Onko canttia? Osa 4: Nainen tuli taloon

Kuva: Elina Lajunen 

Siinä hän on aamulla keskellä lattiaa hämmentyneenä tietämättä mihin mennä. Tavanomainen synkkyys ei ehdi täyttää tilaa, sillä tuon paikan on nyt vienyt vieras yllättävä asia, odottamaton suunta, joka ensisijaisesti aiheuttaa säikähdyksen, valppauden ja pienen pelon siitä olenko enää turvassa siinä missä olen, tutussa tunteessa ja tarinassa. Elävänä, mutta kuolleena.

Sanotaan nyt vaikka, että hän on Anna-Liisa, Minna Canthin näytelmän mukaan. Juomalasi, puhallettu uskomuksista, säännöistä, yhteiskunnan laeista ja laseista, joilla näkee kärsimyksen, sorron, kuoleman ja rangaistusten kuuluvan tietyille olennoille kuten Anna-Liisalle, on tarkoitettu juomiseen, tuomaan helpotus ja tyydytys janoon, antamaan nautinto ja tyydyttämään tarve, tuttu jokaiselle maailman eliölle. Nurinpäin käännetty lasi ei sammuta janoa, se sammuttaa ennen pitkää Anna-Liisan. Minä olen turvassa, koska tuo Anna-Liisaksi kutsuttu ei voi liikkua kuin hyvin pieneksi rajatulla alueella vitriininsä alla. Eikä hän liiku. Pala kirkkoa ja kaupunkia hivuttautuu ohuena luiskana Anna-Liisan jalkojen alle ja juomalasi nousee kuin avaruusalus ilmaan. Minä olen luvannut hänen kätensä Johannekselle. Juuri ennen maailmankaikkeuden avautumista äärettömäksi, Anna-Liisa liikahtaa ja kurkottaa kohti lasikattoa.

Herranjumala, mitä hän sanoo.

Anna-Liisa on murhannut vastasyntyneen lapsensa, haudannut tämän metsään, haudannut tämän syvälle sydämeensä kertomatta kenellekään. Mutta siellä hän on, muille näkymätön möykky, selkään kiinnittyvä kipu, kiristys ja kihelmöinti ohimossa, huolestunut katse, lapsi hänessä, lapsi tässä, minun lapseni Anna-Liisa.

Paniikkia seuraa ilmalento, jossa juomalasi, kirkko, kaupunki ja Anna-Liisa putoavat kaikki viidennestä kerroksesta suoraan asfalttiin. Kirkko ja kaupunki on ohut, kevyt, repäistävissä ja rutistettavissa, se selviää kyllä, leijailee välinpitämättömästi kohti kivirappuja. Juomalasi leviää kimaltavina ja terävinä sirpaleina joka puolelle ja jakautuu mielipiteiksi ja kommenteiksi, äkäisiksi puheenvuoroiksi ja teräviksi sanoiksi. Lakaisen parhaani mukaan sanoja talteen ja suljen ne lasinkeräykseen, suljen sinne itsenikin. Anna-Liisa on elossa ja vapaa. Hän kiipeää rappausta pitkin jonnekin. Minä en uskalla seurata perässä.

Mihin on mahdollista mennä jos on jo valmiiksi kuollut? Ja sen lisäksi köyhä?

Haen Etolasta verkkoa ikkunoihin. Vedän sillä rajan ja kontrolloin liikennettä äärettömyyden ja oman kodin välillä. Yöllä kompostista tulee suuri kattila, jossa muhiva paistos on maustettu inkiväärillä, muskottipähkinällä, runsaalla suolalla, laakerinlehdillä, mustapippurilla, kanelilla, neilikalla, kardemummalla, timjamilla, paprikalla, cayennepippurilla ja juustokuminalla, kuorrutettu tomusokerilla. Sekaan heitän myös riisikakut, vehnäjauhot ja pari teepussia.

Mihin on mahdollista mennä jos on jo valmiiksi kuollut? Ja sen lisäksi köyhä? Nurkkaan patjan päälle, kaapin tai lipaston alle kuten Köyhän kansan Mari. Mari makasi valmiiksi kuolleena lipaston alla, kuivana ja kevyenä, hienoisen pölyn keskellä. Hänet olisi voinut puhaltaa pois, hänet oli jo puhallettu pois. Kuollutta ei tarvitse pelätä. Pelkään silti. Varmuuden vuoksi tapan hänet, jo kuolleen ruumiin. Kompostissa Mari saa vihdoin kakkua ja teetä. Niin ainakin toivon ja palaan omaan nurkkaani lipaston viereen, kuivumaan ja kuolemaan.

