Kuva: Kari Junnikkala

Onko canttia? Osa 3: Jälkipyykillä

Kuva: Kari Junnikkala

Elämänmenon ensi-illasta on kulunut reilu kuukausi, Kaisa ehdottaa että pidämme yhteenvedon prosessista. Minun tekisi mieli viedä kukkia, onhan nyt kevät. Mutta tori jäi jo taakse eikä matkan varrella ole kukkakauppaa, Siwan tulppaanit nuokkuvat kassan kupeessa, vien pullat. Kauniit keltaiset tulppaanit kukkivat Kaisan keittiön pöydällä. Korvapuustit olivat hyvä valinta, keitämme kahvit.

Kaisa pyytää minua johtamaan tilannetta, säikähdän. En ole valmistautunut! Sitten tajuan, että siitähän minun pitääkin aloittaa, keskeneräisyydestä ja sen sietämisestä, kontrollista. Minua on usein ohjaajana pelottanut etten tiedä, en osaa, en uskalla sanoa suoraan. Kommunikaatio ja töiden jakaminen on ollut hankalin kohta prosessia. Työntekoa ja luomista ovat sotkeneet ajatukset omasta arvottomuudesta, pelko siitä ettei minusta pidetä ja muu samantyylinen tiedostomaton tai tiedostettu epävarmuus. Epävarmuus johtaa kontrolliin ja yritykseen miellyttää muita. Se mutkistaa kommunikaatiota, eristää muista ihmisistä eikä se kannusta toisia ottamaan vastuuta omasta työstä. Se jättää yksin.

Kaisa on hetken hiljaa. Muistan kuinka hän istuu katsomossa aavistuksen etukenossa hiljaa ja tarkkaavaisena, yrittämättä mitään. Ohjaaminen on kommunikaatiota, hän sanoo, ja kommunikaatio on läsnäoloa. Ihailen Kaisan kykyä avata prosessi kaikille työryhmän jäsenille. Hän vaatii mielipiteitä, ideoita, keskustelua, yhteisiä päätöksiä. Hän ei mene asioiden edelle vaan antaa prosessin olla auki. Hän ehdottaa, kysyy ja antaa vaihtoehtoja. Entäpä jos, hän aloittaa lauseen usein. Hän uskaltaa olla keskeneräisyyden keskellä kulloisessakin tilanteessa. Se on upeaa.

Kyse ei niinkään ole siitä mitä teen, vaan miten ja millä asenteella, eikä myöskään minusta tai minun mahdollisesta prosessistani, vaan siitä mikä on tilaisuuden ja tilanteen tarkoitus, toteutuuko se.

Assistentin ja apulaisohjaajan toimessa mietin paljon omaa rooliani. Olen ollut töissä hiljaisuuden retriitillä ja tapahtumissa, joissa hiljaisuuden kautta luodaan ihmisille tila ja mahdollisuus kokea jotain sellaista, joka ei tule itsestään selvästi ilmi arjessa. Tilaisuuksien tarkoitus on nimenomaan luoda mahdollisuus sisäiselle hiljaisuudelle ja kaikelle mitä se tuo tullessaan. Kokijana nuo tilaisuudet ovat olleet äärimmäisen voimakkaita. Puhdas ja kaunis ympäristö, josta näkyy ja tuntuu, että siitä välitetään, on antanut turvallisuuden ja luottamuksen tunteen. Tässä on hyvä olla, toisten kanssa yhdessä hiljaa kuin metsän puut rinnakkain, kuunnella hengityksen huminaa hongikossa, itkeäkin jos siltä tuntuu, kuunnella sielun syvyyksiä. Työntekijänä nuo tilaisuudet ovat antaneet mahdollisuuden toisenlaiseen näkökulmaan, palvelemiseen. Keskittyminen oikeanlaisen tilan luomiseen on luonut rauhan ja merkityksen työhön. Kyse ei niinkään ole siitä mitä teen, vaan miten ja millä asenteella, eikä myöskään minusta tai minun mahdollisesta prosessistani, vaan siitä mikä on tilaisuuden ja tilanteen tarkoitus, toteutuuko se.

