Atro Kahiluoto:
TAIDE ON AMMATTIYHDISTYS ASIA

Viime aikoina on puhuttu ohjaajuuden kriisistä. On sanottu, että ohjaajan ammattitaitoa ei enää arvosteta kuten ennen. Kuka tahansa käy ohjaajasta eikä ohjauksen tasolla ole väliä. On jopa väitetty, että ohjaaja on käymässä tarpeettomaksi. Hyvää ohjausta ei halua oikein kukaan; yleisö ei osaa sitä vaatia, teatterien johto pitää sitä kalliina, markkinointi arveluttavana ja kriitikot eivät sitä huomaa.

Mutta mistä oikein puhumme, kun puhumme "hyvästä ohjauksesta", jota ei enää arvosteta? Ammattitaidostako?

Näen asian niin, että ohjaajuuden kriisin takana on syvempi, koko teatteritaidetta koskeva kriisi. Ohjaaja on se työryhmän jäsen, joka teatterissa ennen muita vastaa esityksen kokonaishahmosta, jota myös taiteelliseksi näkemykseksi kutsutaan. Esityksen muiden osa-alueiden on vaikea näyttäytyä taiteena, ellei kokonaisuus sitä ole. Näin ohjaajalle lankeaa työryhmässä erityinen taiteellinen vastuu. Tästä syystä myös taiteen yhteiskunnallisen merkityksen muutokset heijastuvat teatterissa ensimmäisenä juuri ohjaajan rooliin. Ohjaajuuden kriisi ei nähdäkseni liitykään "ammattitaitoon" vaan juuri taiteilijuuteen.

Kaupallisessa ajattelussa taide joutuu ahtaalle, koska taiteellista lisäarvoa on vaikea muuttaa rahaksi. Huolehtiessaan siitä, että teatteriesitys on taideteos, ei ohjaaja välttämättä tee mitään, mistä on teatterille välitöntä rahallista hyötyä. Esitys ei välttämättä "myy" sen paremmin - puhumattakaan, että esityksen tekeminen tulisi halvemmaksi. Taide on taloudellisesta näkökulmasta katsottuna "ylimääräinen" lahja, jonka teatteri yleisölleen tarjoaa.

Minulle on syntynyt vaikutelma, että teatterialan ammattiyhdistysliikkeen piirissä on perinteisesti vältetty puhumasta taiteesta. Ristiriitaisten taidenäkemysten on kai pelätty uhkaavan yhtenäisyyttä. On pidetty parempana puhua teatterista yleensä. Taidekeskustelua ei ole välttämättä mielletty osaksi edunvalvontaa.

Esimerkiksi Teatteriohjaajien Liiton järjestämän "Tulevaisuuden näkyjä" -seminaarisarjan tunnuslauseeksi oli valittu : "Kaikilla on oikeus laadukkaaseen teatteriin kohtuuhintaan ja kohtuullisen lähellä".
Pakko on kysyä: miksi ihmeessä? Mitä teatterissa sinänsä on niin arvokasta, että sen tulisi olla kaikkien saatavilla - oli se sitten "laadukasta" tai ei?

Nähdäkseni yhteiskunnan tuki teattereille on perustunut alunperin käsitykseen teatteritaiteen merkityksestä. On ajateltu, että taide on ihmisille välttämätöntä, ei suinkaan mikä tahansa teatteri. Vanhan humanismin hengessä on pidetty tärkeänä, että myös muut kuin ylimpiin kansanluokkiin kuuluvat ihmiset pääsisivät osallisiksi taiteen henkisestä annista. Kaikkien taidelajien joukossa teatterilla on vielä uskottu olevan - arvatenkin sen yhteisöllisyyden vuoksi - erityisen suuri merkitys ihmisten kasvussa kansalaisiksi ja yhteiskunnallisiksi toimijoiksi.

