Kuva: istock.com/baona

Hyödyllinen häpeä

Häpesin, etten ollutkaan kaikkien tuntema ja palvoma teatterikristus vaan ihan tavallinen, ei-juhlittu ja uraansa vasta aloitteleva teatterintekijä.

Olen Thalia-gaalassa. Palkinnot on jaettu ja Kansallisteatterin suuren näyttämön lämpiössä on tarjolla pientä syötävää ja mahdollisuus seurustella kollegoiden kanssa. Olen juuri synnyttänyt ensimmäisen lapseni ja työelämä tuntuu kaukaiselta ja pelottavalta. En tunne ketään. Tutkin kiinnostuneen näköisenä kännykkääni. Välillä ajaudun tungoksessa keskustelemaan puolituttujen kanssa. Monikaan ei muista kuka olen, mutta kaikki kysyvät heti, mitä teen ja mikä proggis minulla on juuri nyt käynnissä. Maito nousee rintoihini. En osaa vastata. Keskustelu tyrehtyy välittömästi ja pari kertaa illan aikana kuulen lauseen: ”Oli ihan kiva nähdä, mutta nyt mun täytyy mennä verkostoitumaan”. Meinaan kuolla häpeään.

Olen hävennyt useasti urani varrella. Syvintä ja lamauttavinta häpeää tunsin 25-vuotiaana kun minulle valkeni, etten olekaan nuori nero. Häpesin, etten ollutkaan kaikkien tuntema ja palvoma teatterikristus vaan ihan tavallinen, ei-juhlittu ja uraansa vasta aloitteleva teatterintekijä. Häpesin jossain vaiheessa myös sitä, että sain ohjatessani apua muilta työryhmän jäseniltä. Loistavan kokonaisdramaturgisen ajatuksen lausuneen lavastajan edessä ajattelin vain, että minun olisi itse pitänyt tajuta tuo, sen sijaan että olisin ollut onnellinen koko esitystä eteenpäin vievästä lahjasta. Huonot kritiikit hävettävät aina: pahimpien pelkojen painaminen lehteen on todella tehokas tapa syventää häpeää. On ihan eri kaliiberin asia epäillä omia kykyjään kuin lukea virallinen ja julkinen epäonnistumistuomio.

Juuri epäonnistumisen häpeäminen tekee häpeästä niin vaarallista erityisesti taiteilijoille. Kun pelkää epäonnistumista ja siitä seuraavaa häpeää, ei pahimmassa tapauksessa edes yritä. Tuntuu valtavan surulliselta ajatella pöytälaatikoissa muhivia tekstejä, kirjoittamattomia apurahahakemuksia, maalaamatta jääviä tauluja ja tyhjiä nuottiviivastoja. Miten paljon enemmän maailmassa olisi värejä, tanssia ja laulua, jos emme tuntisi häpeää?

Oma suurin häpeäni liittyi onneksi ikääntymiseen. Sille en mahtanut mitään, joten en jättänyt asioita tekemättä häpeän takia. Jos sen sijaan olisin kriiseillyt häpeissäni vaikkapa ensimmäisen näytelmäni kirjoittamisen kanssa, en olisi välttämättä koskaan saanut nähdä tekstieni heräävän eloon. Olisin edelleen tyytyväinen siihen mahdollisuuteen, että oikeasti olenkin seuraava Minna Canth. Niin kauan kuin ei yritä, ei voi tulla torjutuksi. Tekemättä jättäminen harvoin hävettää ketään, joten tekemiseen sisältyy aina merkittävä häpeän riski. Apurahatahot kuitenkin aika harvoin myöntävät rahaa sille lähettämättömälle työsuunnitelmalle, joka odottaa vain tekijänsä kehtaamista.

Tätä kolumnia kirjoittaessani mieleeni nousee jatkuvasti eräs hyvin häpeällinen muisto. Olin saanut ilmaisen zumbatunnin. Menin paikalle, mutta häpeäni oli monitasoista ja käsin kosketeltavaa. En osannut mitään, en tuntenut ketään, varusteeni olivat vääränlaiset ja jo pelkkä zumba-sana oli mielestäni niin nolo, että olin koko ajan pienessä ironisessa takakenossa. Lopulta häpeä kävi niin ylivoimaiseksi, että päätin luopua siitä. Tunti oli hauska ja opettavainen: häpeän voittaminen tuntui jopa paremmalta kuin liikunnasta saatavat endorfiinit.

Mikä sitten auttaa häpeään, miten se voitetaan? Yleisesti neuvotaan kohtaamaan ja hyväksymään häpeä ja puhumaan häpeästä ääneen, sillä häpeän esiin nostaminen saa sen katoamaan tai ainakin pienenemään. Huumori ja lämmin suhtautuminen omaan itseen auttavat myös.

Minua hävettää aina silloin tällöin. Hyväksyn sen. Tarkemmin ajateltuna ajatus itsestäni zumbaamassa ironisesti on ihan hauska. Eikä muisto itsestäni näpräämässä kännykkää cocktailtilaisuudessa oikeastaan aiheuta häpeää vaan suhtaudun siihen maitoa tihkuvaan otukseen suurella lämmöllä. Siellä hän seisoi pelottavien verkostoitujakollegoiden keskellä vailla kiinnostavaa työtilannetta, tuo pieni urhea nainen.

Onko häpeästä siis mitään hyötyä, kuten vihjaan otsikossani? On. Häpeästäsi hyötyvät ihmiset, jotka toivovat sinulle ja taiteellesi pahaa. Eli oikeastaan siitä ei ole hyötyä kenellekään (jolla on merkitystä).

Elina Kilkku

Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Elina oli Metelin kolumnisti 2016-2017. Tämä juttu on julkaistu Metelissä 2/2016.

Tilaa uutiskirje

Temen uutiskirje on kenen tahansa tilattavissa maksuttomasti. Kirje räätälöidään Temen kotisivujen ajankohtaisen sisällön pohjalta kuudesti vuodessa ja toimitetaan tilaajan sähköpostiin..