Työskentelystäni hiljaisuuden retriitillä oli paljon hyötyä työssäni ohjaajan assistenttina. Molemmissa rinnalla kulkevat oivallukset, oman identiteetin kriisit ja onnellisuus siitä, että saan olla osa ryhmää. On työyhteisö, ystävällisiä ihmisiä ja merkityksellistä tekemistä. Oman identiteetin kriisit ovat luonnollinen osa matkaa. Mitkä oikeastaan ovat assistentin tehtävät, mikä hän on? Miksei minulle makseta enemmän palkkaa? Onko minun työlläni tässä oikeastaan mitään merkitystä tai paikkaa? Missä kohtaa on minun lakisääteinen vapaa-aikani? Miksei minun nimeäni ole lehdessä muun työryhmän mukana? Assistentti on työryhmän paperiton, vaikka paperi olisikin, ellei hän itse tee sopimusta itsensä kanssa. Teen työni, koska haluan, teen sen itselleni. Olen itse vastuussa itsestäni ja oppimisestani, myös vapaa-ajasta. Toisaalta tällaisen sopimuksen voisi kuka tahansa tehdä suhteessa itseensä ja työhönsä oli tehtävä mikä tahansa. Jos eksyn ja jumitun kysymyksiin ja kadotan työn tarkoituksen, olen hukassa. Jos annan niiden olla mukana ja vaikuttaa minuun, mutta säilytän mielessäni tehtävän tarkoituksen, itse työ parantaa kriisit ja kantaa niiden yli. Huomaan kirjoittavani lehden toimitukseen, kerron että minua harmittaa ja pyydän lisäämään nimen lehteen, lähden harjoitusten välillä pilates tunnille ja kysyn lisää palkkaa.

Mikä sitten on teatterin tarkoitus ja teatteriesityksen tekemisen tarkoitus? Mikä on elämän tarkoitus? Ne ovat minusta ihania kysymyksiä, koska ne vapauttavat minut omasta itsestäni osaksi kokonaisuutta. Kaisa on paljon puhunut Elämänmenon yhteydessä toivosta. Hän kirjoitti käsiohjelmaan siitä, kuinka sodan aikaan pommisuojassa oleminen oli yhtä aikaa pelottavaa ja turvallista. Ihmiset olivat yhdessä ja lähekkäin, ei ollut muuta vaihtoehtoa, oltiin rikki. Yhteinen katse tulevaisuuteen oli välttämätöntä, jotta mitään voitiin rakentaa raunioiden päälle. Samaan aikaan minä kirjoitin käsiohjelmaan tekstin isäni suvun mailta Sortavalan Karmalasta tuodusta juhannusruusupensaasta, joka nyt leviää villinä ja vapaana Keski-Suomessa Keiteleen rannalla. Toivoin, että samalla tavalla leviäisi kyky rakastaa ja ihmisten välinen ymmärrys siitä, että meillä kaikilla on yhteys. Juuri sille yhteiselle suunnalle, joka sodanjälkeisessä Suomessa raunioiden keskellä oli, olisi nyt tarvetta. Kaisa muistaa sen, minä toivon sitä. Kaisan sukupolvi kasvoi tuohon yhteiseen suuntaan, minun sukupolveni kasvoi valmiiseen pöytään keskelle koulutusta, pullia ja pipareita. Jokaisella sukupolvella on tietenkin paikkansa, lahjansa ja traumansa. Niistä lähtökohdista me ponnistamme. Maailma, johon Kaisa syntyi, oli eri kuin maailma, johon minä olen syntynyt tai maailma, johon tämän ajan lapset syntyvät. Maailmalla on merkitystä, mutta on myös lohdullista, että oli maailma sitten millainen tahansa, siitä voi syntyä jotakin, toivoa on.

Parhaimmillaan teatterissa on mahdollisuus kokea yhdessä jotain, yhteys toisiin, itseen ja elämään. Teatterissa on mahdollisuus oivaltaa, kasvaa, tulla kosketetuksi. Esityksen luomisen prosessi on tekijöille yhteinen. Työryhmällä on yhteinen suunta ja tavoite, koko esityksen valmistuminen on oma matkansa, pieni pala elämää sekin. Yhteinen on myös hetki, kun yleisö istuu vierekkäin salissa hiljaa, tulee pimeää ja esitys alkaa. Se hetki on lahja. Siinä niin kuin hiljaisuuden retriitillä, on mahdollisuus kuunnella hengityksen huminaa hongikossa, itkeäkin jos siltä tuntuu, kuunnella sielun syvyyksiä. Yhteinen on myös elämä. Täällä ollaan planeetalla, ei useinkaan niin hiljaa, mutta vierekkäin ja rinnakkain eläinten, eliöiden, kukkien ja kasvien kanssa. Pimeys laskeutuu täälläkin ja aamu nousee yhä uudestaan, talven esirippu sulaa jääpuikkoina ja vesilauttoina mereen ja maahan.

