun vaan seuraavan työn osaisin tehdä, oli hän ajatellut. 50-vuotiaana oli hänestä paljon hauskempaa. Silloin löysi asioita ja alkoi tuntea reittejä löytää niitä.

Molemmat muistelevat 70-lukua lämmöllä. He olivat yhdessä perustamassa Teatterinkeskusta ja samaan aikaan opetustöissä Teatterikorkeakoulussa. Silloin luotiin myös paljon ryhmiä, jotka nyt ovat hyvin vakiintuneita teattereita. Työtapa oli silloin demokraattinen ammattiteatteri, jossa jokainen oli yhtä tärkeä osa prosessia.

”Kaikki ovat viisaita. Se oli 70-luvun motto”, Kaisa sanoo.

Kaisa muistelee Teakissa järjestettyä jatkokoulutusta ja erityisesti kurssia teatterin valaisijoille. Silloin ei ollut valaistuskoulutusta, valoista vastasivat valaistusmestarit. Kurssille tuli kokeneita valomiehiä ja valaistusmestareita. Otettiin hyvä näytelmä, analysoitiin ja tutkittiin se yhdessä. Mitä kukin siinä näki, pitikö vai eikö pitänyt. He olivat kauhean viisaita kaikki ja erilaisia, sitten kun kehtasivat jotain sanoa. Kukaan ei ollut ennen kysynyt heiltä. Riittää että sanot jotain, miten koet, ei ole mitään yhtä totuutta. Henkilökohtaisuus on tärkeää. Miten sinä sen ymmärrät ja mitä sillä haluat kertoa. Yksi nuori valomies tuli Kaisan luokse kurssin päätteeksi ja sanoi: ”Ensimmäisen kerran tunsin olevani ihminen.”

Kysymys on itsetunnosta, mutta myös tuesta, siitä että tulee nähdyksi. Tuollaisesta lausahduksesta on syntynyt ehkä se, että nykyään valosuunnittelijat ovat arvostettuja taiteilijoita ja että alalla on oma koulutus, Marjo miettii.

Siirrytään puhumaan kielestä. Aloitetaan Kaisan tavasta lukea näytelmää ja kohtauksia ilman repliikkejä niin, että kunkin kohtauksen nimi antaa sille värin ja luonteen, asettaa sen paikalleen suhteessa kokonaisuuteen. Siitä siirrytään simultaanisuuteen, jota Marjo muistaa käyttäneensä ensimmäisen kerran tehdessään esitystä Salka Valka. Simultaanisuus ja Kaisan lukutapa ovat tehneet Marjoon vaikutuksen. Ne ovat olleet välineet hänelle oman tanssiteatterillisen kielen syntymiseen. Kaisalle ne ovat teatterin tekemisen perusta, lisäksi hän mainitsee brechtiläisyyden ja etäännyttämisen. Nykyään suomalaiset näyttelijät etäännyttävät luonnostaan. Ei ehkä puhuta sillä termillä, mutta se on tullut jotenkin luonnostaan. Samaan aikaan heillä on sekä rooli että he ovat oma itsensä. Kaisa muistaa, että kun hän ensimmäisen kerran Berliinissä näki brechtiläisiä näyttelijöitä, hän oli ihan häkeltynyt. He olivat niin suuria ja kommunikoivat suoraan yleisön kanssa.

Marjolle suuri ja hieno hetki oli Tanssiteatteri Raatikossa erään taistelukohtauksen tekeminen.

”Joku oli juuri kuollut ja sitten viimeisellä musiikin iskulla sain tanssijat katsomaan suoraan yleisön silmiin. Väki ihmetteli. Miten tommoista voi tehdä, rikotte sen kohtauksen! Mutta kaikki tanssijat sanoivat, että siinä oli niin hieno olla. Viimeinen isku ei ollutkaan mikään kauhea lyönti vaan katse. Vieläkin minulle tulee kylmät väreet. Nykytanssissa hienointa tänä päivänä on juuri suora ja avonainen yleisösuhde.”

Kaisa muistaa toisen tapauksen Berliinistä, Bertolt Brechtin Mutter Courage und ihre Kinder, Äiti peloton ja hänen lapsensa. Berliner Ensemble sen teki ja Bertol Brechtin vaimo Helene Weigel esitti äitiä.

”Äiti kulkee perheineen sotatantereella ja myy kaikkea. Sillä tavalla hän myy myös tyttärensä ja on siis moraaliltaan hirviö, mutta rohkea ihminen. Esityksen traagisimmalla hetkellä, kun tytär kuoli, kaikki katsomovalot laitettiin päälle ja loppu näyteltiin katsomovaloissa. Voi herranjumala, pyhäinhäväistys! Ei voi noin tehdä! Se oli ensireaktioni. Sillä lailla kaikki on nähtävissä. Katsojana olet yhtä lailla nähtävissä kuin näyttelijä. Herää kysymys siitä kuka on tekijä ja kuka on kokija.”