En muista mistä Alman löysin, mutta hänet sain suhteellisen rauhallisessa mielentilassa kannettua pihalle. Tarkkailin hänen ihoaan, olemustaan. Kauniit ruskeat raidat, melko hienovarainen ja hillitty, mutta tarkoituksenmukainen, jopa tyylikäs, ehkä jopa kaunis. Kuvasin hänet asfalttia vasten. Pehmeän tummanruskeat vekit erottuvat hyvin luonnonvalossa. Hetken hän on siinä kuin kotonaan. Tänne hän kuuluu, ulos maailmaan. Kun ympärillä on tarpeeksi tilaa ja hän on pieni ja hauras, kaunis tässä maailmankaikkeudessa vasten jäätä tai kiveä, on helppo painautua vasten hänen kehoaan ja tunkeutua häneen, likistää hänet vasten maata.

Nainen tuli taloon. Nainen sytyttää valon taloon. Naisen valo sytyttää talon.

Sylvi on kietoutunut, oikeastaan takertunut yöpöydän reunaan. Minuun, kuivaan puuhun, holhooja-setään hän on sidottu ja sinetöity. Kuvittelen hänet sänkyyn, tuohon viereen kiipeämään reittä pitkin vatsan päälle ja olkapäälle. Sinne hän haluaisi, miksi ei haluaisi, sytyttämään valon puutarhaan, ikkunoihin, kaduille, toreille, omaan sydämeensä. Puistatus saa minut toimimaan nopeasti. Myrkyttämään en ehdi, mutta sammutan valon ja otan hänet pikkuvaimokseni.

Voi kissimirri, pulmunen, lintunen, lemmikkini! Naisen valo on vaarallinen.

Siivoan koko asunnon. Imuroin nurkat, listat, kaapin reunat, jääkaapin ja pesukoneen siirrän, suljen tuuletusaukot ja vien suuren osan omaisuuttani kirpputorille. Poistan kaikki mahdollisuudet tulla taloon.

Yöllä Homsantuu on eteisen lattialla odottamassa. Vaatii lakia ja oikeutta sanattomasti pelkällä olemassaolollaan. Jo pelkkä olemassaolo on liikaa. Olin juuri tulossa teatterista, anniskeluakin oli ollut, konjakki tuulessa ja tuiverruksessa, sateen piiskaamana. Yhtäkkiä Johanna lentää matalalentoa jääkaapin ohi kohti ikkunaa, lähelle seinälistaa. Laitan Homsantuun muovisen mittalasin alle talteen ja vedän Johannan ruskeat vekit auki. Homsantuu on karannut, olen kauhuissani! Mistä hän seuraavaksi ilmestyy? Siinä hän on. En tunne armoa, tämä on minun kotini. Laki, oikeus ja olemassaolo jää saappaan alle.

Joka päivä pelkään mennä kotiin, jos heitä on taas siellä, yksikin. Valtava nainen odottaa minua pöydän ääressä hiljaa ja suoraselkäisenä tai nainen on lisääntynyt ja häntä onkin monta. 10, 100, 1 000, miljoona tai kolme miljardia naista. Raotan ovea varovasti ja töytäisen kevyesti kengällä oven auki. Ei ketään. Ei moneen päivään.

Sitten yksi tuli vielä muutamien päivien jälkeen. Itse asiassa olin juuri ehtinyt miettiä miten ikävää ja tylsää oli kun ei ollut edes heitä, naisia lattialla. Minna Canthin naiset Anna-Liisa, Mari, Alma, Sylvi, Johanna ja Homsantuu herättivät minussa energian, jännityksen, kauhun, ahdistuksen, suunnattoman pelon. Nainen talossa sai minut tuntemaan oloni, kuin joku vieras olisi vallannut kodin, vienyt minulta paikan, vienyt minulta kodin. En ollut enää turvassa, hän saattaisi koska tahansa tulla takaisin ja tuhota minut.

Siinä hän nyt kuitenkin on, tutut ruskeat ja siistit vekit, vastaansanomaton läsnäolo. Tapan hänet, koska niin on ollut tapana.

Minulla on tarina menneestä heijastettuna tulevaan, jossa vieraasta uudesta asiasta tulee väistämättä väritetty ja maalattu, ei koskaan uusi tai raikas, ennennäkemätön tai ennenkokematon. Teeskentelen ettei minuun satu, ei kosketa, ei tunnu missään. Olen tässä, mutta luulen olevani tuolla ja siksi, koska haluan tuonne, päädynkin tänne. En tiedä missä olen. Luulin, että olen väsynyt yrittämiseen, mutta olenkin luovuttanut, en edes yrittänyt. Mikä on tuo villi ja elävä henki, mihin se menee? Miksi tapan sinut joka kerta?