”Johtopäätelmä?!” Huutaa opettaja Blomroos Elämänmenon koulukohtauksessa.

Edessäni oleva tehtävä on tärkeä itsessään, on se sitten tiskaus, käsikirjoitustyö, vessanpesu, harjoitusten vetäminen, roolityö tai kahvinkeitto.

”Ei aivan.” Huutaa Blomroos.

Elämänmeno sisältää kaiken.

”Oikein.”

Minulla on sellainen teoria, että kukin esitysprosessi ja teos on jollain tapaa sisältönsä ja nimensä mukainen, niin tämäkin. Elämänmeno sisältää kaiken. On paljon paperia, tuhansia kahveja, pikkuleipiä, murtuneita luita, väsymystä, flunssaa, odotusta, tyhjää tilaa ja turhautuneisuutta. On naurua, liikutusta, menetettyjä ääniä, kymmeniä luonnoksia roskikseen ja lavalle, askeleita ja loikkia kaksi eteenpäin ja yksi taaksepäin. Eräs Elämänmenon esiintyjistä on lähdössä ulkomaille opiskelemaan ja on pyytänyt minun kauttani suosituksen Kaisalta. Päätämme kirjoittaa sen nyt heti tässä tapaamisessa, mutta ennen sitä soitamme teatterinjohtaja Hilkka Hyttiselle ja saamme kuulla, että yhden näyttelijän paikkaaminen on yhä välttämätöntä, muuten viikonlopun esitykset joudutaan perumaan. Se olisi katastrofi teatterin, yleisön ja esityksen kannalta. Syntyy hetkellinen huoli ja kaaos, joka päättyy ratkaisuun, matkustamme pikimmiten paikkausharjoituksiin Jyväskylään. Elämänmeno jatkuu, suositus kirjoitetaan myöhemmin.

Kaisalla alkaa pyykkiaika. Otamme pyykkikorin, pesuaineet ja menemme kellariin. Kevättakki koneeseen, pulverit sekaan ja kone pyörii. Kun on sitoutunut kahdeksi vuodeksi yhteistyöhön ja asunut kolme kuukautta kämppiksinä, ei tarvitse ujostella. Työntekoon sekoittuu elämä, elämä sekoittuu työntekoon, syntyy kirjopyykkiä ja ystävyys.

Kirjopyykkiä on myös laitosteatterin näyttelijän elämä. Kun edellinen esitys on ensi-illassa, seuraavan harjoitukset alkavat ylihuomenna. Viikot ovat kuusipäiväisiä ja usein kaksiosaisia. Pyykissä pyörivät peruukit, epookkipuvut, 50-luvun juhlamekot, lastentarhan esiliinat, muotifarkut, tuulipuvut, lohikäärmeen häntä, stetson, 70-luvun housut, puvunpaidat ja samettihousut. Mitä pyörii näyttelijän päässä ja sydämessä? Kuinka näyttelijä kestää tuon kaiken linkouksen, kestääkö hän? Kaisa puhuu näyttelijöistä suurella lämmöllä. Näyttelijän ammatti on teatterialan raskain ammatti, hän sanoo. Näyttelijä joutuu ja saa heittäytyä eri rooleihin yhtenään, työ on henkilökohtaista eikä sitä voi tehdä puolivillaisesti. Ei ainakaan, jos tavoitteena on vaikuttava ja tosissaan tehty työ.