Huomionarvoista on, että teatteria ei ole haluttu tukea ensisijassa sen tuottaman välittömän mielihyvän takia. Ei ole ollut kysymys siitä, että kaikille olisi haluttu taata sama laadukas "viihtyminen" tai tarjota "leipää ja sirkushuveja" kuten muinaisessa Roomassa. Taiteena muiden taiteiden joukossa teatterilla on uskottu olevan ihmistä haastava ja henkiseen kasvuun herättävä tehtävä.

Kuvitellaanpa, että joku reipas, taiteellisesti kunnianhimoinen - ja luultavasti työtön - nuori teatterintekijä päättäisi vähän hämmentää suomalaista teatterikenttää pienellä todellisuus-teatteri -esityksellä. Hän voisi perustaa vaikkapa Viroon "Euroopan kaupallisen farssi- ja musikaaliteatterin" jonka tarkoitukseksi kirjattaisiin "tuottaa kaupallisia farsseja ja musikaaleja Suomeen". Koska kysymys olisi kaupallisesta toiminnasta, voisi hän tämän jälkeen haastaa Suomen valtion EU:n markkinatuomioistuimeen kilpailua vääristävästä teatterituesta. Suomalaisten teatterien tehtäväksi tulisi osoittaa tuomioistuimelle, että ne tuottavat yhteiskunnan tuella sellaisia esityksiä, jotka selkeästi poikkeavat puhtaasti kaupallisesta teatterista. Me tiedämme, etteivät läheskään kaikki teatterit siihen kykenisi. Monen teatterin ohjelmisto todettaisiin pääosin kaupalliseksi ja todettaisiin, että suurin osa yhteiskunnan tuesta menisi selkeästi kaupallisiin tuotantoihin eikä niistäkään löytyisi mitään, mikä erottaisi ne puhtaasti kaupallisilla ehdoilla toimivien teattereiden vastaavista tuotteista. Markkinatuomioistuimen päätöksen voi ennakoida: yhteiskunnan tuki pitäisi lopettaa tai Suomen valtion pitäisi jakaa sitä kaikille EU:ssa toimiville teattereille.

Ajatusleikissä on mielestäni vakavasti otettavaa se, ettei yhteiskunnan tukea kaupalliselle viihdeteatterille voida pitkän päälle perustella tai puolustaa. Teatterin kaupallistuminen tulee johtamaan yhteiskunnan tuen loppumiseen. Ainoa keino säilyttää yhteiskunnan tuki on panostaa teatteritaiteeseen. Jos kaupallisesta viihdeteatterista ei kuitenkaan haluta luopua, on luovuttava yhden ja yhtenäisen teatterin käsitteestä ja suunnattava yhteiskunnan tuki taideteatterille.

Mielestäni teatteriohjaajan ammatin turvaaminen alkaa taiteen turvaamisesta. Yhteiskunnan tuki teatterille, teatterin pysyminen taiteena ja ohjaajan ammatin pysyminen taiteilija-ammattina muodostavat kolmiyhteyden, josta ei voi poistaa yhtä menettämättä myös kahta muuta. - Taide on ammattiyhdistysasia.

Mutta mitä tämä "teatterin pysyminen taiteena" sitten oikein tarkoittaa? Mitä on se teatteri, joka ansaitsee paikan Parnassolla ja mikä sieltä syöstään alas?

En tietenkään pysty vastaamaan tyhjentävästi. On vain vedottava jatkuvaan keskusteluun ja mielipiteitten vaihdon välttämättömyyteen. Minusta kuitenkin näyttää, että ratkaisevaa voisi olla se, miten teatteriesitys kohtelee yleisöään.

Kaupallinen teatteri kohtelee yleisöään kuluttajina. Taiteelle "kuluttaja" on liian kapea ihmiskuva. Taide näkee yleisönsä mahdollisuuksien kautta, ja haluaa siksi haastaa tai kritisoida; keskustella tai ärsyttää, vaatia tai yllättää, vedota tai rohkaista - jne. - jopa riidelläkin. Viihteessä - kuten kaikessa kaupankäynnissä - "kuluttaja on aina oikeassa". Taiteen näkökulmasta "asiakas on aina oikeassa" on pohjimmiltaan ihmisen halveksuntaa. "Asiakas on aina oikeassa" on katsomistapa, jossa ihmisen kaikista mahdollisuuksista nostetaan ylimmäksi hänen lompakkonsa.