Yöllä istun puutarhassa. Käsi ottaa kupin, kohottaa huulille, lämmin tee valuu pehmeänä ja pyöreänä kitalakeen ja alas kuin antautuva aalto. Juuri sopiva lämpö, inkivääri saa limakalvot kihelmöimän pehmeästi kuin kehräävä kissa. Pumpulia, pehmeyttä, pääni paikalla on jotain muuta kuin pää. Olen puu penkillä, hengittävä lehti. Jalat tuntevat maan, sen pienet kivet ja yössä kimaltavat katinkullankimpaleet. Minä jatkuu, minuun jatkuu. Ei ole mitään, olen tyhjää, olen tilaa.

Liikun ajatusten maailmassa niin etten jätä jälkiä tai oikeastaan onko se edes ajatusten maailma vai ääretön tila pehmeä kuin kesäilta, jonka hiljaisuutta ei riko parvekkeelle iloisesti seurustelevat äänet, ei avainten tippuminen asfaltille eikä läheisen ison tien humina. Hiljaisuus on pääni sisällä. Ajatus tulee, vaeltaa kuin pilvi hetken ja katoaa.

– Jos tulisit nyt?

Sinä tulet, liikut kuin pehmeässä järvessä kesäiltana, kun usva hitaasti saapuu koskettamaan pintaa. Ei liikettä veteen, sulautuen järveen, sulautuen minuun. Valut minusta läpi.

Hengitän, rintakehä kohoilee. Katson sitä jostain ylhäältä. Jonkun rintakehä kohoilee. Siinä on lämpö, siinä on lepattava tuli. Se jokin kimaltaa kuin tuo katinkulta, sen paita, vaalean ruskea paita ja ruskeat vekit. Ja kädet, kuin jokin eläin, kauniit. Miten ne liikkuvatkin noin nopeasti, käpristelevät ja haparoivat kuin joku hyönteinen. Nekin hengittävät. Mitkä ne ovat? Kuka se on, tekee mieli kysyä.

Nyt elokuussa olemme juuri aloittaneet Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä -esityksen harjoitukset Kansallisteatterissa. Näytelmän on kirjoittanut näytelmäkirjailija Seppo Parkkinen ja se perustuu Minna Canthin elämään, teoksiin, taiteeseen ja ajatteluun. Suomalaisen teatterin historia, Minna Canthin näytelmät, koko Minnan valloittava persoona ja 1800-luvun lopun suomalainen kulttuurielämä vaikuttajineen on vienyt minut täysin mukanaan. Sen lisäksi olen äärettömän onnellinen, että minulla on upea työpaikka sekä uskomattoman hieno ja inspiroiva työyhteisö. Näytelmän kantaesitys nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 23.11.2016.

Viime kirjoituksen lopussa lupasin kirjoittaa seuraavaksi novellin Minna Canthin ja hupakkojen hengessä. Hupakot ovat Kaisan mukaan naisia, joilla ei ole realistista käsitystä elämästä. Syy ei ole välttämättä heidän vaan yhteiskunnan, joka ei tarjoa heille mahdollisuutta kasvaa täysivaltaisiksi ja itsenäisiksi kansalaisiksi. Minnan aikana kyse on ollut laeista ja oikeuksista. Niihin Minna myös vahvasti vaikutti, vaikka osa niistä, esimerkiksi naisen oikeus omaan omaisuuteen tuli voimaan vasta 1929-luvulla. Lopulta novellissani ei ehkä ole kyse hupakoista, mutta voimakkaasti siihen ovat vaikuttaneet Minna Canthin näytelmien naiset Anna-Liisa, Sylvi ja Työmiehen vaimon Johanna ja Homsantuu sekä novellien Köyhää kansaa Mari ja Salakarin Alma Karell.

Kansallisteatterin Kanttilasta

Elina Lajunen

Elina Lajunen

Olen kirjoittanut nyt vuoden Onko canttia? -kirjoitussarjaa. Kirjoitukseni perustuvat havaintoihin, oivalluksiin ja matkaan ohjaajan assistenttina teatteriohjaaja ja taiteilijaprofessori Kaisa Korhosen kahdessa uudessa ohjauksessa. Jyväskylän kaupunginteatteriin toteutettu Pirkko Saision romaaniin perustuva Elämänmeno sai ensi-illan ja esitykset kevätkaudella 2016.  Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer nukketeatteritaiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja hattutaiteilija. Kuva: Silja Ylitalo

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..