Kuva: Joona Pettersson

Onko canttia? Osa 1: Haluatko näyttää minulle jotain mitä en vielä tunne ja tiedä?

Pikku Prinssin kuva: Joona Pettersson.

Vuonna 2013 ohjasin kaksi teosta, kesällä Volter Kilven Alastalon salissa romaaniin perustuvan koko perheen nukketeatteri- ja kansanmusiikkiesityksen Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika Seurasaaren ulkomuseoon ja Volter Kilpi Kustavissa kirjallisuusviikoille sekä syksyllä Espoon kaupunginteatteriin argentiinalaisen tangon syntyhistoriaan ja Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä perustuvan tangoteatteriesityksen Seitsemän miestä.

Tuon vuoden alussa pelkäsin kuinka jaksan, kuinka pystyn viemään projektit kunnialla loppuun. Ratkaisu löytyi yllättävää kautta. Olin ostanut vahingossa puhelinmyyjältä nettiyhteyden, joka ei ollut yhteensopiva koneeni kanssa, mutta jota en myöskään ollut ymmärtänyt perua ajoissa. Minulla oli kahden vuoden sopimus, jota ei voinut purkaa. Aikani taisteltuani päätin elää ilman kotinettiä ja maksaa laskuni, maksaa siitä että minulla ei ole internet yhteyttä. Ajattelin, että se on oma suojautumiskeinoni liiallista työntekoa vastaan. Olin teoksissani sekä käsikirjoittaja, ohjaaja että päätuottaja, osittain myös visuaalinen suunnittelija. Hoidin käsikirjoitus- ja tuotantotyöt kirjastossa, kirjastojen aukioloajoista tuli minun työ- ja vapaa-aikaetujeni valvoja. Päätin myös, että minä itse riitän ja että esitykset syntyvät ja toteutuvat hyvin. Päätin luottaa ja nukkua tarpeeksi. Netittömässä kodissa oli rauha ja hiljaisuus, projektit menestyivät hienosti. Minulla oli upeat työryhmät ja hyvä rahoitus, toisessa suorastaan huikea. Olin hakenut apurahoja kaksi vuotta työryhmä Nukkehallituksen nimellä ja hankkinut esityksilleni myös yhteistyötahot ja ostajat. Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika -esityksen toteutin turkulaisen TEHDAS Teatterin ja Seurasaaren ulkomuseon kanssa. Seitsemän miestä -teoksen yhteistyötahot olivat Espoon kaupunginteatteri ja Nukketeatterikeskus Poiju.

En ole koskaan olettanut, että minua kysytään mihinkään. Soita ja kysy, on minun ohjeeni itselleni ja muille.

Kun tekee itse freelancerina kaiken sisällön luomisesta alkaen esityksen rahoituksen, markkinoinnin, yhteistyötahojen, työryhmän kokoamisen ja esityspaikan hankkimiseen asti, saa sen minkä haluaa, saa sen minkä luo. Toisaalta saa sen minkä saa, sen mikä on mahdollista. Upeaa on, että tekeminen on mahdollista, me yhdessä pystymme. Työ ja sen kautta kohtaamani ihmiset ja ilmiöt, koko luomisen prosessi, sekä kunkin teoksen oma syvä maailma ovat aina suuri lahja ja ihme. Erityisen hienoa on myös olla työnantaja, kysyä kollegat töihin ja maksaa heille palkkaa.

Mutta kaikki tuo tuottaminen, organisointi, teatterilaitoksen hetkellinen keksiminen ja luominen vie myös tavattomasti voimavaroja. Läheskään kaikista työtunneista ei saa palkkaa, varsinkin tuotanto on usein pakko hoitaa vapaaehtoistyönä. Muistan kuinka väsynyt olin syksyllä 2013. Haaveilin, että seuraavat produktiot olisivat kokonaan jonkun teatteritalon sisällä. Teatterihan on laitoksena jo keksitty. Siellä on tilat, resurssit ja tuotantokoneisto! Olin Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkuksen ensi-illassa ja itkin sisarelleni, että en jaksa enää näin. Voi kun saisin vaihteeksi olla näyttämöllä, liikkua ja esiintyä tehdä jotain muuta. Olin aiemmin viikolla kirjoittanut Hurjaruuthin johtajalle Arja Petterssonille, työt kiinnostavat, etenkin esiintyminen. Ensi-illan jälkeen Arja tuli puheilleni ja mietti ääneen voisiko Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi olla nainen. Viikon päästä hän soitti minulle ja kysyi tulisinko Hurjaruuthiin Pikku Prinssiksi, minä tulin.