Viihde on tuote ja viihteestä nauttiessamme olemme kuluttajia. Viihde kohtelee meitä kuluttajina. Ja juuri kuluttajina meidät haluaa tällä hetkellä nähdä myös koko taloudellis-yhteiskunnallinen koneisto. Luulen, että tämä on oleellista. Juuri tässä voisi tällä hetkellä olla taiteen kriittinen tehtävä: nähdä meissä jotakin muuta kuin kuluttaja.

On vielä kysyttävä, onko taide ja kaupallinen viihde pakko asettaa sillä tavalla vastakkain kuin edellä on tehty? Eikö viihde ole aina kuulunut teatteriin ja ollut yksi sen osa? - Taide ei ole mikään historian halki samana pysyvä ilmiö. Taiteen rajat ja ydin ovat liikkeessä ja vaihtavat paikkaa. Siksi väsymätön keskustelu taiteesta on välttämätöntä eikä tule koskaan valmiiksi. Esimerkiksi hyvin politisoituneessa ajassa saattaisi olla välttämätöntä puolustaa taiteen autonomiaa erityisesti poliittista sitoutumista vastaan ja yrittää estää taidetta latistumasta propagandaksi. Hyvin uskonnollisessa yhteiskunnassa taas taiteen pitäisi ehkä yrittää irrottautua papiston ja ahdasmielisyyden talutusnuorasta. Silloin kaupallisuuden ehdoilla toimiva viihde saattaisi hyvinkin käydä taiteesta ja saada taiteelle ominaisia kriittisyyden ja vastarinnan piirteitä. Meidän läpikotaisin kaupallistuneessa ajassamme sen sijaan kriittinen raja kulkee taiteen ja viihteen välissä ja kaupallisuus on taiteen autonomian pahin uhka.

Entä mitä "taiteilijuus" ohjaajan ammatissa sitten tarkoittaa? Viime kädessä jokainen taiteilija määrittelee oman taitelijuutensa itse. Mutta sen verran voi kai varmuudella sanoa, että taiteilijuus on työskentelyä taiteen kanssa ja suuntautumista taiteeseen.

Käytännön työssä ohjaajat saavat kannettavakseen monenlaisia ulkotaiteellisia vastuita. Monella kaupungilla on esimerkiksi riesanaan ylisuuri teatteri, joka pahimmassa tapauksessa on vielä kuuluisan arkkitehdin suunnittelema tai suojeltu, mikä estää välttämättömät muutokset. Ohjaajien toivotaan kiinnostuvan helposti myytävistä näytelmistä, huolehtivan katsomoiden täyttöasteista ja tuntevan huonoa omaatuntoa teatterin kurjasta taloudesta.

Teattereissa on kuitenkin omat ammattilaisensa hoitamaan markkinointia ja taloutta. Teatteriohjaajan leiviskä on hoitaa ohjaajantaidetta. Jos me emme huolehdi taiteestamme, ei sitä tee kukaan mukaan.

Esimerkiksi laitosteatterijärjestelmä voi selviytyä vain korkeatasoisen teatteritaiteen varassa. Vain taidelaitoksina ovat laitosteatterit tarpeellisia ja vain taidelaitoksina on yhteiskunnan tuki niille perusteltua. Vain taidelaitoksina ne voivat olla kiinnostavia myös kansainvälisestä näkökulmasta. Ohjaajat puolustavat teatterijärjestelmäämme parhaiten puolustamalla oikeuttaan ohjaajantaiteeseen.