Katson Jyväskylän junien aikatauluja Kaisan koneelta, kun Kaisa huudahtaa varoittaen: Yksi asia jäi käsittelemättä, rakkaus, jos et ole sitä vielä huomannut. Ohjaajan edessä näyttelijä on alasti ja paljaana keskeneräisen prosessin kanssa. Hän altistuu ja antautuu haparoinnille ja etsinnälle, myös löydöille ja oivalluksille. Toisaalta myös ohjaaja on paljaana näyttelijän edessä. Hän ei aina tiedä, hänkin etsii. Suhde on äärimmäisen luottamuksellinen ja herkkä. Luottamus riippuu siitä millainen katse suhteessa vallitsee. Hyväksynkö heikkouden ja haparoinnin, luotanko, että etsimisen kautta tehdään yhdessä löytöjä? Arvostanko ja välitänkö toisesta ihmisestä, myös itsestäni, luovan prosessin keskeneräisyyden keskellä? Näyttelijäntyö ja myös ohjaajantyö kasvaa ohjaajan ja näyttelijän väliseen suhteeseen. Työ on niin intiimiä ja intensiivistä, että vielä vuosien jälkeen esityksestä näyttelijät saattavat tulla uniin, olla läsnä. Heitä tulee ikävä, Kaisa kertoo.

Välittämisen lisäksi on myös muuta. Sitä Kaisa kutsuu Minna Canthin termillä ”hupakkous”, haaveilu ja romanttinen harhakuvittelu, jostain mikä ei oikeasti ole totta. Ohjaaja saattaa rakastua näyttelijöihinsä ja heidän välillään voi vallita romanttinen tai eroottinen energia ja jännite. Tällainen energia on herkkä syttymään myös näyttelijöiden välille. Tiedostettuna ja ymmärrettynä tuo energia on tarpeellinen ja ihana voimavara, luonnollinen osa luovaa prosessia. Se ilahduttaa ja tuo energiaa ja svengiä työhön, ja saattaahan se joskus olla tottakin, mutta tottumattomalle hupakolle se voi aiheuttaa sydänsuruja ja pettymystä.

Vaikeatkin tilanteet hyvin hoidettuna skarppaavat esitystä, mutta jos välittäminen lakkaa, silloin ollaan kusessa ja esitys kuolee. Välittäminen näky ja tuntuu.

Esityksen teossa vallitsee rakkauden ravintoketju. Ketjun perusta on ohjaaja, joka rakastaa työtään. Ohjaajan todellinen ja konkreettinen halu tehdä teos ja sitoutuminen sen aiheeseen ja sisältöön on ensisijaisen tärkeää. Ohjaaja ruokkii aihetta ja tutkii sitä monelta kantilta, välittää siitä. Tuohon rakkauden ituun kiinnittyvät kaikki muut, luovat oman suhteensa. Teos kasvaa, sitä leikataan, kitketään ja kastellaan. Vaikeatkin tilanteet hyvin hoidettuna skarppaavat esitystä, mutta jos välittäminen lakkaa, silloin ollaan kusessa ja esitys kuolee. Välittäminen näky ja tuntuu. Jos se on läsnä ohjaajantyössä, näyttelijöiden ja muun työryhmän työssä, se välittyy myös katsomoon ja ties minne se siitä leviää.

Nyt tämä hupakko lähtee kampaajalle. Haastan itseni seuraavaksi kirjoittamaan novellin Minna Canthin ja hupakkojen hengessä. CANTH – Kertomus uuden ajan ihmisistä -esityksen suunnitteluryhmän tapaamisia on jo ollut. On teksti, kuvia ja ideoita, harjoitukset Kansallisteatterissa alkavat elokuun lopussa. Tapaamme siis seuraavaksi Kanttilan ikkunan alla, jälkipyykit ovat varmasti silloin jo kuivaneet pihan pyykkinarulla.

Elina Lajunen

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer nukketeatteritaiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja ja hattutaiteilija. Onko Canttia? -kirjoitussarja perustuu hänen matkaansa yhdessä ohjaaja ja taiteilijaprofessori Kaisa Korhosen kanssa kohti kahta ensi-iltaa, Jyväskylän Kaupunginteatterin Elämänmenoa ja Kansallisteatterissa toteutuvaa CANTH – Kertomus uuden ajan ihmisistä -esitystä. Ensimmäinen kirjoitus, Haluatko näyttää minulle jotain mitä en vielä tunne ja tiedä?, julkaistiin Metelissä 4/2015. Kuva: Silja Ylitalo

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..