Kaisa kutsui minut kahville. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen minulla oli olo kuin olisin päässyt yliopistoon, olin onnellinen ja minun oli nälkä lukea, kuulla ja katsoa.

Olen toiminut freelancerina vuodesta 2004 lähtien. Valmistuin silloin Turun Taideakatemian nukketeatterilinjalta. Heti valmistumiseni jälkeen muutin Helsinkiin ja paperit kädessäni soitin harjoittelupaikkaa Tanssiteatteri Hurjaruuthista ja Teatteri Hevosenkengästä. Menin sinne, mistä ovi aukesi. Tanssiteatteri Hurjaruuthissa olen vieraillut säännöllisen epäsäännöllisesti ohjaajana ja esiintyjänä, nukenrakentajanakin. Olen aina etsinyt jotakin, oikeaa paikkaa, oikeaa alaa. Olen tehnyt töitä ja välillä opiskellut, kaksi vuotta 2006–2008 opiskelin Pariisissa Ècole Internationale de Theatre Jacques Lecoq -teatterikoulussa. Poikkitaiteellisuus ja monialaisuus ovat rikkaus, mutta minulle ne ovat myös aiheuttaneet kodittomuutta ja kysymyksen siitä mikä on minun paikkani, mihin minä kuulun. Enkö kuulu mihinkään vai kuulunko kaikkialle? En ole kokenut, että minun ammattitaidolleni on edes olemassa valmista pitkäaikaista työpaikkaa. Tämä on tarkoittanut taloudellisesti sitä, että tuloni muodostuvat vaihtelevasti palkasta, apurahoista ja työttömyyskorvauksista. Rahan suhteen se ei ole rikasta vaan hyvinkin epävarmaa ja köyhää. Toisaalta elämän ja kokemusten puolesta olen jo nyt upporikas, eläkettä on. Pahimmillaan kuitenkin taloudellinen epävarmuus on henkisesti ja ammatillisesti hyvin lannistavaa, jopa pelottavaa ja muusta yhteiskunnasta eristävää. Se syrjäyttää ihmisen ja syrjään voi tipahtaa kuka tahansa.

En ole koskaan olettanut, että minua kysytään mihinkään. Soita ja kysy, on minun ohjeeni itselleni ja muille. Ei ja kyllä ovat samanarvoisia vastauksia ja vievät joka tapauksessa eteenpäin. Spekulointi ja arvailu tuhlaavat voimavaroja ja eksyttävät mielen. Vaikka joissain asioissa olenkin herkkänahkainen, arka ja epävarma, niin työasioissa olen uskaltanut kysyä ja lähestyä paikkoja ja ihmisiä, joihin olen halunnut tutustua. Hyvä palaute, avautuvat ovet ja myös sulkeutuvat ovet ovat rohkaisseet jatkamaan. Asiat ja kohtaamiset ovat mahdollisia. Aina ne eivät ole sitä mitä ajatteli, eivät johda sinne minne luuli, mutta aina tapahtuu jotakin vähintään omassa päässä. Sitä kutkuttavaa ja jännittävää seikkailun alkua minä rakastan.

Minusta oli ihana olla Pikku Prinssi. Esityksen lopussa kun lapset olivat siinä ihan lähellä teltan alla ja katsoimme toisiamme silmiin ja minä puhuin heille tähdistä, oli kuin olisin itse katsonut tähtitaivasta. Se oli hyvin koskettavaa. Koin koko työn ja Prinssin matkat planeetoilta toiselle ja lopulta maapallolle ketun luokse hyvin henkilökohtaisina. Luin paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja mietin Prinssiä, ruusua ja kettua, sitoutumista ja rakkautta. Mitä sitoutuminen tarkoittaa, uskallanko itse sitoutua, mistä tiedän mihin sitoutua. Mietin myös mihin suuntaan seuraavaksi. Olin nähnyt planeettojen maantieteilijät, liikemiehet ja lyhdynsytyttäjät, mutta kaipasin jälleen jotain muuta, uutta suuntaa omaan työhöni. Esityskauden lomassa keväällä 2014 luin Kiihottavasti totta -kirjan teatteriohjaaja ja taiteilijaprofessori Kaisa Korhosesta ja Hurjaruuthin aulan lehtihyllystä löytämäni vanhan lehtihaastattelun hänestä. Vaikutuin. Päätin kirjoittaa Kaisalle, salaa toivoin hänestä itselleni opettajaa ja uutta teatterin kettuystävää.  Laitoin kirjeeni otsikoksi: ”Haluatko näyttää minulle jotain mitä en vielä tunne ja tiedä?”