On tullut tavaksi puhua valtavirrasta ja marginaalista. Tähän on huomautettava, että taiteen kannalta ainoa marginaali on huono taide. "Erilainen" ja "muotokokeilut" ovat olleet taiteen ydinaluetta kaiketi aina sitten faaraoiden Egyptin. En voi kuvitella taiteellista ohjaajuutta ilman mahdollisuutta niihin. En voi kuvitella miten mikään teatteritalo voisi käydä taidelaitoksesta jollei se kykene niitä tarjoamaan.

Yksi taiteilijoiden perustehtävä on aina ollut uusien sisältöjen ja muotojen tuominen taiteen piiriin, ts. "kauneuden" alueelle. Juuri tähän toimintaan perustuvat monet taiteen sosiaalisista ja poliittisista vaikutuksista. Mielessäni on esimerkiksi vaikkapa Gallen-Kallelan maalaus ”Vanhus ja kissa”. Tietääkseni sitä pidettiin aikoinaan banaalina ja taiteelle sopimattomana, koska siinä kuvattiin köyhää ja rumaa ihmistä. Tullessaan hyväksytyksi taiteen kaanoniin, myös teoksen poliittiset ja ihmisarvoa korostavat merkitykset tulivat hyväksytyiksi. Modernimmasta taiteesta löytyy vastaavia esimerkkejä erityisesti muotokokeilujen alalta.

Nyt monet ohjaajat ovat tehneet yhtäpitävän havainnon siitä, että "kauneuden" alue on kaupallisuuden paineessa alkanutkin taas kaventua. Historiallinen liike on muuttunut päinvastaiseksi. "Yleisön maun" nimissä on "hyväksyttävän taiteen" piiristä vaarassa tulla karkotetuksi esim. "kantaa ottava", "poliittinen", "hidastempoinen", "kokeellinen", "yhteiskunnallinen" - vain muutamia rumia sanoja mainitakseni - ja onpa minua kehotettu poistamaan näytelmän esittelytekstistä "runollinenkin", koska se "karkottaa katsojat".

On kannettu huolta siitä, että kuka osaa enää ohjata "perusohjelmistoa", jos kaikki vain "taiteilevat". Huoli on täysin järjetön. Jos selviytyy taiteellisesti haastavasta ja vaikeasta ohjauksesta, selviytyy kyllä kevyemmästäkin. Moni myös mielellään tekee sellaista silloin tällöin, kunhan sitä ei tarvitse tehtailla. On myös kysyttävä, että mitä ihmettä on sellainen kuin "perusohjelmisto"? Eikö sillä itse asiassa tarkoiteta juuri sitä, mistä kaikki haluavat eroon? - Innottomasti näyteltyä, innottomasti ohjattua, innottomasti tuotettua: innottomasti katsottua?

Mistä sitten tulisi aloittaa ohjaajantaiteen turvaaminen? Mitä ammattiliitto voi tehdä säilyttääkseen ohjaajan ammatin taiteilija-ammattina?

Jos taiteelta edellytetään taloudellista tuottoa kvartaalitalouden sykkeellä, tulee ammattimainen teatteritaide olemaan Suomessa harvinaisuus. En usko, että varteen otettava teatteritaide on Suomessa mahdollista ilman yhteiskunnan riittävää tukea. Yhteiskunnan panostus taas edellyttää, että rahakirstun vartijat näkevät taiteella olevan arvoa, joka ei välttämättä tulostu suoraan - tai lainkaan - euroina.

Kulttuuripoliittinen vaikuttaminen on tärkeää. On luotava taiteelle myönteistä ilmapiiriä ja pyrittävä vaikuttamaan päättäjiin niin, että he tekevät taiteen kannalta hyviä ratkaisuja. Olisi korostettava niitä taiteen arvoja ja merkityksiä, jotka eivät aukea taloudellisesta ajattelusta käsin.

Kulttuuripoliittisen vaikuttamisen alalla on jo tehty paljon. On pyritty ottamaan aloite omiin käsiin ja on pyritty luomaan oma kulttuuripoliittinen linjaus. Taidekeskustelua kuitenkin tarvitaan vielä, ja mielestäni taide tulisi saada kulttuuripoliittisen keskustelun keskiöön.