Kysyn mikä Minna Canthissa heitä viehättää. Kaisa vastaa oikopäätä, elinvoima. Minnan elinvoima vetää puoleensa. Marjoa kiehtoo se, kuinka Minna kamppailee oman moraalinsa kanssa. Minnakin on Mutter Courage, Kaisa huudahtaa. Naiskysymys kiinnostaa myös. Marjolla oli töissään koko 70-luvun pääroolissa nainen. Ensimmäisen miestä käsittelevän jutun pääroolissa oli surkea mies. Kaisa muistaa tutkija Irmeli Niemen kirjoittaneen hänen töistään siihen tapaan, että hän on kyllä tutkinut naisen elämää siltä ja siltä kantilta, mutta että hän odottaa kovasti, että Kaisa ryhtyy käsittelemään myös miehiä. Kommentti herättää meissä kaikissa raikasta naurua.

”Tein sitten muutaman jutun, jossa keskiössä oli miehiä. Kyllä siitäkin oppi,” Kaisa toteaa.

Marjolle Minnan näytelmistä rakkain on Työmiehen vaimo. Minnan näytelmät olivat myös ensimmäisiä näytelmiä, joita hän tykkäsi lukea. Marjo on ollut mukana Työmiehen vaimossa Tampereen Työväen Teatterissa. Esityksen nimi oli Työläisvaimo ja sen ohjasi Eino Salmelainen. Siinä oli näkökulmaksi valittu mies, Risto. Marjo oli mukana tanssijana ja esitti rumaa tyttöä, jonka Risto rumasti myös raiskasi. Teoksen harjoitukset aloitettiin vuonna 1966 eli tasan 50 vuotta sitten. Aihetta käsiteltiin myös Suruttomat-musikaalissa Kotkassa, Marjo oli silloin mukana koreografina. Hän on myös koreografisoinut Työmiehen vaimon Tanssiteatteri Raatikolle 1974 ja Rimpparemmille 1995.

Kaisalle rakkain on Papin perhe, koska hän on papin perheestä. Se kiehtoo ja vetää puoleensa, ja kuitenkin siihen on ollut vaikea tarttua. Minna ei itse ollut tyytyväinen näytelmän sovinnolliseen loppuun ja pastorin kääntymys ärsyttää myös Kaisaa.

Minnan näytelmiä on pidetty niin vahvasti aihenäytelminä, tendenssitaiteena, että ei ole juurikaan alettu etsiä niiden alatekstiä. Tendenssi on leima ja siitä on vaikea päästä eroon, molemmat miettivät. Marjo mainitsee Heini Tolan ja Kaisa Iiristiina Varilon. He ovat löytäneet Minna Canthin näytelmistä myös syvempää ihmiskuvaa.

”Kyllä sieltä se ihminen löytyy”, Kaisa miettii.

1800-luvun lopussa Minna Canthin ympärillä oli suuri kulttuuriseurapiiri. Oli Juhani Aho, Järnefeltit ja Suomalaisen Teatterin johtaja Kaarlo Bergbom ja sisarensa Emilie Bergbom sekä tietenkin näyttelijä Ida Aalberg. Marjoa on aina kiinnostanut tuon ajan seurapiirit ja hän on lukenut niitä kuin hyvinä juorutarinoita. Kaisa ja Marjo muistelevat kuinka hieno oli elää 70-lukua, se oli suuri teatterivuosikymmen. Pitkään aikaan ei ollut ollut niin poliittista. Marjo korostaa, että poliittinen teatteri oli silloin avantgardea, Kaisa lisää, yhteiskunnallista. Aiheet kulkevat aalloittain ja tulevat esiin uudestaan ja uudestaan. Kaikista meistä tuntuu, että juuri nyt Minna Canthin tekstit ja aiheet ovat hämmästyttävän ja pelottavankin ajankohtaisia.

Kahvit on juotu. Harjoitus jatkuu, kuuluttaa järjestäjä Erik.

Elina lajunen

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer nukketeatteritaiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja hattutaiteilija. Onko canttia? -kirjoitussarja perustuu hänen matkaansa yhdessä ohjaaja ja taiteilijaprofessori Kaisa Korhosen kanssa kohti kahta ensi-iltaa. Jyväskylän Kaupunginteatterin Elämänmeno sai ensi-illan tammikuussa 2016 ja Kansallisteatterissa toteutuva CANTH – Kertomus uuden ajan ihmisistä -esitys saa ensi-illan 23.11.2016. Aikaisemmat Onko canttia? -tekstit on julkaistu Meteli-lehdissä 4/2015 alkaen. Kuva: Silja Ylitalo

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..