Kaisa kutsui minut kahville. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen minulla oli olo kuin olisin päässyt yliopistoon, olin onnellinen ja minun oli nälkä lukea, kuulla ja katsoa. Nyt on syksy 2015 ja olemme Kaisan kanssa juoneet jo toiset ja kolmannetkin kahvit, putsanneet yhdessä kesämökin keittiönkaappeja, puhuneet paljon ja istuneet monta tuntia junassa. Päätimme, että sitoudun Kaisalle assistentiksi hänen kahteen seuraavaan produktioon, joita valmistellaan limittäin ja jotka toteutuvat peräjälkeen. Itse koen yhteistyömme mestari-kisälliopinnoiksi. Sitoutuminen parin vuoden yhteistyöhön sisältäen sekä esitysten valmistelu- ja suunnittelutyön että harjoitukset ja esityskauden kahdessa erilaisessa produktiossa ja teatterissa on huima ja antoisa opintomatka. Mestari-kisälliopintojen ohessa kuljetan mukana mielessä myös omaa uutta produktiota, joka valmistuu kisällinäytetyönä assistenttiopintojeni jälkeen. Peilaan siihen Kaisalta opittuja taitoja.

Kokemuksestani ja aikaisemmasta koulutuksestani huolimatta tämä on minulle myös ensimmäinen kerta olla töissä ns. laitosteatterissa ja ylipäätään puheteatterin parissa. Olen jo nyt tutustunut Kaisan kautta muihin työryhmän jäseniin, pitkän linjan ammattilaisiin sekä vanhempiin että nuorempiin. On hyvin arvokasta päästä peilaamaan omaa ammattitaitoaan, näkemään, oppimaan, jakamaan ja luomaan tällaisessa seurassa. Kokemus, kokemattomuus, historia ja nykypäivä, kaikki polveilee ja on vuorovaikutuksessa. Toisaalta uuden teoksen äärellä olemme joka tapauksessa kaikki jonkin uuden ja syntyvän äärellä, minä onneksi kokeneen kätilön assistenttina.

Kesällä 2014 sanoin Kaisalle: ”Jos ohjaat toisen teoksesi Jyväskylään, muutan sinne vanhaan mummolaani ja tulen sinulle assistentiksi.” Olen kotoisin Suolahdesta läheltä Jyväskylää ja Jyväskylän kaupunginteatterissa olen lapsena kuullut monta Sinfoniakonserttia, soittanut viulua ja nähnyt ensimmäinen teatteriesitykseni. En muista esityksen nimeä, mutta siinä oli mustekala, jota sanoin mustikkakalaksi. Nyt on elämä pakattu autoon, avaimet jäävät pöydälle, rappukäytävässä muutama sininen höyhen kuin Ariadnen punainen lanka labyrintissä tai Hannun ja Kertun leivänmurupolku metsässä vie jonnekin minne lie, viimeisenä asunnosta lähtee nainen ja levysoitin. Hei hei Helsinki! Moottoritie kutsuu, episodi mummolaelämää Jyväskylän syksyssä alkaa. Kaisan ohjaama ja Heini Junkkaalan dramatisoima Pirkko Saision esikoisromaaniin Elämänmeno perustuva näytelmä saa ensi-illan Jyväskylän kaupunginteatterissa 30.1.2016, harjoitukset alkavat marraskuun alussa.

”Ja se on lähtöö sit!” (Pirkko Saisio: Elämänmeno)

Kirjoittaja on freelancer nukketeatteritaiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja, esiintyjä ja hattutaiteilija.

Elina Lajunen

Kirjoittaja on freelancer nukketeatteritaiteilija, ohjaaja, käsikirjoittaja, esiintyjä ja hattutaiteilija. Onko canttia? –kirjoitussarja perustuu hänen matkaansa yhdessä teatteriohjaaja ja taiteilijaprofessori Kaisa Korhosen kanssa (kuvassa Elinan kanssa) kohti kahta ensi-iltaa, Jyväskylän Kaupunginteatterin Elämänmenoa ja Kansallisteatterissa toteutuvaa Minna Canth -projektia. Kuva: Kari Junnikkala.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..