On tärkeää, että ohjaajien taiteilijaidentiteettiä tuetaan. Jotkut nuoret ohjaajat ovat puhuneet minulle "Tukholman syndroomasta" joka heidän mielestään vaivaa ohjaajakuntaa. He tarkoittavat tällä sitä, että ohjaajat itse alkavat "ymmärtää" ja omaksua sellaista taloudellista ajattelua, joka tekee heistä taiteilijoina talouden "panttivankeja". Talouspuheen paine murtaa oman ajattelun ja halu kuulua joukkoon saa omaksumaan oman taiteilijuuden vastaisia näkemyksiä.

Ohjaajat työskentelevät hajallaan ympäri maata usein kovien ulkotaiteellisten vaatimusten paineessa. Pitämällä yllä taidekeskustelua ja korostamalla ohjaajien taiteilijakutsumusta voi Liitto tukea jäsenistön itsenäistä taiteellista ajattelua ja taidetyötä.

Ammattiliitolla on edunvalvonnan rinnalla myös yhteisöllinen tehtävä. Ammattiliiton rooli ohjaajakunnan yhdistäjänä ja yhteyksien luojana on kenties tärkeämpi kuin koskaan. Taiteenalan tulevaisuuden kannalta on ratkaisevan tärkeää, että ohjaajien yhteisön yhdistävä nimittäjä on taide.

Viimeaikoina on iloittu teatteriväen uudesta yhteishengestä ja teatterikentän sisäisten vastakkainasettelujen purkautumisesta. Se on nähty vastauksena vähentyvien resurssien luomaan paineeseen. Hyvänä esimerkkinä on mainittu Ohjaajaliiton järjestämät "Tulevaisuuden näkyjä" -seminaarit, joista jo edellä oli puhe. Niissä on käyty rakentavaa keskustelua yli teatterikentän sisäisten rajojen. Samaan aikaan on kuulunut kuitenkin myös aivan toisenlaisia ääniä. Ahdingon on sanottu päinvastoin kärjistäneen ristiriitoja. On puhuttu "Titanicin pelastusveneestä", jonne ei ulkopuolelle jääneitä päästetä. Ne jotka tuntevat olonsa turvatuiksi, katsovat saavuttaneensa asemansa taloudellisen vastuullisuutensa ja taiteellisen joustavuutensa ansiosta. Liika taiteellisuus on painolasti joka voi kaataa koko veneen. Leimoja lätkitään surutta kuin melalla hukkuvia eivätkä siihen syyllisty enää vain toimittajat vaan myös kollegat. Itsekin olen huomannut kentän sisäisen liikkeen jähmettymistä. Vapaa risteily eri teatterimuotojen ja -rakenteiden välillä on käynyt vaikeammaksi. On kuin kuulumisesta johonkin ryhmään tai rakenteeseen olisi siitäkin tullut uhan alainen resurssi jota on puolustettava jotakin toista vastaan.

Suomen Teatteriohjaajien Liitto on kyennyt rakentamaan siltoja ohjaajien välille ja luomaan yhteisöllisyyttä. Todellista solidaarisuutta tarvitaan, jos olot vielä nykyisestä kiristyvät.

Keskustelua siitä, pitäisikö Ohjaajaliitto ymmärtää "ammattiliitoksi" vai "taiteilijajärjestöksi" ei käydä pelkästään Suomessa, vaan sitä käydään myös pohjoismaisten sisarjärjestöjen piirissä.
Mielestäni "joko - tai" asetelmaa ei perimmältään ole kuitenkaan olemassa. Koska teatteriohjaajan ammatti on taiteilija-ammatti, on ammattiliitonkin oltava "sekä että". Taide on erottamaton osa ohjaajien ammatillista edunvalvontaa.
Taide on ammattiyhdistysasia.

Atro Kahiluoto
Kajaanissa 9.12.2006